Niin nuo kaksi nimeä liittyvät toisiinsa mitä kiinteimmin. Eikä
ainoastaan senvuoksi, että Gulliverin ihmeellisistä retkistä kertova
teos on nyt jo 200 vuotta säilyttänyt tekijänsä muistoa tehokkaammin
kuin mikään toinen hänen laajassa tuotannossaan, vaan myös täysin
asiallisesti. Swift on juuri tässä kirjassaan ilmaissut omaa erikoista
laatuansa ja oman elämänsä kokemuksia kaikkein ratkaisevimmalla
tavalla. Gulliveria, Swiftin elämän- ja maailmankatsomuksen parasta
tulkitsijaa, voi siis parhaimmin selittää Swiftin oman olemuksen ja
hänen vaiheittensa yksityiskohtainen tunteminen.
Kun en kumminkaan tahdo paisuttaa tätä johdantoa sellaiseksi laajaksi
selvittelyksi, mainitsen puolustuksekseni seuraavaa. Vaikka voitaneen
sanoa, että jokainen suuri taideteos on tekijänsä todelliseen elämään
sidottu, »tunnustaa» sen ilmeistä tai salaista olemusta, on toisaalta
yhtä varmaa, että se on myös irroitettu tuosta luonnollisesta
syntypohjastansa elämään omaa elämäänsä ja lausumaan lausuttavaansa
välittömästi sieluille, jotka sitä ymmärtävät. Onpa sellainen
välitön vaikutus kieltämättä taideteoksen varsinainen tehtäväkin,
mikäli tehtävästä voimme tässä yhteydessä puhua. Taideteoksen osaksi
tuleva ymmärtämys on tietenkin aina suhteellista, kunakin aikana
vain määrätylle kehitystasolle kohonneet ihmiset siihen kykenevät ja
koska teos, etenkin kirjallinen, ajan mittaan voi muuttua vaikeammin
tajuttavaksi. Selityksillä saattaa siis tältäkin näkökannalta olla
merkityksensä.
Mitä »Gulliverin retkiin» tulee, täytynee myöntää, että tämä teos
suurin piirtein katsoen voidaan nyt ja aina ymmärtää ilman laajoja
selityksiä. On siis varsin luvallista ja mahdollista jättää lukematta
tämä johdanto ja kirjan loppuun liitetyt vähäiset selitykset ja
kuunnella vain Swift-Gulliverin kertomusta. Nämä lisät ovat niitä
varten, joissa teoksen luonnollinen syntyhistoria ja erittäinkin sen
tekijä herättävät mielenkiintoa, siis niitä varten, jotka haluavat
lähemmin perehtyä kaikkeen siihen persoonalliseen ja inhimilliseen,
mitä tutkimus havaitsee kirjan rivien lomitse pilkottavan.
Kirjoittaja ei kumminkaan luulottele voivansa tässä sellaista
uteliaisuutta täysin tyydyttää. Se ei ole millään muotoa
välttämätöntäkään. Suomalainen lukija, joka haluaa laajemmin perehtyä
Gulliverin retkien kirjallis-historialliseen puoleen, Swiftin monessa
suhteessa arvoitukselliseen olemukseen, hänen tuotantonsa toisiinkin
osiin ja niihin ajanoloihin, joiden vallitessa teos syntyi, saa
hienovaistoista opastusta prof. Yrjö Hirnin kirjoittamasta Swiftin
elämäkerrasta (»Jonathan Swift», ilm. sarjassa »Merkkimiehiä»).
Seuraavassakin on, tekijän suosiollisella luvalla, käytetty lähteenä
tätä asiallista ja viehättävää tutkimusta.
Jonathan Swift syntyi marraskuun 30:nä 1667 Dublinissa. Hänen
isänsä, englantilainen virkamies, oli kuollut jo seitsemän kuukautta
aikaisemmin. Oman äitinsäkään hoivissa ei poika saanut paljoa olla.
Lapsenhoitajatar näet oli mielistynyt hoidettavaansa niin, että
vei Englantiin muuttaessaan hänet mukanaan. Kun Jonathan sitten
nelivuotiaana saatettiin takaisin syntymäsaarelleen, muutti äiti
pian omaistensa luo Englantiin, ja poika jäi äveriään lankomiehen
kasvatettavaksi. Nämä seikat ovat Swiftin oman todistuksen mukaan jo
varhaisella iällä laskeneet pohjan sille synkeälle katkeruudelle ja
ihmisvihalle, joka ilmenee täydessä voimassaan Gulliverin tärinäin
jälkiosissa. Vaikka ei tiedetä Swiftin joutuneen mitään suoranaista
puutetta kärsimään, voidaan kumminkin helposti kuvitella, millaisia
nöyryytyksiä vieraitten hoivissa kasvavalle on varattu ja kuinka ne
lähtemättömästi painuvat ylen herkkään ja orpouttaan potevaan mieleen.
Suoriuduttuaan alkeiskoulusta Swift tuli 15-vuotiaana Dublinin
kuuluisaan Trinity Collegeen. Hän ei ollut mikään mallikelpoinen
ylioppilas. Opinnot sujuivat huonosti, ja kurinpitoviranomaisillakin
oli tekemistä hänen tähtensä. Rikkomukset tosin eivät näytä
olleen varsin arveluttavia: uppiniskaisuutta ja kirkossakäynnin
laiminlyömistä, mainitaksemme vain pari erilaista ylitsekäymistä.
