Kun keisarintytär saapui Jyykeään, olivat kaikki lähiseudun
asukkaat kerääntyneet häntä vastaanottamaan. Se tapahtui muutamana
kauniina kesäkuun aamuna vähää ennen sääsken tuloa, ja se päivä
muistetaan kyllä Jyykeänniemellä niin kauan kuin maailma seisoo.
Niin -- se oli vain tuollainen tavallinen kesäkuun aamu, jolloin kävi
navakka merituuli ja suolaiset laineet pärskyivät rantakallioita
vasten. Ihmiset olivat tottuneet tuota loisketta kuulemaan
lapsuudesta alkaen, mutta tänä päivänä heistä tuntui kuin olisivat
laineetkin laulaneet laivasta, joka kuljetti keisarintytärtä
Arkangelista Jyykeän rantoja kohti. Päivä oli mitä sopivin. Tuulikin
oli aamuyöstä kääntynyt idästä koilliseen, aivankuin huomioonottaen
sen suunnan, jota laivojen oli Jyykeänvuonossa purjehdittava.
Vähän erillään muista, pienellä mäennyppylällä seisoi parvi herroja
jutellen ja piippua poltellen. Siinä oli professori Krusenholtz ja
Abraham Kellonsoittaja, Kapteeni-Mikko, seurakunnan kirkkoherra
ja ennen kaikkea Tromssan piispa omassa korkeassa persoonassaan.
Kapteeni-Mikko oli vasta viikko sitten palannut pitkältä retkeltä,
jonne hän huhtikuun alussa oli lähtenyt Abraham Kellonsoittajan ja
professori Krusenholtzin kanssa. He olivat käyneet siinä Atlantin
saaressa, missä asukkaat vaihtavat viinaa veteen, tavalliseen
kaivoveteen. Kapteeni-Mikko oli nimittäin ainoa mies auringon alla,
joka löysi tien tuohon salaperäiseen saareen, missä viinapalmut ja
samppanjakoivut humisivat.
Saaren asukkaat juoksuttivat niiden mahlaa suuriin tynnyreihin
ja käyttivät sitä särpimenä vuoden ympäri. Ja totisesti: se oli
maailman parasta paloviinaa ja hienointa samppanjaa. He olivat niin
tottuneet näihin juomiin etteivät koskaan tulleet päihdyksiin.
Mutta annapas kun saivat korttelinkaan tavallista kaivovettä,
niin heti makasivat maassa kuin tukit. Suurin puute heillä juuri
olikin vedestä, jota he käyttivät päihdytysaineena. Sen vuoksi he
tervehtivätkin ilolla Kapteeni-Mikkoa, kun tämä ilmestyi saaren
satamaan kaivovesilasteineen. Silloin alkoivat saarella juomingit,
jonka vertaisista ei mannermaalla ole edes unta nähty. Ja
paloviina- ja samppanjalastissa palasi Kapteeni-Mikon Löytöretkeilijä
taas ihmisten ilmoille.
Tästä sadun salaperäisestä saaresta olivat Abraham Kellonsoittaja
ja professori Krusenholtz Kapteeni-Mikon johdolla käyneet hääjuomat
hakemassa Anders Dryn häihin. Ja totisesti: ei ollut Ruijan rannoille
vielä konsanaan komeampaa lastia purettu kuin heidän. Ulkoapäin
eivät tynnyrit kyllä näyttäneet kovinkaan kehuttavilta. Olivathan
vain paremmanpuoleisten tervatynnyrien näköisiä. Mutta ah, kun avasi
tapin, niin levisi ympärille mitä hienoin samppanjan tuoksu. -- Koko
viikko oli Kapteeni-Mikon lastia purettu, ja tynnyri tynnyrin jälkeen
oli vierinyt Anders Dryn makasiineihin.
Herrat tähystivät kiikarilla merelle. Siellä näkyi vuonolla kolme
laivaa, jotka täysin purjein laskettivat vuonon perukkaa kohti.
Jonkin ajan kuluttua heittivät laivat ankkurin vuonon pohjukassa ja
laskivat purjeensa.
