Ensimmäinen kohtaus.
Huone herttuan hovilinnassa.
(Herttua, Escalus, hoviherroja ja seuralaisia.)
HERTTUA.
Escalus!
ESCALUS.
Ylevä herttua!
HERTTUA.
Ois kielen pieksemistä tässä teille
Selittää hallituksen tehtävät,
Kun älyän, ett' oma tietonne
Ulottuu laajemmalle kuin ne neuvot,
Joit' antaa minä voin. Siis muut' ei tarvis
Kuin liittää valta kykyynne ja panna
Molemmat toimimaan. Te kansan luonteen,
Kaupungin lait ja oikeudenkäytön
Niin tunnette, ett' en nyt tiedä toista,
Joll' oisi näissä kokemus ja taito
Niin suur' kuin teillä. Tuossa valtuutenne;
Pitäkää siitä kiinni. -- Kutsu tänne,
Tykömme, sanon, pyydä Angelo.
(Palvelija menee.)
Kuink', arvelette, paikkamme hän täyttää?
Erikois-suosiosta, nähkääs, hänet
Me valitsimme sijaiseksemme,
Hänelle hirmumme ja armomme
Ja vallan aseet luovuttaen kaikki,
Jotk' itsellämme on. Mit' arvelette?
ESCALUS.
Jos kukaan täällä Wieniss' ansaitsee
Niin suurta arvoa ja suosiota,
Niin varmaan Angelo.
HERTTUA.
Hän tuossa tulee.
(Angelo tulee.)
ANGELO.
Ain' alamaisna teidän armollenne
Vain varron käskyjänne.
HERTTUA.
Angelo,
On elämäsi niinkuin avoin kirja,
Joss' olentosi piirteet selvinä
On tutkijalle. Sinä ja sun lahjas
Ei omas ole niin, ett' ois sun lupa
Niit' itsees kuluttaa tai itses niihin.
Jumalat meitä käyttelevät niin kuin
Me soihtujamme: itseänsä varten
Ne eivät loista. Jos ei hyveemme
Meit' ulommaksi tehoo, niin ois paras
Sit' olla vailla. Jalot henget luotu
On toimiin jaloihin; ei luonto lainaks
Suo hiukan hiukkaistakaan rikkaudestaan,
Jost' ei se talontarkka jumalatar
Niin korkoa kuin kiitostakin vaadi
Velalliseltaan. Vaan miks tässä neuvon
Ma miestä, joka mua vois neuvoa?
Tuoss' Angelo!
(Antaa hänelle valtakirjan.)
Siis poissa ollessamme
Täysvaltainen sa olet sijaisemme;
Sun sydämmes ja kieles armahduksen
Ja kuolon määrää. Vanha Escalus,
Vaikk' ensin kutsuttu, jää toiseen sijaan.
Tuoss' ota valtuutesi!
ANGELO.
Ruhtinaani,
Metalliani ensin koetelkaa,
Ennenkuin siihen leimaatte noin jalon
Ja ylvän kuvan.
HERTTUA.
Estelyit' ei enää!
Pätevän, kypsän harkintamme jälkeen
Sun valitsimme: arvos ota vastaan!
Niin kiire meill' on lähtö, että täytyy
Mont' asiata tärkeääkin jättää
Nyt päättämättä. Sulle kirjoitamme,
Kun tilaisuus ja aika sitä vaatii,
Miten on laitamme, ja tiedustamme,
Kuink' asiat on täällä. Hyvästi!
Virassa menestystä teille toivon
Ja onnea.
ANGELO.
Kai meidän sallitte
Vähäisen matkaa tielle saattaa teitä.
HERTTUA.
Ei sitä kiire myönnä. Epäröidä
Ei teidän tule, kautta kunniani!
On teillä sama valta, mikä mulla,
Lakia koventaa tai keventää,
Mitenkä parhaaks näette. Tuohon käteen!
Salassa lähden; kansaa rakastan,
Mut kaikkein nähtäväks en tahdo tulla.
He hyvää tahtovat, mut mulle mieleen
Ei riemuremut nuo ja hurraa-huudot.
Ken moista rakastaa, ei minust' ole
Älykäs oikein. Hyväst' uudelleen!
ANGELO.
Teit' auttakohon taivas hankkeissanne!
ESCALUS.
Ja onnekkaasti kotiin ohjatkoon!
HERTTUA.