Vuoden 1688 suuret valtiolliset tapahtumat vaikuttivat Swiftinkin
elämään. Irlannissa syntyi kansanliike paenneen Jaakko-kuninkaan
hyväksi, ja Swift katsoi parhaaksi siirtyä muiden pakolaisten mukana
Englantiin. Siellä hänet otti kirjurikseen Sir William Temple, jonka
puoliso oli Swiftin äidin sukulainen. Sir William oli aikaisemmin
huomattavassa asemassa toimien ottanut tehokkaalla tavalla osaa
julkiseen poliittiseen elämään, mutta vietti nyt aikojaan viisaan
levossa maalaislinnassaan Surreyssä, aikansa kuluksi sepitellen
kirjoitelmia erilaisista aiheista. Vaikka kirjurinasema kieltämättä
tarjosi tuuliajolla olevalle nuorelle miehelle aineellista turvaa
ja myös tilaisuutta tutustua mielenkiintoisiin henkilöihin — niistä
tuli, kuten tuonnempana näemme, Sir Williamin sisaren seuranaisen
Mrs Johnsonin silloin 8-vuotias tytär Esther myöhemmin Swiftille
merkittävimmäksi — oli riippuvaisuuden ja nöyryytysten tunto taaskin
niin voimakas, että Swift sanoutui v. 1694 irti toimestaan ja palasi
Irlantiin tarjoutuakseen evankelisen kirkon palvelukseen.
Seuraavana vuonna löytyikin häntä varten pieni palkkapitäjä kaukaa
maaseudulta, Kilrootista. Swiftin siellä viettämä puolen vuoden aika
on merkittävä sikäli, että hän silloin alkoi kirjoittaa ensimmäistä
huomattavaa teostaan, »Tynnyritarinaa» (A Tale of a Tub), jossa
paavilaisten, eutherilaisten ja kalvinistien riidat ja hulluudet
esitetään vertauskuvallisesti aito satiirikon silmin nähtyinä.
Elämä syrjäisessä maankolkassa ei kumminkaan tuottanut Swiftille
tyydytystä, ja kun Sir William Templekin kaipasi kirjuriansa, palasi
tämä entiseen toimeensa. Sir William oli kirjallisten harrastelujensa
vuoksi joutunut pahanlaiseen pinteeseen. Ranskassa 1600-luvulla
aloitetun n.s. antiikkitaistelun (kiista koski muinaisaikaisten ja
uudenaikaisten kirjailijain etuja) hyökylaineet olivat ehtineet
Englantiin, ja Sir William oli terhakasti aloittanut kynäsodan
antiikkisten kirjailijain vannoutuneena kannattajana. Pahaksi onneksi
hän tuli todisteluissaan vedonneeksi m.m. »Phalaris-kirjeisiin»,
jotka hän, kuten moni muukin, otaksui 6. vuosisadalla e.Kr. eläneen
sisilialaisen Phalaris-tyrannin kirjoittamiksi. Kun sitten eräs Templen
aseenkantaja samoja väitteitä esittäessään tuli uhitellen loukanneeksi
kuninkaallisen kirjaston hoitajaa ja suurta filologia Richard Bentleyä,
otti viimeksimainittu täysin sitovasti todistaakseen, että mainitut
kirjeet olivat karkea väärennys paljoa myöhäisemmältä ajalta ja että
niistä tyylillisessäkin suhteessa täydellisesti puuttui se verraton
antiikkisuus, jota Sir William Temple ja muut olivat ylistäneet.
Nyt oli Swiftin vuoro astua areenalle. Hän käsitti tehtävänään olevan
tehdä naurettavaksi Bentleyn edustamaa filologista saivartelua, ja
tämän tarkoituksen hänen toinen suuri satiirinsa, »Kirjojen sodasta»
(The Battle of the Books), kieltämättä saavuttikin. Sir William saattoi
olla tyytyväinen siihen, että ainakin naurajat olivat nyt hänen
puolellaan, ja hänen kirjurinsa voi toivoa jotakin vastaavaa korvausta,
esim. parempaa virkapaikkaa. Valitettavasti Sir William kumminkin kuoli
jo v. 1699, ja Swiftillä ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin palata
Irlantiin papinvirkaan.
Seuraavan vuosikymmenen aikana Swift oli linnansaarnaajana Dublinissa
ja Laracorin pienen seurakunnan kaitsijana, käyden kuitenkin vähän vähä
Englannissa.
Tänä kautena alkaa Swiftin suhde toiseen sukupuoleen, joka muodostui
hänen elämässään varsin kohtalokkaaksi, hahmoutua jonkinlaisiin, tosin
hauraisiin muotoihin. Varhaisemmilta ajoilta on tässä suhteessa tuskin
mitään muuta mainittavaa kuin ne lemmenhehkuiset kirjeet, joita hän
oli Kilrootista lähettänyt eräälle Mrs Waringille. Kun tämä »Värinä»
nyt Dublinin-Laracorin aikana esiintyy aktiivisemmin, katkaisee Swift
sangen töykeästi koko suhteen.
On otaksuttu Swiftin tunteitten jäähtymisen johtuneen uudesta
kiintymyksestä. Toisen oleskelunsa aikana Templen luona Swift
oli havainnut, että entinen pieni Esther Johnson oli kukoistava
nuori neito, »tukka mustempi kuin korpin sulka ja kaikki kasvojen
piirteet virheettömät». Swift sai tytön kaikinpuolisen kasvattamisen
tehtäväkseen, ja siitä sukeutui varsin mielenkiintoinen askarrus.
