_Viimeinkin, viimeinkin,_ kello on yksi yöllä. Ne, jotka pelkäävät,
että uni pettää heidät, nousevat vuoteeltaan, pukeutuvat ja lähtevät
kadulle.
Ja ne, jotka ovat torkkuilleet tähän saakka kahvilain pöytien ääressä,
hyökkäävät pystyyn kuullessaan askelten kaikua katukivitykseltä. He
pudistavat ruumiistaan uneliaisuuden ja kiiruhtavat ulos. He liittyvät
nopeasti kasvavaan ihmisvirtaan, ja hidas aika alkaa kulkea hieman
nopeampaan.
Puolitutut henkilöt puristavat toistensa kättä sydämellisen lämpimästi.
Näkyy, että kaikkien mielessä vallitsee sama riemu. Ja kävelyllä on
mitä omituisinta väkeä: vanhoja yliopiston professoreita ja ylhäisiä
aatelismiehiä ja hienoja naisia, jotka muulloin eivät jalkaansa kadulle
laske. Kaikki he iloitsevat samalla lailla.
"Herra Jumala sentään, että hän tulee, että Palermo nyt saa hänet
takaisin!" sanovat he.
Palermolaiset ylioppilaat, jotka eivät koko yönä ole poistuneet
päämajaltaan Quattre Cantilta, ovat hankkineet itselleen tulisoihtuja
ja kirjavia lyhtyjä. Niitä ei pitänyt sytyttää ennenkuin neljän
ajoissa, jolloin odotettu saapuisi, mutta noin kahden maissa alkoi yksi
ja toinen koetella, paloiko hänen tulisoihtunsa hyvin. Silloin kaikki
sytyttävät omansa ja tervehtivät valoa vivahuudoilla. Ei saata seista
pimeässä, kun sellainen ilo liekehtii sydämessä.
Hotelleissa herätetään matkustajat ja heitä kehoitetaan nousemaan
vuoteeltaan. "Tänä yönä on Palermossa juhla, oo signori!"
Matkustajat kysyvät, ketä juhlitaan. "Erästä sosialisteista, jonka
hallitus on päästänyt vankeudesta. Hän saapuu tänä aamuna höyrylaivalla
Neapelista." -- "Mikä hän on miehiään"? -- "Hänen nimensä on Alagona,
ja kansa rakastaa häntä."
Kaikkialla on puuhaa pitkin yötä tuon odotetun tähden. Muuan
vuohipaimen Monte Pellegrinolta laittelee juuri pieniä bellisvihkoja
sitoakseen ne vuohiensa kaulanauhoihin. Ja kun hänellä on vuohia sata
ja jokaisen kaulassa on nauha, niin... Mutta hänen täytyy ennättää.
Hänen vuohensa eivät voi huomisaamuna marssia Palermoon, elleivät ne
ole päivän kunniaksi koristettuja.
Ompelijattarien on täytynyt olla työssä puoliyöhön saakka, jotta
saisivat valmiiksi kaikki ne uudet leningit, mitä seuraavana aamuna
tarvittiin. Ja kun joku sellainen pikku ompelijatar on lopettanut
työnsä toista varten, täytyy hänen ajatella itseäänkin. Hän pistää pari
sulkaa hattuunsa ja kohentaa rosetin kyynärän korkuiseksi. Tänään hänen
täytyy olla kaunis.
Kokonaiset talorivit ovat juhlavalaistuksessa. Siellä ja täällä
suhahtaa raketti ilmaan. Leikkipommit räjähtelevät ja paukahtelevat
joka kadunkulmassa.
Kukkaismyymälät pitkän Via Vittorio Emanuelen varrella tyhjentyvät
kerran toisensa perästä. Aina vain enemmän ja enemmän tarvitaan
valkeita oranssinkukkia! Koko Palermo on täynnään oranssin suloista
tuoksua.
Piazza Bolognan pronssikeisari, ruma Kaarle viidesparka, joka on
äkäinen ja laiha ja kurja kuin San Giovanni erämaassa, on jollain
tutkimattomalla tavalla saanut käteensä kukkavihkon. Kun ylioppilaat,
jotka seisovat Quattro Cantilla, aivan lähellä, kuulevat siitä,
marssivat he järjestetyssä kulkueessa keisarin luo, valaisevat häntä
soihduillaan ja kohottavat vanhalle itsevaltiaalle vivahuudon. Ja muuan
heistä ottaa käteensä hänen kukkavihkonsa antaakseen sen suurelle
sosialistille.
Sitten ylioppilaat lähtevät satamaan.