On, sitä näkyä ei yksikään läsnäollut unohtanut koko elämänsä aikana.
Ei, vaan siitä riitti muistelemista talvisen takkavalkean ääressä
lapsille ja lastenlapsille -- niinkuin yleensä kaikesta, mikä koski
neljättä Anders Drytä. Kolme kuunaria täynnä mitä ihmeellisimpiä
tavaroita, ja yhdessä kirkko ja pesutupa! -- Todellakin, pieni
viisitorninen, sipulikattoinen kirkko, ja pesutupa mankeleineen ja
silityskoneineen.
Väkijoukko rannalla nosti huikean eläköön-huudon, kun Anders Dry
morsiamineen astui veneestä maihin. Keisarintytär oli hento kuin
ruiskukka ja kaunis kuin kesäinen päivä. Otsalla kimalteli kultainen
vanne, josta säteili mitä ihanimpia jalokiviä ja harteilla hänellä
oli kärpännahkainen kaulus. Kuusi pitsimyssyistä palvelijaa kulki
takana hameenlaahustinta kannattaen.
Anders Dry oli pukeutunut polvihousuihin, valkoisiin silkkisukkiin ja
tummansiniseen samettiseen hännystakkiin, jonka rintapielessä
upeili korttelinpohjan kokoinen kultainen kunniamerkki. Kunnon
jyykeäläiset eivät tahtoneet tuntea elatusisäänsä lainkaan,
hänellä kun päälle päätteeksi oli valkoinen peruukki ja musta
kolmikkokolkkahattu. Se oli varmaankin Arkangelin mallia, arvelivat
jyykeäläiset, eivätkä he siinä vallan pahasti erehtyneetkään.
Anders Dry nosti hattua ja tervehti joka puolelle. Silloin valtasi
väkijoukon huumaava innostus. Lakit lensivät ilmaan ja huudettiin:
-- Eläköön Anders Dry, meidän rakas patruunamme!
Siihen vastasi pitäjän herrain kuoro:
-- Eläköön hänen korkeutensa rouva Veronika!
-- Eläköön! huusi väkijoukko niin paljon kuin kurkuista lähti.
Nyt astuivat herrat morsiusparin luo toivottamaan tätä
tervetulleeksi, Tromssan piispa etunenässä. Viimeksi kätteli
morsiusparia Abraham Kellonsoittaja kohottaen venekeulaisen
huopahattunsa korkealle ilmaan ja vieden sen sieltä komeassa kaaressa
alas sivu polvien.
Morsiuspari lähti nyt nousemaan rantatörmää väkijoukon seuratessa
haltioituneena perässä.
Kartanon pihalla tapahtui konttorihenkilökunnan ja palvelusväen
esittely. Se kävi muuten nuhteettomasti, paitsi että isäntärenki
Jörgen sanoi 'terve-terve!' -- mikä ei kuulostanut oikein hyvältä.
Mutta Jörgen-renki oli kerta kaikkiaan sellainen mies, joka piti omat
tapansa.
Seuraavana päivänä tapahtui sitten juhlallinen vihkiminen Dryn
kartanon yläkerran isossa salissa. Tromssan piispa itse toimitti
vihkimisen eikä siitä ole mitään erikoisempaa sanottavaa, sillä
se kävi käsikirjan mukaan. Abraham Kellonsoittaja veisasi
vihkivirren, ja se oli niin valtavaa, että yksin armollisen rouvan
kotikappalainenkin isä Leonid itki, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan
koko veisuusta.
Mutta vihkimisen päätyttyä piti Tromssan piispa puheen, ja se puhe
kuului näin:
-- Niinkuin muinoin Saaban kuningatar saavutte te, armollinen rouva,
Itämailta luoksemme. Mutta te ette ole yhtä onnellisessa asemassa kuin
tuo Arabian ruhtinatar, joka sai nähdä Jerusalemin pyhän kaupungin.