Opetuskielenä ei käytetty tavanomaista englanninkieltä, vaan
eräänlaista leperrystä, jota he olivat viljelleet jo aikaisemmin ja
joka säilyi tämän suhteen virallisena kielenä loppuun asti. Tyttö
oli sitten saanut Sir Williamilta perinnöksi pienen irlantilaisen
talon tuoton, ja varsin luonnollista oli, että Swift itse Irlannissa
asuessaan kutsui 20-vuotiaan tuttavansa Dubliniin. Miss Johnsonilla
oli alinomaisena seuranaisena eräs miss Dingley, mutta kun Swift
salli poissaollessaan ystävätärten asua huoneistossaan, oli sittenkin
luonnollista, että juorukellot pian pauhasivat.
Näinä vuosina Swift, jonka nimi oli alkanut tulla yleisemmin
tunnetuksi, varsinkin kun hän oli julkaissut Templen teokset, toimii
myös poliittisena kirjailijana ja pääsee mahtavien whig-puolueen
jäsenten suosioon. Hänen poliittiset vakaumuksensa tosin eivät
alun pitäenkään olleet samat kuin whigien: hän vihasi Hollantia,
jonka kanssa whigit tahtoivat solmia sotaliiton Ranskaa vastaan,
vastusti Skotlannin ja Englannin unionia ja eriuskolaisten
kansalaisoikeusvaatimuksia ollen näissä kysymyksissä samalla kannalla
kuin tory-puolue. Kun tuttavat whigit sitäpaitsi eivät voineet tai
tahtoneet häntä auttaa hänen ajaessaan Irlannin kirkon asioita, oli
luonnollista, että Swiftin mieli myrtyi ja että hän whigien kukistuttua
v. 1710 siirtyi vastapuolueen leiriin.
Tory-puolueen miehet osoittautuivat kaikin puolin avuliaammiksi, ja
Swift pääsi kaikkein vaikutusvaltaisimpien henkilöitten, ennen kaikkea
ulkoasiainministerin lordi Bolingbroken suosioon. Syrjäytetyssä
asemassa ollut pappismies liikkui kuin kotonaan näissä ylhäisissä
piireissä, joissa häntä mainittiin tutunomaisesti Jonathanin nimellä.
Swift käytti saavuttamaansa vaikutusvaltaa sekä puolueen politiikan
että yleisempien harrastusten palveluksessa toimien m.m. innokkaasti
kirjailijain vaikean aseman parantamiseksi pyytämättä tällöin suosia
omaan puolueeseen kuuluvia enemmän kuin toisia.
Kaiken tämän julkisen toiminnan ohella on syntynyt eräs Swiftin
elämäkerran ja persoonallisuuden tutkijalle verrattoman
mielenkiintoinen teos, »Journal to Stella», joka tosin on vasta
myöhemmin saanut tämän nimen. Sen muodostavat Swiftin Miss Johnsonille
(ja Miss Dingleylle) kirjoittamat tutunomaiset kirjeet, joiden
selvittelemisessä myöhempi aika on saanut nähdä suurta vaivaa, koska
Swift niissäkin käyttää runsaasti ylempänämainittua lapsenkieltä.
Kirjeitten erikoinen arvo johtuu siitä, että ne on kirjoitettu yksin
ystävättärelle ilmeisesti edellyttäen, etteivät ne joutuisi kenenkään
vieraan käsiin. Niissä Swift esiintyy tavallaan _en pantoufles_,
kertoelee jokapäiväisistä pikku askarruksistaan, havainnoistaan ja
haaveistaan.
Tähän aikaan Swift näyttää olleen ahkera vieras Dublinista kotoisin
olevan Mrs Vanhomrighin, rikkaan hollantilaisen kauppiaan lesken
luona, joka oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kanssa asettunut
Lontooseen asumaan. Kirjeissään »Stellalle» Swift tosin mainitsee
vierailuistaan, mutta sivuuttaa vaikenemalla sen seikan, että oli
alkanut antaa tunteja vanhemmalle tyttärelle Hester Vanhomrighille.
Tämän myöhemmin kohtalokkaaksi muodostuneen suhteen muistomerkkeinä
on säilynyt asianomaisten välistä kirjeenvaihtoa, joka on vielä
vaikeammin selvitettävissä kuin kirjeet Stellalle, koska näissä on
tärkeimmät kohdat kirjoitettu salakielellä, sekä runoelma »Cadenus ja
Vanessa» (Cadenus = Decanus = tuomiorovasti; Vanessa = Vanhomrigh).
Viimeksimainitun teoksen Swift on sepittänyt vasta tuomiorovastiksi
tultuaan, mutta siinä mainitut tapaukset viittaavat näihin
varhaisempiin aikoihin.
Tuomiorovastiksi pääseminen ei ollut varsin vaivatonta, sillä
sellaisten virkojen täyttämisestä piti huolta itse Anna-kuningatar,
jonka kaikkein korkeimmassa epäsuosiossa Swift oli ollut aina
jumalattoman »Tynnyritarinan» ajoilta. Vihdoin, v. 1713, Swift sentään
nimitettiin P. Patrickin kirkon tuomiorovastiksi Dubliniin. Virka
oli vaatimaton, mutta tarjoutuihan siinä ylenemisentoiveita. Paha
onni käänsi kuitenkin jälleen asiat huonolle tolalle: kuningattaren
äkillisen kuoleman jälkeen kukistuu tory-hallitus, ja whigit pääsevät
uudestaan valtaan. Bolingbroke pakeni Ranskaan, ja Swift, joka yhä oli
yhteydessä hänen kanssaan, tosin mitenkään toimimatta mukana hänen
poliittisissa puuhissaan, ei voinut ainakaan toivoa mitään olojensa
kohentumista. Viimeisinä Lontoossa viettäminään vuosina Swift liittyi
jäseneksi »Scriblerus Club»-nimiseen kirjalliseen kerhoon, jonka
kokouksissa hän ehkä saattoi hupaisissa keskusteluissa hetkittäin
unohtaa vastoinkäymisiään. Tämä seurustelu tuli merkittäväksi varsinkin
senvuoksi, että siinä nähtävästi alkoivat itää ne satiiriset ajatukset,
joista Swift myöhemmin kehitteli Gulliverinsa.