Paljon ennenkuin he ovat sinne päässeet, sammuvat heidän soihtunsa,
mutta siitä he eivät välitä. He tulevat kaulatuksin ja laulavat täyttä
suuta ja välistä keskeyttävät laulun huutaen: "Alas Crispi! Eläköön
Bosco!" Sitten laulu taas pääsee vauhtiinsa, mutta keskeytyy uudelleen,
sillä ne, jotka eivät osaa laulaa, syleilevät ja suutelevat laulajia.
Järjestöjä ja ammattikuntia marssii niistä kaupunginosista, joissa
samaa käsityötä on harjoitettu enemmän kuin tuhannen vuotta. Tuolla
tulevat muurarit soittokuntineen ja lippuineen, tuolla tulevat
mosaiikkityöntekijät, tuolla tulevat kalastajat.
Kun yhdistykset tulevat vastakkain, tervehtivät ne toisiaan lipuilla.
Välistä ne pysähtyvät pitämään puheita. Silloin puhutaan niistä
viidestä vapautetusta, viidestä marttyyrista, jotka hallitus nyt
viimeinkin on jälleen lahjoittanut Sisilialle. Ja koko kansanjoukko
huutaa:
"Eläköön Bosco! Eläköön Da Felice! Eläköön Verro! Eläköön Barbato!
Eläköön Alagona!"
Mutta jos joku, joka on kyllästynyt katujen pauhuun, menee Palermon
satamaan, pysähtyy hän ja huudahtaa: "Mikä ihmeen paikka tämä on?
Madonna santissima, mihin olen joutunut?"
Sillä hän on odottanut, että satama olisi vielä autio ja pimeä.
Mutta monenlaiset seurat ja yhdistykset ovat ottaneet haltuunsa
kaikki Palermon sataman veneet ja purret. Nämä kulkevat satamassa
edestakaisin, tiheässä riippuu niissä venetsialaisia lyhtyjä, ja joka
silmänräpäys suhahtaa niistä ilmaan suuria rakettikimppuja.
Karkeille tuhdoille on levitetty komeita mattoja ja verkakankaita, ja
niillä istuu naisia, kauniita Palermon naisia, puettuina helakkaan
silkkiin ja läikkyvään samettiin.
Nuo pienet alukset lipuvat vedessä, milloin taajoin joukoin, milloin
eroten toisistaan. Suurista laivoista kohoavat mastot ja raakapuut
täynnään pikku lippuja ja lyhtyjä, ja pienet sataman höyrylaivat
kulkevat edestakaisin, savupiiput kukilla koristettuina.
Kaiken tämän alla vesi läikkyy ja kuvastaa ja heijastaa, niin että
jokaisen lyhdyn valosta kasvaa kokonainen valovirta, ja airoista
tippuvat vesihelmet muuttuvat pisartelevaksi kullaksi.
Mutta sataman ympärillä seisoo satatuhatta, sataviisikymmentä tuhatta
ihmistä, ilosta mieletönnä. He suutelevat toisiaan, he kohottavat
ilohuutoja, ja he ovat niin riemuissaan, niin riemuissaan. Heidän
ilollaan ei ole ääriä. Monen heistä täytyy aivan itkeä.
Tulenvälkkeessä on iloa! Hyvä on, että voidaan sytyttää tulia. Tuolla
leimahtaa äkkiä suuri liekki Monte Pellegrinon vuorelta, aivan
sataman yläpuolelta. Sitten nousee mahtavia liekkejä kaikkialta
siitä monihuippuisesta vuorimuurista, joka ympäröi kaupunkia. Monte
Falconella liekehtii, San Martinolla, Tuhanten vuorella, jonne
Garibaldi marssi.
Mutta kaukana merellä kulkee suuri höyrylaiva, Neapelista tullen, ja
laivalla on Alagona, sosialisti.
Hän ei saata nukkua yöllä. Hän on noussut hytistään ja astelee kannella
edestakaisin. Ja sitten tulee kapteni hytistään pitämään hänelle
seuraa. Mutta hän ei voi puhua kaptenin kanssa. Hän ajattelee, että hän
pian on Sisiliassa. Oi, Palermo, Palermo!
Hän on istunut vankeudessa enemmän kuin kaksi vuotta. Ne ovat olleet
kaksi tuskan ja kaipauksen vuotta. Ja onko niistä ollut mitään hyötyä?
Juuri sitä hän tahtoisi tietää. Onko tuottanut mitään hyötyä se,
että hän on ollut aatteelleen uskollinen ja mennyt vankeuteen? Onko
Sisilia ajatellut häntä? Ovatko hänen kärsimyksensä saaneet aatteelle
ainoatakaan kannattajaa?