Mitään vastaavaa ei meillä täällä Jyykeänniemellä ole -- jollei ehkä
ikuisen jään peittämä Jæggevarre tässä kohden mahdollisesti vedä
vertoja Morian kukkulalle. Ei, me olemme vaatimatonta väkeä, jotka
asumme turvekattoisissa majoissa syöden kiitollisin mielin perunamme ja
merisillimme. -- Mutta eräässä suhteessa olette te, armollinen rouva,
sentään Saaban kuningattareen verrattava: te olette mielistynyt
viisauteen valitessanne puolisoksenne Anders Dryn. Kuten muinainen
Salomo pystyy hänkin puhumaan 'puista, elämistä, linnuista,
matelevaisista ja kaloista' -- niin, erittäinkin Jäämeren kaloista,
joita hän myy sekä tukuttain että vähittäin. Viisaasta Salomosta
sanotaan, että 'hänen virsiensä luku oli tuhat ja viisi'. Tätä ei
voida tästä Jyykeänniemen Salomosta sanoa. Tietääkseni hän ei ole
koskaan sepittänyt yhtään ainoata värssyä. Mutta eräässä toisessa
suhteessa pitää äskeinen sana Anders Dryhyn nähden paikkansa: hänen
peesiensä luku on tuhannen ja viisi -- niin, enemmänkin. Eikä sekään
ole suinkaan vähäksi arvattava. -- Minä toivotan onnea kuningas
Salomolle ja Saaban kuningattarelle!
Piispa kätteli hymyillen morsiusparia. Ja hymyilipä siinä yksi ja
toinenkin. Abraham Kellonsoittajan veisuun nostattamat kyyneleet
kimaltelivat vielä silmänurkissa, mutta suut hymyilivät, sillä
Tromssan piispa oli puhunut niin leikkisästi. Keisarintytär
niiasi piispalle, niiasi ja sanoi: 'Tössentak!' Sen verran hän
jo oli oppinut ruijaa. Ja sittenkös alkoi yleinen onnittelu,
kumarteleminen ja niiaaminen. Professori Krusenholtz onnitteli,
Abraham Kellonsoittaja onnitteli, Kapteeni-Mikko onnitteli oikein
merimiehen tavalla puristaen armollisen rouvan kättä, niin että
tämä ihan tuskasta kiemurteli. Sen jälkeen onnittelivat kirkonkylän
herrasväet, seudun talonpojat ja kalastajat. Ja jokainen heistä
toivotti paljon hyvää ja kaunista. Viimeksi onnitteli isäntärenki
Jörgen, mutta hän ei sanonut mitään. Kumarsihan vain jurosti ja
hyökkäsi väkijoukkoon kuin omaa rohkeuttaan häveten.
Vihkimisen jälkeen tarjottiin juhlapäivällinen. Samppanja kuohui
laseissa, ja vieraat valtasi kerrassaan oikea juhlatuuli. Pidettiin
puheita, kilistettiin ja sanottiin: 'Lykke til, lykke til!' [onneksi
olkoon!] -- niin, oikein juhlalliseen ja ylhäiseen sävyyn. Eikä ihme,
sillä olihan morsiamena keisarintytär. -- Heti päivällisen jälkeen
siirrettiin pöydät syrjään, ja sitten alkoivat tanssit. Vartavasten
tilatut soittajat, joita oli seitsemän kappaletta, sijoitettiin
salinoven yläpuolelle rakennetulle parvekkeelle. Siellä he istuivat
jalat riipuksissa ja vetelivät viulua oikein hartiavoimin.
Olivatpa ne häät! Eivät muistaneet jyykeäläiset sellaisista edes
uneksineensa. Suuri sali, avara kuin kirkko, oli täynnä pyöriviä
pareja. Tanssi alkoi morsiamen valssilla. Itse Tromssan piispa vei
keisarintyttären karkeloon. Ei kukaan olisi uskonut, että vanhalla
piispalla oli niin ketterät jalat. Mutta huihai, niin hän sipsutteli
keveästi ja mukavasti soittajien nykiessä:
Ah, sa rakas Augustin, Augustin, Augustin...