Suur' kiitos! Jääkää hyvästi!
(Menee.)
ESCALUS.
Suvaitkaa, hyvä herra, minun haastaa
Vapaasti kanssanne; ois tärkeää
Mun saada tarkkaan tietää ammattini.
On valta mulla, vaan sen laatu, laajuus
On mulle tuntematon.
ANGELO.
Sama laita
On myöskin minun. Yhdess' astukaamme,
Niin ehkä pian selvään pääsemme
Täss' asiassa.
ESCALUS.
Niinkuin suvaitsette.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Katu.
(Lucio ja kaksi aatelismiestä tulee.)
LUCIO.
Jos herttua ja ne toiset herttuat eivät sovi Unkarin kuninkaan kanssa,
no niin, silloin kaikki herttuat hyökkäävät kuninkaan kimppuun.
1 AATELISMIES.
Taivas meille rauhansa suokoon, mut ei Unkarin kuninkaan rauhaa!
2 AATELISMIES.
Aamen!
LUCIO.
Sinä sanot aamen, niinkuin se tekopyhä merimies, joka meni merille
kymmenet käskyt mukanaan mutta raapi taulusta pois yhden.
2 AATELISMIES.
"Sinun ei pidä varastaako?"
LUCIO.
Niin, sen hän raapusti pois.
1 AATELISMIES.
No, mutta sehän olikin käsky, joka käski kapteenin ja koko hänen
joukkonsa jättämään ammattinsa: olivathan he merille lähteneet
varastamaan. Ei ole yhtäkään soturia meidän joukossamme, joka
pöytäsiunauksessa ei mielellään soisi rukoiltavan rauhaa.
2 AATELISMIES.
En ole ikänä kuullut kenenkään soturin sitä paheksuvan.
LUCIO.
Sen kyllä uskon! Sillä luulenpa, ettet ole koskaan ollut mukana
pöytärukouksissa.
2 AATELISMIES.
En vaan! Senkin seitsemän kertaa.
1 AATELISMIES.
Kävikö se oikein runomitalla?
LUCIO.
Siinä oli kaikki mitat ja kaikki kielet.
1 AATELISMIES.
Ja ehkä kaikki uskotkin.
LUCIO.
Niin, miksi ei? Rukous on rukous, huolimatta kaikista oppiriidoista,
niin kuin esimerkiksi sinä olet turkaisen tulimmainen lurjus,
huolimatta kaikista rukouksistasi.
1 AATELISMIES.
No niin, siinä olemme luullakseni yhtä karvaa.
LUCIO.
Sen myönnän; sinä olet vain vähän nukkavieru.
1 AATELISMIES.
Ja sinä olet sitä hienoa sorttia, jonka nukka on kolmasti kerittyä,
tiedä se. Ennemmin olen minä karkeakarvaista Englannin sarkaa kuin
mokomaa, Ranskan tapaan kerittyä, nukkasamettia. Tuntuuko pisto?
LUCIO.
Itse sen tuntenet; ja, puheestasi päättäen, se hyvinkin kirveltää.
Tiedän nyt, tämän tunnustuksesi jälkeen, juoda terveydeksesi, mutta
ikäpäivinäni minä en juo samasta kupista kuin sinä.
1 AATELISMIES.
Olen siis hypännyt hulluun kirnuun, niinkö luulet?
2 AATELISMIES.
Niin olet, joko sitten tahraannuit tai pelastuit.
LUCIO.
Kas, kas, tuossa tulee rouva Lemmes!
1 AATELISMIES.
Minä olen hänen kattonsa alla saanut vammoja, joista on tullut lovi --
2 AATELISMIES.
Mihin, sano?
LUCIO.
Arvaa!
2 AATELISMIES.
Kukkaroon, tietenkin.
1 AATELISMIES.
Vieläpä muutakin.
LUCIO.
Kalju pää.
1 AATELISMIES.
Aina sinä minuun niitä tautejasi kuvittelet mutta erehdyt suuresti:
minussa terveys oikein kumisee.
LUCIO.
Niin kyllä, niinkuin hontto kumisee; sinun luusi ovat hontot;
jumalattomuus on sinussa herkutellut.
(Parittaja-akka tulee.)
1 AATELISMIES.
No, mitä kuuluu? Kummassako lonkassa on pahin vaiva?
PARITTAJA-AKKA.