Hän on kysynyt kaptenilta, mutta tämä ei tiedä mitään sellaisesta. Hän
puhuttelee Alagonaa kuten tavallista matkustajaa. Kapteni ei tiedä
mitään siitä, minkä puolesta hän taistelee.
Mutta nyt hän astuu kaptenin luo, tarttuu häntä ranteeseen, vie hänet
reilingin ääreen ja kysyy, näkeekö hän mitään tuolta kaukaa etelästä.
Kapteeni katsoo pitkin merta hyvillä silmillään ja näkee vain yön,
vain mustan yön merellä. Hän ei näe lainkaan, että tulenhohde kajastaa
taivaanrannalla.
Gaetano kulkee yli kannen ja kysyy matrooseilta, eivätkö he näe
kultaista kajastusta tuolla edessä päin taivaanrannalla.
"Se on Palermo", sanovat merimiehet. "Sen kohdalla kajastaa aina yöllä
tuollainen valo."
Eihän se mitenkään voi koskea häntä. Hän vakuuttaa itselleen, ettei
häntä varten ole voitu mitään tehdä. Eihän hän saata vaatia, että
kaikki ihmiset olisivat kerrallaan muuttuneet sosialisteiksi.
Mutta hetken kuluttua hän ajattelee: "Jotain erikoista lienee sentään
kysymyksessä, kaikki matroosit keräytyvät nokkaan."
"Palermo palaa", sanovat merimiehet.
Niin, sitähän se saattoi ollakin. Kun hän oli niin kauheasti kärsinyt,
oli hän odottanut, että jotain olisi tehty häntä varten.
Mutta sitten merimiehet huomaavat vuorilla loimuavat tulet.
Ei se voi olla tulipaloa. Nyt täytyy olla jonkun pyhimyksen juhla. He
kyselevät toisiltaan, mikä päivä nyt olisi.
Hän koettaa myöskin uskoa, että siellä on jotain sellaista. Hän kysyy
kaptenilta, onko nyt joku juhlapäivä. Heillähän on niitä niin monta.
He tulevat yhä lähemmäksi. Suuren kaupungin kumea juhlapauhu kuuluu
heidän korviinsa.
"Koko Palermo laulaa ja soittaa tänä yönä", sanoo joku.
"Ehkä Afrikasta on saatu voitonsanoma", sanoo toinen.
Ei kukaan tule ajatelleeksikaan sellaista, että se olisi hänen
tähtensä. Hän siirtyy laivan perään, ettei näkisi mitään. Hän ei tahdo
tehdä pilaa omasta itsestään toivomalla mitään. Kuinkapa koko Palermo
loistaisi juhlavalaistuksessa köyhän sosialistin vuoksi!
Silloin joku merimies tulee hakemaan häntä. "Älkää seisoko siellä!
Tulkaa katsomaan Palermoa! Jonkun kuninkaan täytyy tulla sinne tänään.
Tulkaa katsomaan Palermoa!"
Hän alkaa miettiä. Ei, ei hän luule, että mikään kuningas vierailisi
Sisiliassa juuri nyt. Mutta eihän hän tohdi uskoa, kun ei kukaan
muukaan -- -- --
Äkkiä päästävät kaikki höyrylaivalla olevat kovan huudon. Se kuuluu
melkein hätähuudolta. Suuri huvipursi on laskenut aivan heitä kohti ja
liukuu nyt laivan sivuitse.
Koko pursi peittyy kukkiin ja säteilee valoa. Laidan ulkopuolella
viiltävät punaiset ja valkeat silkkiverhot. Kaikki ihmiset siellä
ovat punaisissa ja valkeissa. Gaetano seisoo höyrylaivan kannella ja
tähystää, mitä tämä kaunis sanansaattaja tullessaan tuo. Silloin purje
kääntyy toiselle laidalle ja sen valkealta pinnalta häntä vastaan
hohtaa: "Eläköön Alagona!"
Siinä on hänen nimensä. Ei minkään pyhimyksen, ei kuninkaan eikä
voittoisan kenraalin! Ketään muuta höyrylaivalla olijoista eivät
tarkoita nämä kunnianosoitukset. Hänen nimensä, hänen nimensä!
Huvipurresta lasketaan ilmaan muutamia raketteja. Kokonainen
tähtitaivas sataa alas. Sitten se purjehtii pois.