Swift muutti kumminkin jo v. 1714 takaisin Irlantiin, missä sitten
pääasiallisesti vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet, kahta vv. 1726
ja 1727 Englantiin tehtyä matkaa lukuunottamatta. Tuomiorovasti, jonka
mielessä varmaan oli kangastellut aivan toisenlainen elämänura, joutui
nyt viettämään aikojansa varsin vaatimattomissa provinssioloissa.
Tosin hän oli nyt jälleen omassa kodissaan, missä Miss Johnson ja Miss
Dingley toimivat emäntinä, kun sattui kutsuja, mutta ei näytä ainakaan
varmalta, että Stellan ystävyys olisi kyennyt korvaamaan kaikkea, mitä
oli menetetty. Ne Stellalle osoitetut kirjeet, joita on näiltä vuosilta
säilynyt, sisältävät kyllä paljon kiitosta kaikesta hyvästä, sairauden
aikana saadusta hoidosta, teosten puhtaaksikirjoittamisesta y.m.s.,
mutta tunteen hehkua niissä ei ole nimeksikään.
Ihmiskohtaloiden langat alkavat kohta kiertyä toisiinsa kiinteämmin.
Miss Vanhomrigh (Vanessa) muuttaa äitinsä kuoltua hänkin Irlantiin,
minne isältä oli jäänyt pieni maatila. Se sattui sijaitsemaan aivan
lähellä Dublinia, ja Swift joutui näyttelemään kahden naisen välimaalla
osaa, joka ei ollut kadehdittava ja josta hän ei lopultakaan hyvin
suoriutunut. Vanessa vakuutti hänelle riutuvansa ikävään, ellei
Swift käynyt katsomassa tai kirjoittanut kyllin usein, ja Swiftin
järkevät neuvot, terveellisen ruumiinliikunnan, kevyen kirjallisuuden
lukemisen ja kahvinjuonnin vähentämisen suosittelut, osoittautuivat
valitettavasti tehottomiksi. Jännittynyt tilanne jatkuu aina
1720-luvulle saakka, jolloin Vanessa, menetettyään ainoan sisarensakin,
väsyy turhiin odotuksiinsa. Hän vaatii selvää ratkaisua, ja kun se
muodostuu kielteiseksi, sairastuu ja kuolee. Swift piilottautui
jonnekin kahdeksi kuukaudeksi, ja tuskallisten omantunnonsoimausten
lisäksi tuli myöhemmin vielä se kiusa, että runoelma »Cadenus ja
Vanessa» ja näiden kahden henkilön välinen kirjeenvaihto vainajan
toivomuksen mukaisesti toimitettiin julkisuuteen ja vieraat uteliaat
pääsivät kurkistamaan näihin inhimillisiin asiakirjoihin.
Seuraavat Swiftin julkaisemat teokset ovat aiheiltaan poliittisia.
Swift oli tosin aina tuntenut olevansa Irlannissa kuin maanpaossa,
mutta siitä huolimatta hän nyt esiintyy tämän sorretun maan
puolustajana ja saavuttaa elämänsä suurimman julkisen tunnustuksen.
Toisin kuin hänen myöhäinen satiirinen seuraajansa Bernard Shaw,
joka sanoo vapautuneensa kaikesta patriotismista, koska on hylännyt
syntymämaansa Irlannin eikä ole oppinut rakastamaan sen tuhoojaakaan,
Swift sittenkin näyttää vihdoin alkaneen pitää Irlannin puolta varsin
jyrkästi. Niinpä hän v. 1720 kehoitti saarelaisiaan omien markkinoitten
suojaamiseksi tuiskaamaan tuleen kaikki englantilaiset tavarat,
kivihiiltä lukuunottamatta, ja kun Englannin hallitus muutamia vuosia
myöhemmin ryhtyi Irlantia koskevaan rahataloudelliseen toimenpiteeseen
päättämällä lyöttää puolen pennyn vaihtorahoja, sai Swift jälleen
tilaisuuden taittaa peistä hänen mielestään uuteen sortoon ja vahinkoon
tuomitun kotimaansa puolesta. Yrjö-kuninkaan rakastajatar, Kendalin
herttuatar, sai mainitun vaihtorahan lyöttämisoikeuden lahjaksi
lordi Sunderlandilta ja vuokrasi sen jollekin Mr Woodille. Irlannin
parlamentin mieltä ei kysytty, ja kun vastalauseet eivät tepsineet,
julkaisi Swift v. 1724, nimeään mainitsematta, sarjan lentokirjasia,
»Verkakauppiaan kirjeet». Swiftin syytökset kohdistuivat Mr Woodiin,
jonka hän sanoi lyöttäneen liian huonoa rahaa. Englannin hallitus jätti
seikan selvittämisen itsensä Isaac Newtonin tehtäväksi, ja tämä todisti
syytöksen aiheettomaksi. Siitä huolimatta Swiftin onnistui valveuttaa
irlantilaisten isänmaallista mieltä siinä määrin, että hallituksen
finanssisuunnitelma lopulta saatiin raukeamaan. Niin tuli Swiftistä
Irlannin suuri puolustaja, todellinen kansallissankari, jota juhlittiin
kuin ruhtinasta.