Hyvin kaikki! Vastikään tuolla vangittiin ja vietiin tyrmään mies, joka
oli enemmän väärtti kuin viisituhatta teidän kaltaista.
2 AATELISMIES.
Kuka se?
PARITTAJA-AKKA.
Claudio, tiedän mä, signor Claudio.
1 AATELISMIES.
Claudio, vangittu! Ei, niin ei ole.
PARITTAJA-AKKA.
Mutta minä tiedän, että niin on; näin, kun hänet vangittiin, näin, kun
häntä kuljetettiin; ja, mikä vielä pahempi, häneltä viedään pää.
LUCIO.
Mutta, kaiken hulluttelumme jälkeen, tämä ei ole mikään hauska asia.
Oletko varma siitä?
PARITTAJA-AKKA.
Liiankin varma; ja se tuli siitä, että hän teki neiti Julialle lapsen.
LUCIO.
Uskokaa minua, se ei ole mahdotonta; hän lupasi yhtyä minuun pari
tuntia sitten, ja hän on aina tarkalleen pitänyt sanansa.
2 AATELISMIES.
Sitä paitse tämä pitää jotenkin yhtä äskeisen puheenaineemme kanssa.
1 AATELISMIES.
Mutta ennen kaikkea julistuksen kanssa.
LUCIO.
Tulkaa, mennään tiedustelemaan, miten on asian laita.
(Lucio ja aatelismiehet menevät.)
PARITTAJA-AKKA.
Näin minä menetän kaikki luottilaani: minkä vie sota, minkä tauti,
minkä hirsipuu, minkä köyhyys. (Pompejus tulee.) No, mitä uutta tiedät?
POMPEJUS.
Se mies on nyt teljetty tyrmään.
PARITTAJA-AKKA.
Vai niin; mitä hän on tehnyt?
POMPEJUS.
Lapsen.
PARITTAJA-AKKA.
Tarkoitan, mitä on rikkonut?
POMPEJUS.
Kalastanut muiden kalavesillä.
PARITTAJA-AKKA.
Mitä, onko joku tyttö saanut lapsen hänen kanssaan?
POMPEJUS.
Ei, naikko on saanut hänen kanssaan tytön. Mitä, ettekö ole kuullut
julistusta?
PARITTAJA-AKKA.
Mitä julistusta?
POMPEJUS.
Kaikki julkiset talot Wienin laitakaupungeissa ovat revittävät maahan.
PARITTAJA-AKKA.
Ja miten käy keskikaupungin talojen?
POMPEJUS.
Ne jätetään siemeneksi; nekin olisivat menneet samaa tietä, mutta muuan
viisas porvari puhui niiden puolesta.
PARITTAJA-AKKA.
Revitäänkö siis kaikki laitakaupunkien ilohuoneet?
POMPEJUS.
Revitään, perustuksiaan myöten.
PARITTAJA-AKKA.
Mutta siitähän tulee oikein perustuslain muutos. Kuinka silloin minun
käy?
POMPEJUS.
Olkaa te huoletta: hyvillä asianajajilla on aina luottilaita. Vaikka
muutattekin paikkaa, ei teidän siltä tarvis muuttaa ammattia; minä jään
teille yhä tappimieheksi. Rohkeutta vain! Teitä kyllä tullaan
armahtamaan. Te olette virassa silmänne melkein kuluttanut, teitä ei
niin tarkalla silmällä pidetä.
PARITTAJA-AKKA.
Niin, mitä nyt tehdä, Tuomas Tappimies? Lähtekäämme täältä.
POMPEJUS.
Tuossa tulee signor Claudio, jota kruununmies taluttaa vankityrmään; ja
tuossahan se on neiti Juliakin.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Vanginvartija, Claudio, Julia ja oikeudenpalvelijoita tulee.)
CLAUDIO.
Mies, miksi näin mua näytät maailmalle?
Vie tyrmään, johon olen määrätty.
VANGINVARTIJA.
En tätä pahan pahuudella tee,
Mut niin on käskenyt lord Angelo.
CLAUDIO.
Näin hallitus, tuo puolijumala,
Rikokset sovituttaa painon mukaan;
"Armahtaa ketä tahtoo", sanoo sana,
"Ja kenen tahtoo, sen hän paaduttaa."
(Lucio ja ne kaksi aatelismiestä tulevat.)
LUCIO.
Mut, Claudio, mikä syynä tähän pakkoon?