Hän saapuu satamaan. Ja riemu pauhaa ja hurmaus ja eläköönhuudot ja
kunnianosoitukset. Ihmiset sanovat: "Emme käsitä, kuinka hän saattaa
kestää tämän."
Mutta heti kun hän on joutunut keskelle kunnianosoituksia, tuntee hän,
ettei hän lainkaan niitä ansaitse. Hän tahtoisi heittäytyä polvilleen
näitten sadanviidenkymmenen tuhannen ihmisen eteen, jotka häntä
jumaloivat, ja rukoilla heiltä anteeksi, ettei ole mihinkään kyennyt
eikä mitään tehnyt heidän hyväkseen.
* * * * *
Aivan kuin omituisesta sattumasta donna Mikaela on tänä yönä
Palermossa. Hän on siellä järjestämässä jotain niistä uusista
yrityksistä, joita hänen täytyy panna alulle voidakseen pysyä hengissä
ja täysijärkisenä. Kaiketi hän on siellä ojitusten tai marmorikaivoksen
tähden.
Hän on satamassa, hän samoin kuin kaikki muutkin. Hän herättää huomiota
tunkeutuessaan alas rantaan: pitkä, tumma nainen, joka jo ulkonäöstä
päättäen on jotakin, kalpeat, voimakaspiirteiset kasvot ja rukoilevat,
kaihoisat, tuskaa täydet silmät.
Sillä välin kun kunnianosoituksia satamassa kestää, riehuu donna
Mikaelassa kumma taistelu. "Jos Gaetano nyt tietäisi, että minä olen
täällä", ajattelee hän, "voisinko, voisinko...
"Jos hän saisi nähdä minut kaikkien näitten ihmisten joukossa,
voisinko..."
Siellä vallitsee ihana riemu, sellainen, jonka vertaista hän ei koskaan
ollut nähnyt. Ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat kuin veljet. Eikä
tämä kaikki tapahdu vain sentähden, että muuan sosialisti tulee kotia,
vaan senvuoksi, että he kaikki luulevat maailman nyt kohta tulevan
onnelliseksi. "Jos hän näkisi minut nyt, kun tämä riemu pauhaa hänen
ympärillään", ajattelee hän. "Voisinko, voisinko..."
Hän näkee, kuinka Gaetanon vaunut koettavat tunkeutua väkijoukon läpi.
Kulku käy askel askeleelta. Pitkät ajat ne seisovat paikoillaan. Kuluu
varmasti monta tuntia, ennenkuin ne pääsevät satamasta.
"Jos hänen silmänsä sattuisivat minuun nyt, kun hän näkee kaikkien
tunkeutuvan ympärillään, voisinko olla heittäytymättä hänen syliinsä?
Voisinko?"
* * * * *
Kohta kun donna Mikaela pääsee pois tungoksesta, ottaa hän vaunut
ja ajaa ulos Palermosta yli Conca d'oronkentän Monrealen vanhojen
normannikuninkaitten suureen tuomiokirkkoon.
Hän astuu sinne sisälle ja katsoo nyt silmästä silmään kauneinta
Kristuksenkuvaa, mitä inhimillinen taide on luonut. Ylinnä kuorissa hän
istuu, tuo siunaava Kristus, kimaltelevissa mosaiikkikoristuksissaan.
Hän on mahtava ja salaperäinen ja majesteetillinen. Lukemattomat ovat
ne, jotka pyhiin vaeltavat Monrealeen saavuttaakseen rauhan katsomalla
hänen kasvoihinsa. Lukemattomat ovat ne, jotka kaukaisista maista
ikävöivät hänen luokseen.
Maa huojuu sen alla, joka ensimäistä kertaa näkee hänet. Hänen silmänsä
pakoittavat muukalaisen polvet notkistumaan. Tietämättään kuiskaa
katsoja: "Sinä, Jumala, olet Jumala."
Ympäri temppelin seiniä säteilevät ihanissa mosaiikkitauluissa maailman
tapahtumat. Ne johtavat ainoastaan häneen. Niitten tehtävänä on vain
sanoa: Koko menneisyys on hänen. Koko nykyisyys kuuluu hänelle. Ja
samoin koko tulevaisuus.
Elämän ja kuoleman salaisuudet kätkeytyvät tuohon päähän.
Siinä asuu se henki, joka ohjaa maailman kohtalot.
Siitä säteilee se rakkaus, joka vapahtaa maailman.
Ja donna Mikaela huutaa hänen puoleensa: "Sinä Jumalan poika, älä
eroita minua sinusta! Älä anna kellekään ihmiselle voimaa eroittaa
minua sinusta!"