Hei vain! Se meni loistavasti. Piispa talutti keisarintyttären
paikoilleen, mutta heti oli uusi kavaljeeri kumartamassa. Se oli
Abraham Kellonsoittaja. Hän tanssi juhlallisena kuin kuningas,
katsellen toisten päiden yli. Vähän kankein polvin hän pyöri, mutta
se lisäsi vain hänen arvokkuuttansa. Oli kuin hän olisi ikänsä
tanssinut keisarintyttärien kanssa. Katselijat valtasi ihastus. Siinä
oli todellakin juhlallinen pari. Jos Abraham Kellonsoittajalla vain
olisi ollut juhlapuku, olisi vaikutus ollut vielä suurenmoisempi.
Mutta hän tanssi vanhoissa ruijalaisissa merimiessaappaissaan,
joiden rinnalla morsiamen valkoiset tanssikengät näyttivät kovin
avuttomilta. Soitto pauhasi. Viereisessä huoneessa ja pihalla
virtasi samppanja ja paloviina. Puhe kävi kovaääniseksi, ja salissa
oli tukalan kuuma. Mutta yhä vain pyöri Abraham Kellonsoittaja
keisarintyttären kanssa. He unohtivat läsnäolijat ja tanssivat kuin
olisivat olleet vain kahden koko avarassa maailmassa.
Taisipa keisarintyttären sydäntä hiukan nipistää, kun tanssi taukosi
ja Abraham Kellonsoittaja saatteli hänet paikoilleen. Ehkäpä hän
tunsi, että Ruijassa olisi ollut muitakin kuin Anders Dry, joiden
kanssa olisi saattanut käsikädessä lähteä elämänpolkua kulkemaan.
Ainakin hehkuivat hänen poskensa oudosti, ja hän katsoi kaipaavasti
tuon kookkaan miehen jälkeen, joka merimiessaappaineen raivasi
itselleen tietä väkijoukon lomaan.
Mutta kauan hän ei joutanut sydäntänsä tutkimaan, kun hääilon humu
tempaisi hänet uudelleen mukaansa.
Oh, niitä tanssiaisia ei unohda kukaan, joka niissä vain oli mukana.
Koko Jyykeänniemi tanssi, vanhat ja nuoret. Ilo tempaisi kaikki
mukaansa, kukaan ei voinut vastustaa. Täälläkin nähtiin sama kuin
Hammerfestissa: kaikkien oli pakko ottaa osaa ilonpitoon, tahtoivat
tahi eivät. Vaikuttivatko siihen Kapteeni-Mikon tuomat juomavarat --
sitä on vaikea sanoa, mutta se vain on tosiasia, ettei häävierasten tai
kyläläisten joukossa ollut ainoatakaan, joka ei olisi pyörähtänyt joko
yläkerran salissa tahi alhaalla avaralla pihalla.
Hei vain! Saapui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli
ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden takia menettänyt
virkansa ja pantu papiksi. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä?
Saapui Lappean papin rouva, entinen Bergenin piispan tytär, hän,
joka kerran Bergenin torilla oli vastaanottanut Ruotsin kuninkaan
pojan kukkavihko kädessä. Mitä olivat Anders Dryn häät ilman häntä?
Huihai, eivät kerrassaan mitään. Pihalla valoisan kesäyötaivaan alla
syntyi toinen leikki heti, kun Klemet Larssen saapui. Kokeneena
miehenä hän nimittäin heti sai yleissilmäyksen juhlien menosta:
soittajavoimat olivat liiaksi keskitetyt yhteen paikkaan. Senvuoksi
hän nouti yhden soittajista pihalle, missä kyläläiset tähän saakka
olivat tanssineet sisällä yläkerran salissa pauhaavan soiton mukaan.