CLAUDIO.
Se liika vapaus, Lucio, se vapaus!
Ylellisyyttä seuraa kova paasto,
Ja vapaus, ylenmäärin käytettynä,
Pakoksi muuttuu. Luontoamme ajaa,
Kuin hiirtä, jok' on niellyt myrkkyä,
Janoinen synti, jok' on kuolemaksi.
LUCIO.
Jos minä voisin vankityrmässä noin viisaasti puhua, niin haettaisin
tänne muutamia velkojiani. Ja kuitenkin, totta puhuen, on vapauden
hullutus minulle rakkaampi kuin vankeuden siveys. -- Mikä on rikoksesi,
Claudio?
CLAUDIO.
Jos sanon sen, teen uuden rikoksen.
LUCIO.
Ei murha lie?
CLAUDIO.
Ei.
LUCIO.
Haureus?
CLAUDIO.
Sano siksi.
VANGINVARTIJA.
Pois, herra! Nyt on teidän mentävä.
CLAUDIO.
Vain sana. -- Lucio hyvä, pari sanaa!
(Vie hänet syrjään.)
LUCIO.
Satakin vaikka, jos ne vain sua auttaa.
Mut noinko haureutta rangaistaan?
CLAUDIO.
Näin laita on: ma tosikihloissa
Anastin Julian vuoteen; hänet tunnet;
Hän täys on vaimoni, ei muuta vailla
Kuin että säännön mukaisesti teemme
Sen julkiseksi; tekemättä jäi se,
Kun myötäjäiset menetetty ois,
Jotk' yhä sukulaisten kirstuss' ovat.
Välimme näiltä peitimme, siks kunnes
Heit' aika taivuttais. Mut, paha kyllä,
Tuon hellän suhteen salaisuus nyt suurill'
On kirjaimilla Juliaan painettu.
LUCIO.
Siis raskas on?
CLAUDIO.
On, kovaks onneksi!
Ja nyt tuo herttuan uusi sijainen --
Se uutuudenko väikkeen vika lie,
Vai valtiota ratsunako pitää
Vain ylivaltiaalle, joka, tuskin
Satulaan päästyään, jo kannust' iskee
Sen merkiksi, ett' osaa hallita;
Vai virkaanko se kuuluu ankaruus
Vai hänen yleväänkö persoonaansa,
Sit' en ma tiedä -- vaan tää uusi herra
Kaikk' eloon saattaa vanhat rikoslait,
Jotk' yhdeksättätoista vuotta seinäll'
On käyttämättöminä riippuneet
Kuin aseet ruosteiset; ja maineen vuoks
Nuo uniset ja unhottuneet säännöt
Nyt minuun usuttaa: -- niin, maineen vuoksi.
LUCIO.
Niin maarinkin; ja pääsi istuu nyt niin höllästi harteillasi, että
rakastunut maitotyttökin voisi sen huokaista pois. Laita sana
herttualle ja vetoa häneen.
CLAUDIO.
Sen olen tehnytkin, vaan hänt' ei löydy.
Tee, Lucio, mulle tämä hyvä työ:
Tänäpä luostariin käy sisareni
Koetus-aikaans' siellä alkamaan.
Hänelle kerro, missä vaarass' olen,
Ja pyydä, että puolestani koittaa
Lepyttää julmaa vallanhoitajaa.
Tykönsä itse menköön; hänestä
Ma paljon toivon; hänen nuoruutensa
Suloista puhuu, vaikka mykkää kieltä,
Mi tehoo miehiin; lisäks häll' on lahja
Älyllä sovitella sanojaan,
Ja helposti hän mielet taivuttaa.
LUCIO.
Suokoon Jumala, että hän sen voisi, niin hyvin lohdutukseksi niille,
jotka ovat samassa tilassa ja muuten joutuisivat ankaraan tilintekoon,
kuin sinun henkesikin pelastukseksi; sillä kovin minua surettaisi, jos
sen noin narrin tavalla menettäisit joutavan noppapelin takia. Menen
häntä puhuttelemaan.
CLAUDIO.
Kiitos, hyvä ystäväni Lucio!
LUCIO.
Kahden tunnin kuluessa, --
CLAUDIO.
No, nyt vartija, nyt mennään.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Luostari.
(Herttua ja munkki Tuomas tulevat.)
HERTTUA.
Ei, pyhä isä, pois se ajatus!