Taisteltuaan siten, tosin monessakin kohdassa epäilyttävin argumentein,
mutta menestyksellisesti, irlantilaisen ihmisyyden puolesta Swift
saattoi huoletta astua avarammalle kiistakentälle ja lausua katkerain
kokemustensa ja katsomustensa loppusumman näennäisen viattomassa ja
vaarattomassa muodossa, kapteeni Lemuel Gulliverin merkillisiä matkoja
kuvaillen. Ennenkuin lähemmin koskettelemme tätä teosta, lienee syytä
lyhyesti mainita Swiftin elämän loppuvaiheet.
Pian sattui uusi järkyttävä tapaus. Stella kuoli vuoden 1728 alussa,
ja Swift tunsi jääneensä ypöyksin autioituneeseen maailmaan. Hänen
voimansa alkoivat murtua, ja se muistelmateoskin, jonka hän aikoi
sepittää uskollisimpansa poismentyä, jäi aivan puolieräiseksi. Vai
lieneekö sittenkään niin laita? Eikö ole tavallaan kaikkein ehein ja
täydellisin ja ivallisessa liikuttavuudessaan suurenmoisin Swiftin
lukuisista teoksista tämä parilla sanalla kerrottu tarina, joka
on löydetty hänen jäämistöstään, hiuskiharaa ympäröivään paperiin
piirrettynä: »Vain naisen hius»? Se suortuva oli sittenkin ollut
kenties ainoa varsinainen side, joka oli liittänyt Swiftiä ihmisten
arveluttavaan maailmaan, ja yksinäisestä ihmisvihaajasta saattoi
nyt olla jokseenkin yhdentekevää, ilmaisiko julkisesti syvintä
ylenkatsettansa vai harjoittiko edelleen salaista hyväntekeväisyyttä
niiden onnettomien eduksi, joita näki maailman pahimmin kolhivan.
»Olen kuin myrkkyä saanut rotta, joka odottaa loukossaan kuolemaa»,
kirjoittaa hän kaameasti vanhalle ystävälleen Bolingbrokelle.
Muutamia satiirisia tuotteita syntyi vielä, ennenkuin hengen
pimeneminen veti läpinäkymättömän verhon Swiftin ja inhan maailman
välille. Kaikkein järkyttävin niistä on v. 1729 kirjoitettu
»Vaatimaton ehdotus, kuinka voitaisiin estää köyhien lapsia Irlannissa
joutumasta rasitukseksi vanhemmilleen ja maalleen.» Siinä esitetään
pelastuskeinoksi tämä: liioista köyhien lapsista on valmistettava
ravintoa toisille, joita uhkaa nälkäkuolema. Swiftille saattoi tuottaa
katkeraa tyydytystä, kun lukijat käsittivät ehdotuksen tuimaksi todeksi
ja syyttivät häntä kannibaalisesta julmuudesta. - Siinä hän varmaan
näki uuden todistuksen sille vakaumukselleen, ettei kurjaakin kurjempaa
yahoo-sukua voi millään keinolla parantaa, koska siltä täysin puuttuu
kyky havaita omaa raadollisuuttansa. Swiftin tuntema syvä sääli niitä
onnettomia kohtaan, jotka syyttöminä joutuvat kokemaan mitä suurinta
kurjuutta, uupui siten ilmauduttuaan omaan voimattomuuteensa vain
lisäten hänen mielensä synkeätä toivottomuutta.
Leppoisampi sävy pääsee esiin vain kerran vielä, kun Swift v. 1731
sepittää runon omasta kuolemastaan (On the Death of Dr. Swift). Siinä
hän kuvailee mieleensä, kuinka hyvä kynäveikko Pope ottaa surrakseen
häntä kokonaisen kuukauden, Gay viikon, Arbuthnot päivän, kuinka
Bolingbroke pyyhkäisee kyynelen silmäkulmastaan ja muut vain sanan
virkkavat: niin, kuollahan sitä täytyy...
Swift kuoli lokakuussa v. 1745.
* * * * *
Scriblerus-kerhon jäsenten, Swiftin, Popen, Gayn ja Arbuthnotin,
tiedetään vuonna 1714 suunnitelleen satiiria turhantarkasta
oppineisuudesta. Teoksen keskeisenä henkilönä, jonka elämäkertaan
ja kirjoituksiin satiiri aiottiin sisällyttää, oli oleva Martinus
Scriblerus. On todennäköistä, että Swift tuli tässä yhteydessä ensi
kerran ajatelleeksi niitä aiheita, joista myöhemmin sukeutuivat
Gulliverin matkat. Säilyneissä Scribleruksen muistelmien katkelmissa
suunnitellut Scribleruksen matkat ainakin vastaavat Gulliverin
retkiä. Kerhon hajautumisen vuoksi ei yhteistyö johtanut varsinaisiin
tuloksiin; säilyneet katkelmat, jotka ovat etupäässä Popen ja
Arbuthnotin käsialaa, ilmestyivät vasta v. 1741. Swiftin kirjan
syntyhistoria on jokseenkin selvittämätön, tiedetään vain, että matka
Brobdingnagiin oli osittain valmiina v. 1722.
