Että mainittu Quinbus Flestrin, vastoin uskollisen alamaisen
velvollisuutta, nyt valmistautuu Blefuscun hoviin ja valtakuntaan
tehtävälle matkalle, johon on saanut Hänen Keisarilliselta
Majesteetiltaan ainoastaan suullisen luvan, ja aikoo mainitun
luvansaannin varjolla väärämielisesti ja petollisesti lähteä sanotulle
matkalle niinmuodoin auttaakseen, rohkaistakseen ja suosiakseen
Blefuscun keisaria, joka on aikaisemmin ollut Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa ilmeinen vihollinen ja käynyt avointa sotaa Hänen
Korkeuttansa vastaan.
On vielä eräitä toisiakin syytösartikloja, mutta yllämainitut, joiden
yhteenvedon olen teille esittänyt, ovat tärkeimmät.
Tunnustettava on, että Hänen Majesteettinsa erinäisissä tätä syytöstä
koskevissa keskusteluissa monella muotoa osoitti suurta lempeyttänsä
useasti huomauttaen hänelle tekemistänne palveluksista ja kokien
saattaa rikkomuksianne lievempään valoon. Valtiovarainhoitaja ja
valtakunnan amiraali sitävastoin vaativat, että teidät oli kuoletettava
mitä tuskallisimmalla ja häpeällisimmällä kuolemalla, nimittäin
sytyttämällä talonne tuleen yön aikana, ja kenraalin piti tuoda
asuntonne läheisyyteen kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat
valmiit ampumaan kasvoihinne ja käsiinne myrkytettyjä nuolia. Muutamien
palvelijainne piti saada salainen käsky sivellä paitoihinne myrkyllistä
nestettä, joka saisi teidät aivan pian repimään oman lihanne ja
heittämään henkenne mitä kamalimmissa tuskissa. Kenraali kannatti samaa
mielipidettä, joten enemmistö oli pitkät ajat teitä vastaan. Mutta
Hänen Majesteettinsa, joka oli päättänyt säästää henkenne, mikäli se
suinkin kävi päinsä, sai vihdoin ylikamariherran puolelleen.
Sen jälkeen Keisari kehoitti yksityisasioiden ylisihteeriä Reldresalia,
joka oli aina osoittautunut todelliseksi ystäväksenne, lausumaan
mielipiteensä. Hän tekikin sen, samalla todistaen häntä koskevan hyvän
käsityksenne oikeutetuksi. Hän myönsi, että rikoksenne olivat suuret,
mutta huomautti samalla, että oli sentään syytä lempeyteen, joka on
mitä kiitettävin hyve hallitsijassa ja josta Hänen Majesteettinsa
oli tullut oikeudenmukaisesti kuuluisaksi. Hän sanoi, että teidän ja
hänen välillään vallitseva ystävyys oli niin yleisesti tunnettu, että
kunnioitettavin kokous voi pitää häntä puolueellisena, mutta tahtoi
kuitenkin saamansa käskyn mukaisesti ilmaista mielipiteensä. Hänen
alamainen ajatuksensa oli, että jos Hänen Majesteettinsa, ottaen
huomioon palveluksenne ja noudattaen omaa lempeätä mielenlaatuansa,
suvaitsi säästää henkenne ja käskeä vain puhkaista molemmat silmänne,
niin siten menetellen oikeuden vaatimukset tulisivat jossakin määrin
tyydytetyiksi ja koko maailma ihailisi Keisarin lempeyttä sekä
niiden henkilöiden moitteetonta ja jalomielistä menettelyä, joilla
on kunnia olla hänen neuvonantajinaan. Hän huomautti, ettei silmien
menetys tulisi vähentämään ruumiillisia voimianne, joilla te voisitte
edelleenkin hyödyttää Hänen Majesteettiansa, että sokeus vain lisää
rohkeutta salaamalla meiltä vaaran ja että näkönne menettämisen pelko
oli pahiten haitannut toimintaanne silloinkin, kun olitte vallannut
vihollisen laivastoa. Hänen mielestään riitti, jos katselitte asioita
ministerien silmillä, koska siten menettelevät suurimmat ruhtinaatkin.
Tämä ehdotus herätti koko konseljissa mitä suurinta tyytymättömyyttä.