Ei lemmen heikko nuoli miehen vahvaa
Voi rintaa lävistää. Kun salasuojaa
Halusin teiltä, oli aikeeni
Vakaampi, kypsempi kuin nuoren hurjan
Halut ja pyyteet.
TUOMAS.
Saanko tietää sen?
HERTTUA.
Paremmin, isä, tiedätte kuin kukaan,
Ett' yksinäisyytt' aina rakastin
Ja turhaks katsoin suuret seurat, joissa
Elämöi nuoruus, korska, tyhjä loisto
Ma täyden valtani ja arvoni
Lord Angelolle olen luovuttanut,
Joll' ankarat ja siveät on tavat.
Hän luulee minun Puolaan matkustaneen,
Jonk' olen luulon levittänyt kansaan
Ja jota uskotaan. No, hurskas isä,
Kysytte varmaan, miksi tämän teen?
TUOMAS.
Halusta kysyn, armollinen herra.
HERTTUA.
Meill' ankarat on lait ja kovat säännöt --
Vikurit turpavöitä kaipaavat --
Mut neljätoist' on vuotta levänneet ne
Kuin luolassansa vanha jalopeura,
Jok' uupui ryöstöön. Niinkuin heikot isät
Uhaten koivuvitsaa kiertävät,
Vain pannakseen sen lasten nähtäville
Peloksi, vaan ei kuriks, joten vitsaa
Ei kammota, vaan pilkataan; niin laitkin
On kuolleet, niiden rangaistus jos kuolee,
Ja riettaus vetää nenäst' oikeutta,
Imettäjäänsä lapsi lyö, ja mennytt'
On siivous.
TUOMAS.
Mut teidän armon vallass'
Ol' itse päästää laki kahleistaan.
Enemmän pelkoa te nostaisitte
Kuin Angelo.
HERTTUA.
Niin, liian suurta ehkä.
Ma erheen tein, kun päästin ohjakset;
Siis julmuutt' oisi rangaista nyt siitä,
Mink' itse käskin: -- käskyähän on se,
Kun pahuudelle suodaan vapaa valta,
Mut rankaisulle ei. Sen tähden, isä,
Ma Angelolle jätin toimeni;
Nimeni suojassa hän iskeköön;
Pois itse pysyn taistosta, ja moitteet
Näin vältän. Nähdäkseni hallintaansa
Nyt munkistonne jäsenenä tahdon
Niin prinssiä kuin kansaa puhutella.
Siis kaapu mulle tuo ja mua neuvo,
Ett' osaan olla ulkoasulta
Kuin tosi munkki. Lisäsyyt saat tietää,
Kun joutilaampaa tilaisuutta saan;
Nyt tämän vain: -- Lord Angelo on tarkka
Ja visu maineestaan; hän tuskin myöntää.
Ett' onkaan verta suonissaan ja ett' on
Hänelle leipä rakkaampaa kuin kivi.
Pian näemme, totuudenko sanoo pinta,
Vai mielen muutosko on vallan hinta.
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Naisluostari.
(Isabella ja Francisca tulevat.)
ISABELLA.
Sekö se teidän nunnain koko vapaus?
FRANCISCA.
Se eikö riitä?
ISABELLA.
Kyllä. Tät' en kysy
Siks, että enempää ma halaisin;
Päin vastoin pitäis kovemp' olla pakko
Sanct Claran nunnain siskokunnassa.
LUCIO (ulkoa).
Hoi! Rauha tälle paikalle!
ISABELLA.
Ken huutaa?
FRANCISCA.
On miehen ääni. Hyvä Isabella,
Sa avaa hälle, kysy mitä tahtoo.
Sa voit, ma en; sa viel' et valaa tehnyt;
Sen tehnyt ei saa miehen kanssa haastaa
Pait abbedissan läsnä ollessa;
Jos haastaa, ei saa kasvojansa näyttää,
Jos näyttää kasvonsa, ei haastaa saa.
Hän taaskin huutaa; pyydän, vastaa hälle.
(Menee.)
ISABELLA.
Jumalan rauha! Ken se?
(Lucio tulee.)
LUCIO.
Terve, impi,
Jos impi liette, niinkuin todistavat
Nuo posken ruusut. Voitteko mua auttaa
Ja saattaa minut Isabellan luo?
Hän tässä luostariss' on kokelas
Ja nuoren Claudio-raukan kaunis sisko.