Teos ilmestyi kokonaisuudessaan lokakuun 28:na 1726; sen täydellinen
nimi oli »Retkiä erinäisten maailman kaukaisten kansakuntien
keskuuteen. Neljä osaa. Kirjoittanut Lemuel Gulliver, aluksi erinäisten
laivojen välskäri, sittemmin kapteeni.» Tekijän nimeä ei ilmaistu;
kustantaja Benjamin Motte sai käsikirjoituksen joltakin välikädeltä,
kenties Popelta. Paperien lähettäjäksi mainittiin »Gulliverin
sukulainen Richard Sympson.»
Syynä tähän salaperäisyyteen oli, että Swiftistä tuntui arveluttavalta
julkaista teosta, joka kohdisti välittömän kritiikkinsä oleviin oloihin
ja useihin helposti tunnettaviin henkilöihin.
»Gulliverin retket» herätti heti erinomaista huomiota. Koko ensimmäinen
painos lienee myyty viikossa, ja seurapiireissä pohdittiin uutterasti
teoksen sisällystä ja lausuttiin arvailuja sen tekijästä. Läheiset
ystävätkin olivat Swiftille kirjoittaessaan muka täysin tietämättömät
— niin hyvin salaisuutta aluksi varjeltiin. Kritiikki, kuten tri
Johnson sanoo, hukkui aluksi yleiseen ihmettelyyn. Painos seurasi
painosta, kirja käännettiin aivan pian vieraisiinkin kieliin, ranskaksi
ja hollanniksi jo v. 1727. Joku Corolini julkaisi heti laajan ja
arvottoman »Avaimen», käyttäen hyväkseen yleistä, selityksiä kaipaavaa
uteliaisuutta.
Kun arvostelun aika oli tullut, esitettiin erilaisia ja eriarvoisia
muistutuksia. Arbuthnot selitti pitävänsä kolmanteen osaan sisältyvää
»suunnittelijoiden» kuvausta vähimmin onnistuneena, Gay ja Pope
mainitsevat joidenkin arvelleen, ettei se osa ole kirjan tekijän omaa
käsialaa. Bolingbroken he tietävät kirjaa moittineen, sanoneen, ettei
sellaisesta ihmisluonnon halventamisesta voinut koitua muuta kuin
huonoja seurauksia. Kirjailijaystävät selittivät lordin loukkaantumisen
johtuvan siitä, että »hän itse on lajinsa täydellisin ja jää
niinmuodoin enemmän kuin kukaan muu vaille sitä kiitosta, joka ihmisen
arvolle ja hyveelle kuuluu». Julmin arvostelijoista oli kieltämättä
lady Montagu, joka närkästyneenä kirjoitti jollekin ystävättärelleen
m.m.: »Täällä on ilmestynyt kirja, joka saa päästä pyörälle kaikki
hyvävaistoiset henkilömme; sen ovat yhdessä kirjoittaneet eräs arvokas
hengenmies, eräs etevä lääkäri ja aikamme ensimmäinen runoilija, ja
ihmeellinenhän se onkin, Jumala nähköön! Erittäin kaunopuheisesti he
ovat todistaneet olevansa elukoita... ja toden sanoakseni he puhuvat
hevostallista niin lämpimästi ja kiintyneinä, että minun pakostakin
täytyy otaksua pohjalla olevan jonkin erittäin voimallisen vaikuttimen.»
Kirjeissään ystävilleen Swift valittaa, että teos oli painettaessa
tärvelty. Dublinissa v. 1735 julkaistuun painokseen liittyvässä (ja
tähän suomennokseen otetussa) »Kirjeessä Sympsonille» hän toistaa
saman valituksen. Voisi tosin ajatella (kuten Swiftin elämäkerran
kirjoittaja Sir Henry Craik), että Swift siten tahtoi vähentää omaa
vastuunalaisuuttaan. On kumminkin varsin todennäköistä, että Swiftin
käsikirjoituksen tekstiä oli muutettu, siis katsottu voitavan jatkaa
herra »Sympsonin» alkulauseessaan mainitsemaa menettelyä. Swift
kirjoitti vielä v. 1733 ystävälleen Charles Fordille, että Motte oli
antanut »jonkun tuttavansa, luultavasti jo kuolleen pappismiehen hra
Tookin» merkitä käsikirjoitukseen lisäyksiä ja poistoja. Samalle
Fordille Swift jätti korjausluettelon, jonka mukaan Ford paransi
omistamansa ensimmäisen painoksen kappaleen tekstin. Tätä korjattua
kappaletta säilytetään South Kensingtonin Forster Collectionissa, ja
suomennoksen pohjana olevassa G. Ravenscroft Dennisin julkaisemassa
painoksessa (London, George Bell & Sons, 1905) on mainitut korjaukset
otettu huomioon. Tästä kriitillisestä painoksesta on otettu enin
osa tämän nidoksen loppuun liitettyjä selityksiä. Sanomattakin
lienee selvää, että Swiftin teos esiintyy tässä täydellisenä; mitään
»arveluttaviakaan» kohtia ei ole karsittu.