Bolgolam, amiraali, ei kyennyt hillitsemään itseään, vaan nousi
kiukuissaan seisomaan ja sanoi ihmettelevänsä, kuinka ylisihteeri
uskalsi puoltaa maankavaltajan hengen säästämistä, huomautti,
että tekemänne palvelukset olivat kaikkien totisten poliittisten
periaatteiden mukaan rikostenne raskauttavin seikka, että te,
joka olitte voinut sammuttaa tulipalon laskemalla virtsanne
Hänen Majesteettinsa Keisarinnan huoneistoon (amiraali mainitsi
tämän kauhistuneena), voitte toisella kertaa saada siten aikaan
vedenpaisumuksen, joka hukuttaisi koko palatsin; että samaa voimaa,
jonka avulla olitte kyennyt tuomaan haltuumme vihollisen laivaston,
voitiin ensimmäisen tyytymättömyyden puuskan sattuessa käyttää
kuljettamaan laivastoa takaisin ja että hänellä oli hyvät syyt otaksua
teidän syvimmässä sydämmessänne kuuluvan tylppäpäihin. Koska kavallus
aina kytee sydämessä, ennenkuin ilmenee avoimena rikoksena, hän syytti
teitä niinmuodoin maanpetoksesta ja vaati teille kuolemanrangaistusta.
Valtiovarainhoitaja oli samaa mieltä. Hän osoitti, kuinka tavattomasti
Hänen Majesteettinsa tulot olivat vähentyneet teidän elatuksenne
vaatimista kulungeista, jotka muodostuisivat pian sietämättömän
suuriksi. Hänen mielestään ei valtiosihteerin ehdotus, että teiltä
piti puhkaista silmät, suinkaan tätä haittaa poistanut, vaan voi
tehdä sen entistä vaikeammaksi, mikä nähdään siitä, että kun eräiltä
linnuilta riistetään näkö, ne senjälkeen syövät entistä enemmän ja
lihovat nopeammin. Koska Pyhä Majesteetti ja Konseljin jäsenet, teidän
tuomarinne, omantuntonsa nojalla varmasti pitivät teitä vikapäänä, oli
valtiovarainhoitajan mielestä riittävä syy tuomita teidät kuolemaan
lain tarkan kirjaimen vaatimia muodollisia todistuksia kysymättä.
Mutta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa, joka ehdottomasti vastusti
kuolemanrangaistusta, suvaitsi armollisesti lausua, että koska
Konselji piti silmienne puhkaisemista liian lievänä rangaistuksena,
sopi määrätä lisäksi jotakin muuta. Ystävänne valtiosihteeri pyysi
nyt jälleen nöyrimmästi puheenvuoroa vastatakseen siihen, mitä
valtiovarainhoitaja oli lausunut Hänen Majesteetilleen teidän
elatuksestanne koituvista suurista kulungeista. Hän huomautti, että
hänen ylhäisyytensä, joka yksin hallitsi Keisarin tuloja, voi helposti
suoriutua siitä vaikeudesta vähin erin supistamalla elatukseksenne
säädettyä määrää. Niin meneteltäessä te muuttuisitte riittävän ravinnon
puutteessa heikoksi ja hervottomaksi, teiltä häviäisi ruokahalu, ja te
kuihtuisitte ja kuolisitte muutamassa kuukaudessa. Ruumiistanne lähtevä
löyhkä ei sekään olisi niin vaarallinen, kun olisitte menettänyt
enemmän kuin puolen painostanne, ja teidän kuoltuanne voi viisi-
tai kuusituhatta Hänen Majesteettinsa alamaista parin kolmen päivän
kuluessa leikata lihan irti luistanne, kuljettaa sen pois rattailla
ja haudata etäisiin paikkoihin, jotta rutonvaara varmasti välttyisi.
Luuranko voitiin säilyttää jälkimaailmalle ihailtavaksi muistomerkiksi.