Ja nyt saatiin esiin kaikki tutut tanssit, vanhat loikat, vengerkat
ja senkin seitsemät polskat ja pelit. Pihalla kävi vilinä kuin
muurahaispesässä. Kesäyönaurinkokin heitti pois huntunsa ja kiiruhti
katselemaan alhaalla maan päällä käyvää ilonpitoa. Hei vain! Anders
Dryn häät, ja ylimmäisenä johtajana Lappean pappi, tuo iloisista
iloisin, entinen merilaivan kapteeni! Aurinko oli nähnyt tarpeeksi,
sillä se pujahti pilven taakse kuin päästäkseen nauramaan: -- siitä
näytti elämä Dryn pihalla sangen hassunkuriselta. Mutta hetken
kuluttua se tuli uudelleen näkyviin ja katseli tanssijoita kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
Lappean pappi oli taas saanut vanhasta elementistään kiinni. Musiikki
ja muutama lasi samppanjaa vaikuttivat häneen kuin torventoitotus
vanhaan sotaratsuun. Pois tieltä! Hän oli kapteeninluokkalainen ja
hän tanssitti yksin kaikki tyttäret Bergenin merimiestanssiaisissa.
Kylläpä saivat karjakot ja piikatytöt kerrankin olla kyydissä: --
Klemet Larssen tanssitti heitä kaikkia, niin että piha keinui heidän
silmissään. Hei vain! Kun Klemet Larssen kerran tanssitti, ei siinä
saanut muotoon katsominen tulla kysymykseen. Kaikki, kaikki hän
tanssitti ilman erotusta. Ei edes Finn-Paulsenin Arnold kestänyt
kilpailussa hänen kanssaan. Ja hän oli sentään parhaita tanssijoita...
Loppumattomiin eivät kuitenkaan Klemet Larsseninkaan voimat
riittäneet. Oh, siitä oli jo kulunut vuosia, kun hän oli ollut nuori.
Ja Atlantin saaren samppanja vaikutti osaltansa myös. Hän istahti
penkille ja tunsi juhlineensa tarpeeksi.
Hän huusi lasin viiniä, sillä hänen kurkkuansa kuivasi kovin.
Sitäpaitsi hän halusi pitää pienen puheen. Se kuului hänen virkaansa.
Viiniä tuotiin. Klemet Larssen joi sen ja nousi penkille seisomaan.
-- Nuoret, aloitti hän ja hänen äänensä kajahti voimakkaana
kesäisessä yössä -- te, jotka rakastatte tanssia ja iloa kuin
kimalaiset hunajaa, teille muutama sana. On aika, jolloin Anders
Dry viettää häitään, ja toinen aika, jolloin hän menee konttoriinsa
taas ja jakaa konttoristeillensa päivän työt. Elämä -- ihmiselämä
on myös tuollainen Anders Dry, joka silloin tällöin antaa meille
tilaisuuden keisarintyttären juhlimiseen. Mutta sellaisten hetkien
jälkeen se seisoo aina edessämme ja sanoo: 'Vie kirjoihin merisilli
ja viimeinen jauholasti ja katso, että yhteenlasku tulee oikein.'
-- Niin, elämällä on tehtäviä meille jokaiselle ja se vaatii, että
täytämme ne hyvin. Nyt luulee kuitenkin moni nuori, että Anders
Dryn häät kestävät iän kaiken, ja senvuoksi he eivät koskaan tartu
todenteolla työhön. Mutta minä kysyn: mitä tekee elämä näillä
ikuisilla sulhaspojilla ja morsiustyttärillä? Ei kerrassaan mitään.
Se ei voi heitä käyttää sillä paikalla, johon se oli heidät aikonut,
ja siksi se siirtää heidät syrjään. -- Minä Klemet Larssen tiedän,
mitä ilonpito on, sillä enkös ole tänäkin iltana näyttänyt, miten
tulee tanssia. Mutta minä tiedän myös, mitä työnteko on. Senvuoksi
minä sanon teille, nuoret: elämä on rikas kuin Anders Dry ja kaunis
kuin keisarintytär, mutta muistakaa: juhlien jälkeen tulee arki,
työnteon, vakavan työnteon päivä.
Näin puhui Klemet Larssen, Lappean pappi, hän joka ennen oli ollut
merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja
pantu papiksi. Näin hän puhui ja laskeusi penkiltä alas. Hän oli
kauniisti päättänyt juhlimisensa niinkuin papin sopi ja tulikin. Ja
nyt hän meni maata.
Mutta pihalla viritteli soittaja viuluaan. Oli vielä pitkälti aamuun.