Tekijä antaa tietoa itsestään ja suvustaan. Ensimmäiset yllykkeet
matkustamiseen. Hän joutuu haaksirikkoon, kokee pelastua uimalla ja
saapuu onnellisesti Lilliputin maan rantaan, missä hänet otetaan
vangiksi ja kuljetetaan maan sisäosaan.
Isälläni oli pieni maatila Nottinghamshiressa; minä olin kolmas
hänen viiden poikansa sarjassa. Kun olin ehtinyt neljäntoista vuoden
ikään, lähetti hän minut Emanuel Collegen oppilaaksi Cambridgeen,
missä vietin kolme vuotta uutterasti opintojani harjoittaen. Tästä
johtuvat kulungit (vaikka määrärahani olivatkin varsin niukat) tekivät
liiaksi hallaa isäni vähissä varoissa, ja niin minut pantiin oppiin
Mr James Batesin, etevän lontoolaisen välskärin luo; tämä oppiaikani
oli nelivuotinen. Isäni lähetti minulle toisinaan pieniä rahasummia,
jotka käytin perehtyäkseni merenkulkuoppiin ja muihin matkustelemaan
aikoville hyödyllisiin matemaattisiin tieteisiin; uskoin näet varmaan
kohtalonani olevan joutua ennemmin tai myöhemmin retkeilemään. Mr
Batesin luota poistuttuani palasin kotiin, niissä isäni, setä Johnin
ja muutamien muiden sukulaisten avulla sain neljäkymmentä puntaa ja
lupaan kolmekymmentä puntaa vuodessa, jotta voisin lähteä Leydenin
yliopistoon. Siellä minä opiskelin kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta
lääketiedettä, jonka tiesin hyödylliseksi pitkillä retkillä.
Pian Leydenistä palattuani sain kelpo mestarini Mr Batesin
suosittelemana välskärintoimen _Pääskyssä_, jonka kapteenina oli
komentaja Abraham Pannell. Siinä virassa olin puolineljättä vuotta
tehden sinä aikana pari matkaa Levanttiin ja muualle. Takaisin
tultuani päätin asettua asumaan Lontooseen, ja minua rohkaisi tässä
aikomuksessa, mestarini Mr Bates, joka vielä suositteli minua
erinäisille potilaille. Minä vuokrasin asunnon pienestä talosta Old
Jewryssä, ja kun minua neuvottiin luopumaan poikamiehen säädystä, nain
Mrs Mary Burtonin, Newgate-streetin varrella liikettään harjoittavan
sukkatavarainkauppiaan Mr Edmund Burtonin toisen tyttären saaden
neljäsataa puntaa myötäjäisiä.
Kelpo mestarini Bates kuoli pari vuotta sen jälkeen, ja kun
ystäväpiirini oli pieni, alkoivat tuloni vähentyä; omatuntoni näet ei
sallinut minun jäljitellä useiden virkaveljieni moitittavaa menettelyä.
Neuvoteltuani vaimoni ja eräiden tuttavien kanssa päätin niinmuodoin
lähteä jälleen merille. Olin välskärinä kahdessa eri aluksessa ja
tein kuuden vuoden aikana useita matkoja Itä- ja Länsi-Intiaan
hiukan lisäten omaisuuttani. Joutohetkeni vietin lukien parhaita
kirjailijoita, vanhoja ja uusia; minulla näet oli aina mukanani
melkoinen määrä kirjoja. Maissa oltaessa tarkkasin eri kansojen tapoja
ja luontumuksia ja opiskelin heidän kieliänsä, minkä hyvä muistini teki
varsin helpoksi.
Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä
päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo.
Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen
saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta.
Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen
tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän _Antiloopin_
omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan
Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi
sangen suotuisa.
Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti
kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen,
että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä
Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin
tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista
miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta
ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä
päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi,
ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme
ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että
ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden
miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta
ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme
kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten
uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen
tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä
sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille
tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä
puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana.
Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta
pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut
enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo
melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea
lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello
kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran
näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa
tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut,
ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli
korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin
pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin
siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen
erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut.
Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani
havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan
kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin
kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin
erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin;
aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni
kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä
muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan
reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani
alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin
siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli
kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan)
ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta.
Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki
juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin
sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani.
Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin
likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja
katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: _Hekinah degul_.
Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin
saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin
lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin
vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat
kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani
käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä
minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta
puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku
otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä
kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka
vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: _Tolgo
phonac_. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta,
jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä
nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja
niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut)
ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni.
Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun
sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman
yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää
minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen
költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana
levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti,
jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla
kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän
suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin
kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun
makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta
kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja
suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului
toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa
työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja
nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan
korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle
johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä
piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt
sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen
puheensa alkua huusi kolmesti: _Langro dehul san_ (nämä ja aikaisemmin
mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin).
Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka
katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin
kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän
näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta,
jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli
puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset
seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin
puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia,
sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta
mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni
katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en
ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään
nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten
voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita
sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen
siten ilmaisten olevani nälkäinen. _Hurgo_ (niin he näet nimittävät
suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni
varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään
kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan
asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli
varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan
tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta
en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä,
joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin
kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana
ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen
musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan,
tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni
ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani
juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet
määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat
taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen
käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella,
mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste
muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa.
He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla
tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää.
Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan,
tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin:
_Hekinah degul_. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään
tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään
kauemmaksi huutaen äänekkäästi _Borach mivola_, ja kun astiat sitten
nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: _Hekinah degul_. Tunnustaa
täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni
siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa
ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut
kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa,
ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen
käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi
katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen
henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin
kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden
kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta
kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä
minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää
näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt
ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen
Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista
henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä
varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui
noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta
eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten
loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman
päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli
neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin
muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena
olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen
Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai
hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten
haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä
tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka
osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin
merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan
ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin
jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa
kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin
monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni
lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle,
mitä tahtoivat. Sitten _Hurgo_ seurueineen poistui erittäin kohteliain
elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa
usein toistuivat sanat _Peplom selan_, ja tunsin suuren väkijoukon
vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä
oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se
tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni
havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle
väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä
ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin
hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien
aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa
aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin
kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään,
sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä
tynnyrien viiniin.
Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni
jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti
viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan
päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui
yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa
ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa
pääkaupunkiin.
Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta,
ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas
samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin
erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt
surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin
epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää
kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan
siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua
mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään
armoa.
Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut
suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua
Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on
useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien
ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein
suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia,
metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä
siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän
päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin
heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite.
Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta,
suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui
kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa
kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia
maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus
oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin
sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä
jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan
vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat
vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat
useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä
oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia,
kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu
niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska
juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan
sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki
suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään
minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman
päässä.
Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen
naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska
tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin
kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani.
He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja
eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen
lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut
ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja
minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin
herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän
taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli
viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla
ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin
liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen
matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän
päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä
vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen
Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla
ruumiilleni.
Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota
pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin
sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen
kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen
käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois.
Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen
päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen
ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä.
Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman
korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät
yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten
kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin
vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä
temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan
etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen
nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen
katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä
heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos
kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään
kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni
vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa
se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton
katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni,
ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja
hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja
kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut
olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen-
ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän
tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä
pitkin pituuttani.