Käsitys, jonka mukaan »Gulliverin retket» kuuluu nimenomaisesti lasten
kirjallisuuteen, johtuu varmaan siitä, että useimmat Swiftin lukijoista
ovat nuorella iällään tutustuneet teoksen kahteen ensimmäiseen osaan
tai niistä sommiteltuun mukaelmaan. Eräässä katsannossa kirjan
alkupuoli tosiaankin muodostaa oman yhtenäisen kokonaisuuden: siinä
kerrotaan varsin leppoisasti kääpiö- ja jättiläiskansasta, tehdään
leikkiä inhimillisten mittojen suhteellisuudesta, ja kirjoittaja
koettaa ilmeisesti keksiä hupaisia käänteitä ja tilanteita niin
paljon kuin suinkin. Siinä on paljon sadunomaista juoksuttelua, ja
yleinen sävy voidaan kieltämättä merkitä humoristiseksi. Tämä on
kumminkin vain eräs asian puoli. Kiinteämpi tarkastelu osoittaa
tuon näennäisen lastentarinan sisältävän peitettyä, osittain varsin
tuimaakin ivaa, jonka esineenä ovat Englannin kirkolliset olot ja
varsinkin puolue-elämä sekä omalla suuruudellaan ylpeilevän ihmisen
naurettava pienuus. Ja vaikka kertomukset nuorallatanssijoista, korkea-
ja matalakorkoisista, tylppä- ja suippopäistä y.m. voivat huvittaa
sellaisinaan, erittäinkin varhaista ikää, joka on kiitollinen kaikesta
havainnollisesta ja eriskummallisesta, ovat nämä vertauskuvalliset
seikat sittenkin ennen kaikkea täysikasvaneita varten, ensi
sijassa luonnollisesti Swiftin aikalaisia varten kirjoitetut, ja
nykyaikainenkin lukija voi saada käsitystä kirjoittajan varsinaisesta
tarkoituksesta vain perehtymällä vastaaviin ajanoloihin. Ei edes voi
väittää kertomuksen hupaisen sävyn aina joutuvan kärsimään siitä,
että näennäinen välitön iloittelu selitetään Swiftin aikalaisiin
kohdistuvaksi kirpeäksi ivaksi, vaan sattuu toisinaan niinkin,
että asiallinen selitys vain tuo ilmi esityksen täyden huumorin
tai komiikan. Niinpä, kun Lilliputin maan valtio varainhoitajasta
Flimnapista kerrotaan, että hän olisi nuoralla tanssiessaan
auttamattomasti taittanut niskansa, ellei eräs Hallitsijan tyyny olisi
putoavaa pelastanut, tämän seikan huvittavaisuus vain lisääntyy,
kun saamme tietää, että Flimnap on politiikan korkeimmalla nuoralla
»kipakkaa heittävä» pääministeri Walpole ja Hallitsijan tyyny, jonka
päälle taituri putoo, eräs vaikutusvaltainen hovinainen, kuninkaan
rakastajatar, jonka avulla ministeristä tulee jälleen ministeri.
Kertomukset matkoista kääpiöiden ja jättiläisten maihin muodostavat
eheän kokonaisuuden jo aiheensa samanluontoisuuden nojalla. Teoksen
kolmanteen osaan siirryttäessä ei sellaista luontevaa ylimenoa
tapahdu, ja kun tämä kolmas osa kieltämättä on sisäisestikin
ensimmäisiä hajanaisempi, ei kummakaan, että useat lukijat ovat
tyytyneet vain teoksen alkupuoleen. Siten Gulliverista saatu käsitys
on kumminkin aivan vaillinainen. Sopii näet väittää, että kirjan
painavin osa on viimeinen ja että kolmas osa valmistelee siihen
siirtymistä. Sitäpaitsi on matka lentävän saaren maille rakenteen
suhteellisesta löyhyydestä huolimatta sinänsäkin mielenkiintoinen.
Swiftin satiiri siinä äityy, ja varsinkin tieteellinen maailma ja sen
varassa kehittyvä teknillis-materialistinen kulttuuri joutuvat mitä
purevimman, tosin ei aina maaliinsa osuvan vihaisen ivan esineeksi.
Suurempaa vastavirransoutajaa kuin Swift sellaisena kuin hän tässä
esiintyy, on vaikea kuvitella, ja eräillä hänen kritiikkinsä osilla
(luonnontieteelliset muodit, kansaneduskunta y.m.) lienee parempia
sovellutusmahdollisuuksia nyt kuin hänen omana aikanaan.
Neljäs retki, matka viisaitten ja jalojen hirnujain maahan, missä
ihmissuku elää yahooiden inhoittavassa hahmossa, on koko teoksen
ydinosa, jos pidämme silmällä satiirisen tarkoituksen toteuttamista.
Nyt eivät ole enää käsiteltävinä ajanolot (vain jossakin harvassa
kohdassa voi havaita sellaisia ajatusyhtymiä), ei mikään yksityinen
inhimillisen luonnon vika tai hulluus, vaan ihmisluonto sinänsä
kaameassa ja auttamattomassa raadollisuudessaan. Huumorinsekaisen
ivailun on lopullisesti syrjäyttänyt intohimoiseksi ja, jos niin
tahdomme sanoa, sairaalloiseksi kasvanut ihmisviha, jolle vertauskohtia
etsiessään johtuu pakostakin ajattelemaan Timon Ateenalaista:
_Alkibiades_: Nimesi? Näinkö ihmistä sä vihaat,
vaikk’ olet itse ihminen?
_Timon_: Ma olen
Misanthropos ja vihaan ihmiskuntaa.
Sa kunpa oisit koira, että voisin
sua hiukan rakastaa.»