Valtiosihteerin suuren ystävällisyyden vuoksi asia niinmuodoin päättyi
kompromissiin. Tehtiin luja sopimus, että vähittäin tapahtuvaa
nälkään näännyttämistä koskeva suunnitelma pidettäisiin salaisuutena,
kun sitävastoin se päätös, että silmänne oli puhkaistava, otettiin
pöytäkirjaan. Erimielisyyttä ilmaisi ainoastaan amiraali Bolgolam, joka
on Keisarinnan sokea välikappale ja jota viimeksimainittu aina yllyttää
vaatimaan teidän kuolettamista, koska hänen mielessään elää alinomainen
kauna teitä kohtaan sen katalan ja laittoman menetelmän vuoksi, jota
käytitte sammuttaessanne hänen huoneistossaan puhjennutta tulipaloa.
Kolmen päivän kuluessa lähetetään ystävänne valtiosihteeri luoksenne
lukemaan julki syytösartiklat ja ilmoittamaan teille Hänen
Majesteettinsa ja Konseljin suurta lempeyttä, jonka vaikutuksesta
teidät on tuomittu ainoastaan näön menetykseen. Hänen Majesteettinsa
uskoo varmaan, että alistutte kiitollisesti ja nöyrästi tähän tuomioon.
Kaksikymmentä Hänen Majesteettinsa kirurgia tulee olemaan läsnä ja
valvomaan leikkauksen kunnollista suoritusta. Se tapahtuu siten, että
teidän maassa maatessanne ammutaan kärkeviä nuolia silmäteriinne.
Jätän oman älynne asiaksi päättää, mitä tahdotte tehdä, ja epäluulojen
välttämiseksi poistun heti yhtä salaisesti kuin tulin.
Hänen Ylhäisyytensä lähti, ja minä jäin yksin, mieli epäilysten ja
hämmingin vallassa.
Tämä ruhtinas ja hänen ministerinsä ovat ottaneet käytäntöön sen
tavan (siinä suhteessa, mikäli minulle vakuutettiin, suuresti
eroten entisten aikojen pitämyksistä), että Keisari, korkeimman
tuomioistuimen julistettua jonkin julman tuomion hallitsijan
kostonhimon tai jonkun suosikin kataluuden tyydytykseksi, aina pitää
puheen koko valtioneuvostolle tähdentäen suurta laupeuttaan ja
lempeyttään ominaisuuksina, jotka koko maailma tuntee ja tunnustaa.
Tämä puhe tehtiin kohta tiettäväksi koko valtakunnassa, ja mikään ei
herättänyt asukkaiden mielissä niin suurta pelonkauhua kuin nämä Hänen
Majesteettinsa lempeyden vakuutukset, sillä oli havaittu, että mitä
laajemmat ja tehokkaammat ylistyspuheet olivat, sitä epäinhimillisempi
oli rangaistus ja sitä viattomampi rangaistuksen kärsijä. Minun
täytyy puolestani tunnustaa, että koska syntyperäni enempää kuin
kasvatuksenikaan ei ollut suinkaan määrännyt minua hovilaiseksi,
kykenin arvostelemaan näitä seikkoja niin huonosti, etten keksinyt
tässä tuomiossa minkäänlaista lempeyttä, vaan pidin sitä (kenties
erehtyen) pikemmin ankarana kuin lempeänä. Toisinaan ajattelin anoa
asian laillista tutkimista, sillä vaikka en voinutkaan kieltää niitä
seikkoja, joihin syytöskirjelmän eri artikloissa viitattiin, toivoin
kuitenkin voitavan ottaa huomioon eräitä lieventäviä näkökohtia. Mutta
kun olin eläessäni tutkinut useitakin valtiollisten syytösjuttujen
pöytäkirjoja ja aina havainnut asian johtuvan siihen päätökseen, jota
tuomarit pitivät soveliaana, en uskaltanut luottaa niin vaaralliseen
keinoon näissä kriitillisissä olosuhteissa ja niin mahtavien
vihamiesten toimiessa vastustajinani. Kerran ajattelin aivan vakavasti
ryhtyä vastarintaan, sillä vapaana ollessani kykeni valtakunnan koko
sotavoima tuskin minua kukistamaan, ja minä voin helposti kivittää
kaupungin soraläjäksi. Luovuin kuitenkin kohta kauhistuneena tästä
suunnitelmasta, koska mieleeni muistui Keisarille vannomani vala,
hänen minulle osoittamansa suosio ja häneltä saamani _nardacin_
korkea arvonimi. En ollut myöskään ehtinyt oppimaan hovilaisten
kiitollisuuskäsitteitä voidakseni vakuuttaa itselleni, että Hänen
Majesteettinsa nykyiset väkivaltaisuudet vapauttivat minut kaikista
aikaisemmista velvoituksistani.