ISABELLA.
Miks Claudio-raukan? Kysyä mun suokaa,
Sit' enemmän, kun sanon, että itse
Ma Isabella, hänen siskons', olen.
LUCIO.
Sulo kaunotar, tuon Claudion terveiset.
Mut lyhykäisesti: hän tyrmäss' istuu.
ISABELLA.
Voi mua! Mistä syystä?
LUCIO.
Semmoisesta,
Jost' -- ainakin, jos minä tuomar' oisin --
Hän rangaistuksen saisi kiitoksissa:
Hän laittoi ystävälleen pikkuiset.
ISABELLA.
Mua älkää uskotelko.
LUCIO.
Se on totta.
En tahtois -- vaikka helmasyntini
On naista naurattaa ja haastaa toista,
Toist' aatella -- näin tehdä kaikkiin nähden.
Olette maasta yletty ja pyhä
Ja kieltäymyksen kirkastama henki;
Vakaasti tulee teidän kanssa haastaa
Kuin pyhimyksen kanssa ainakin.
ISABELLA.
Pyhyyden herjaust' on moinen pilkka.
LUCIO.
Ei suinkaan. Suorin sanoin näin on laita:
Syleilyyn yhtyi veljenne ja tyttö;
Ravinto ruumiin täyttää; heiteen aika
Se vakoon kuivaan siittää siemenestä
Satoisan viljan; niin myös tytön kasvu
Todistaa kylvömiehen uurastusta.
ISABELLA.
Kenenkä tytön? Serkku Julianko?
LUCIO.
Hän serkkunneko?
ISABELLA.
Valikoinnan kautta,
Niinkuin on tyttöin tapa rakkaudesta
Nimiä vaihtaa suotta.
LUCIO.
Hän se on.
ISABELLA.
No, naikoon hänet!
LUCIO.
Siinäpä se mutka.
Täält' oudosti on herttua poistunut,
Mont' ylimystä, minua ja muita,
Petellen viran toiveilla; ne, joilla
On valtajuonet tiedossa, ne väittää,
Ett' aivan toista häll' on mielessä
Kuin kielellä. Ja hänen sijallaan
Rajattomalla valtuudella pitää
Nyt valtaa Angelo, -- mies, jonka veri
On lumivettä; jolle vierast' on
Kaikk' aistin himartavat kutkutukset,
Ja joka luonnon kiihkaa tylsyttää
Vain hengentyöllä, paastoll', opinnoilla.
Hän -- peloittaakseen pois nuo irstaat tavat,
Jotk' ovat kauan kierrelleet lain uhkaa
Kuin hiiret leijonaa -- nyt keksii säännön,
Jonk' ahtaan mielen mukaan Claudio henkens'
On menettävä, heittää hänet tyrmään
Ja muille varoitukseks tarkoin noutaa
Lain ankaruutta. Kaikk' on toivo mennyt,
Jos teill' ei voimaa kauniin rukouksin
Hänt' armoon taivuttaa. Tää lyhyesti
Se tehtävä, jonk' antoi Claudio mulle.
ISABELLA.
Hänt' aikoo hengiltäkö?
LUCIO.
Tuomio
Jo langennut on; pyöveli jo, kuulin,
On saanut käskyn hänet teloittaa.
ISABELLA.
Kuink' auttaa häntä minä raukka voin?
LUCIO.
Ois koittaa voimaanne.
ISABELLA.
Ah! voimaani!
Epäilen --
LUCIO.
Epäilys on petturi:
Meilt' edun vie, jonk' usein voittaisimme,
Jos tohtisimme koittaa. Angelolle
Te näyttäkää ett' immet mitä pyytää,
Sen miehet antavat kuin jumalat;
He vain kun itkevät ja polvistuvat,
Niin, mitä pyytävät, se täyttyy niin
Kuin oisi se jo heidän omanansa.
ISABELLA.
Koetan mitä tehdä voin.
LUCIO.
Mut joutuin.
ISABELLA.
Ma heti menen. Kauempaa en viivy,
Kuin että abbedissalle ma tiedon
Asiast' annan. Nöyrät kiitokseni!
Terveiset veljelleni! Ennen iltaa
Hän toimistani varman tiedon saa.
LUCIO.
Hyvästi sanon.
ISABELLA.
Jääkää Herran haltuun!
(Menevät.)