Hevosmaan-retki on kertomuksen edellisiin osiin verrattuna kuin
hiilellä, sydellä luonnosteltu hirmuinen tuomiopäivän kuva satiiristen
miniatyyrimaalausten rinnalla. Sen synkeyteen on kuin epähuomiossa
singahtanut sivulause, johon sisältyy koko teoksen kenties ainoa
tavanomaisessa merkityksessä »runollinen» ajatus (»niinkuin ihminen
iloitsee nähdessään neilikkain ja tulpaanien joka vuosi nousevan
kukkaan» j.n.e., s. 343) ja joka siinä yhteydessään vaikuttaa kuin
jostakin toisesta maailmasta kuuluva puhe. Ihmisten olemus, heidän
yhteiskuntansa, oikeutensa, politiikkansa, tieteensä, lääkeoppinsa
ja muut toiminta-alueensa kuvaillaan tässä kirjan viimeisessä
osassa niin kauhistuttaviksi, että useat lukijat varmaan ainakin
ymmärtävät Bolingbroken esittämää kritiikkiä. Swift saattoi puolestaan
olla tyytyväinen tuotteeseensa; hän uskoi varmaan hioneensa
valmiiksi kuvastimen, jossa ihminen nyt ja aina saattoi nähdä
Calibanin-piirteensä minkään naamion niitä kaunistelematta.
Ateenan Timonin ja Jonathan Swiftin ihmisviha ei kumminkaan ollut
ehdottomasti samaa laatua. Swift itse on nimenomaan huomauttanut
eräästä niitä toisistaan erottavasta seikasta. »Minä olen aina
vihannut», kirjoittaa hän Popelle v. 1725, »kaikkia kansakuntia,
ammatteja ja yhteisöjä ja olen rakastanut ainoastaan yksilöitä; niinpä
esimerkiksi vihaan lakimiesten laumaa, mutta pidän paljon neuvosmies
Tästä ja tuomari Siitä. Samoin on lääkärien — en tahdo puhua omasta
toimialastani — sotilaitten, englantilaisten, skotlantilaisten,
ranskalaisten ja kaikkien muiden laita. Mutta ennen kaikkea minä
vihaan ja inhoon sitä eläintä, jota mainitaan ihmisen nimellä, vaikka
sydämestäni rakastan Juhanaa, Pietaria, Tuomasta ja muita. Tätä
järjestelmää minä olen noudattanut jo monta vuotta... ja niin teen
edelleenkin, kunnes olen niistä suoriutunut. Olen kerännyt aineksia
tutkimukseen, jossa todistan vääräksi määritelmän _animal rationale_
(»järjellinen eläin») ja osoitan, että tulee sanoa vain _rationis
capax_ (»joka voi olla järjellinen»). Tämä ihmisviha, joka tosin ei
ole Timonin ihmisvihan kaltainen, on 'Retkieni' koko rakennuksen
lujana perustuksena, ja mieleni saa rauhan vasta sitten, kun kaikki
kunnialliset ihmiset yhtyvät minun mielipiteeseeni.»
Etsittäessä kirjallisia vertauskohtia »Gulliverin retkille» on johduttu
kuin pakosta mainitsemaan toisia n.s. kuolemattomia teoksia. Yrjö
Hirn on rinnastanut sen Danten Jumalaisen komedian kanssa osoittaen,
kuinka kaikesta mahdollisesta arvoerosta ja kaikista todellisista
rakenteen eroavaisuuksista huolimatta kumpikin teos sisältää »omalla
tavallaan rikkaan ja melskeisen elämän kokemusten loppusumman. Swiftin
maailmankuva, sellaisena kuin se oli kehkeytynyt hänen mielessään
keskellä taisteluita ja pettymyksiä, on täydellisenä sisällytetty
tähän fantastiseen kertomukseen. Hänen oma kiirastulensa on siinä
kuvattu satiirin ja tarunomaisen löytöretken verhossa ja hänen
oma kärsimyksensä paljastettu lieventämättömän naturalistisessa
esityksessä. Ja niin välitön ja elävä on tämän esityksen vaikutus, että
lukija luulee voivansa sanoa, kuten Veronan kansa Danten kulkiessa ohi:
Niin totisesti tämä itse on ollut helvetissä.»
Voisi varmaan myös mainita Cervanteen mestariteoksen. Samoinkuin
suuri espanjalainen turvautui ritarikertomusten ulkonaiseen muotoon
esittäessään huomioitaan ja mielikuviaan, karun todellisuuden aina
vaarallista arvostelua ja haaveen rannatonta lentoa, puki Swift suuren
satiirinsa matkakertomuksen valhepukuun voidakseen vapaammin sanoa,
mitä hänellä oli sydämellään. Molemmat he kuin ohimennen tekevät ivansa
esineeksi valitsemansa ulkonaisen muodon, ja kummankin teoksessa
kohoo esitys aivan uudenlaiseen tasoon, uuteen olokehään, missä
eivät merkitse paljoa ritarin harharetket enempää kuin merenkulkijan
seikkailutkaan, niille tanterille, joilla taistellaan ihmisen
olemuksesta, sen syvistä henkisistä arvoista.
Nähdessään, kuinka Swift pakostakin peittelee satiirisen ajatuksensa
liikkeitä näennäisen vaarattomuuden verhoon, johtuu vertaamaan häntä
sotalaivaan, joka savun peitossa pyrkii edulliseen toiminta-asentoon.
Ja kun sitten savupilvestä välkähtää salama, niin sen isku osuu
maaliinsa, se on melkein aina surman isku. Todellisimman ja
peloittavimman kaikista _dreadnoughteista_ rakensi Jonathan Swift.
Gulliverin alus, jota on usein luultu lasten kaarnavenheeksi, on yhä
vielä, kahdensadan vuoden ikäisenä, kaikkein voimallisimpia niistä
linjalaivoista, jotka uhaten risteilevät inhimillisen kehnouden ja
vääryyden vesillä.
_Suomentaja_.