Vihdoin tein päätöksen, josta luultavasti saan osakseni moitetta,
vieläpä syystäkin, sillä tunnustan olevani kiitollisuudenvelassa omalle
äkkipikaisuudelleni ja vaillinaiselle kokemukselle siitä, että silmäni
ovat vielä tallella ja että niinmuodoin olen vielä vapaa; jos näet
olisin silloin tuntenut ruhtinaiden ja ministerien luonnonlaadun, jota
olen myöhemmin tutkinut useissa hoveissa, sekä heidän tapansa käsitellä
rikoksellisia, joiden rikkomukset ovat vähäisemmät kuin minun, olisin
iloiten ja auliisti alistunut niin lievään rangaistukseen. Nuoruusiän
malttamattomuus ja Hänen Keisarillisen Majesteettinsa antama lupa käydä
tervehtimässä Blefuscun keisaria sai minut käyttämään tilaisuutta
hyväkseni. Ennenkuin kolme päivää oli kulunut, lähetin ystävälleni
valtiosihteerille kirjeen, jossa ilmoitin aikovani lähteä Blefuscuun
samana aamuna, saamani luvan nojalla. Odottamatta hänen vastaustaan
lähdin sitten sille puolelle saarta, missä laivastomme oli ankkurissa.
Otin suuren sotalaivan, sidoin nuoran sen keulaan, nostin ankkurit,
riisuuduin ja sijoitin vaatteeni (sekä kainalossa kuljettamani
peitteen) alukseen, jota sitten vedin jäljessäni osalta kahlaten,
osalta uiden, kunnes saavuin Blefuscun kuninkaalliseen satamaan, missä
väki oli jo kauan minua odottanut. Minulle annettiin myötä kaksi
opasta, jotka johdattivat minut samannimiseen maan pääkaupunkiin.
Minä kannoin oppaitani kädessäni, kunnes ehdimme kahdensadan kyynärän
päähän kaupungin portista, pyysin sitten heitä ilmoittamaan tuloni
jollekin sihteerille ja sanomaan, että odotin Hänen Majesteettinsa
määräyksiä. Tunnin kuluttua saapui vastaus, että Hänen Majesteettinsa,
seurassaan kuninkaallisen huoneen jäsenet ja hovin korkeat virkamiehet,
oli tulossa minua vastaanottamaan. Minä kuljin vielä sata kyynärää
eteenpäin. Keisari ja hänen seuralaisensa astuivat satulasta,
Keisarinna ja hovinaiset vaunuistaan, ja minun oli mahdoton havaita
heissä minkäänlaista pelkoa tai huolestumista. Sitten panin pitkäkseni
maahan suudellakseni Hänen Majesteettinsa ja Keisarinnan kättä.
Sanoin Hänen Majesteetilleen saapuneeni lupaukseni mukaan ja herrani
Keisarin luvalla saadakseni kunnian kohdata niin mahtavan hallitsijan
ja tarjota hänen käytettäväkseen kaikki sellaiset palvelukset, joihin
kykenin ja jotka eivät rikkoneet velvollisuuttani omaa ruhtinastani
kohtaan. En maininnut sanaakaan epäsuosioon joutumisesta, koska en
ollut vielä saanut siitä mitään virallista tietoa ja voin siis olla
olevinani aivan tietämätön mistään sellaisista suunnitelmista. Minulla
ei ollut myöskään syytä otaksua Keisarin ilmaisevan salaisuutta, kun en
enää ollut hänen vallassaan; mutta aivan pian havaitsin siinä kohden
erehtyneeni.
En tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla, kuinka minut
otettiin vastaan tässä hovissa; mainitsen vain, että vastaanotto
oli täysin sellaisen suuren ruhtinaan vieraanvaraisuuden arvoinen.
Kuvailematta jääkööt myös ne vaikeudet, joita asunnon ja vuoteen
puutteesta koitui; minun näet täytyi maata maassa, peitteeseeni
kääriytyneenä.