_Keväällä_ 1894 ruvettiin rakentamaan Etnanrataa, syksyllä 1895
se valmistui. Se lähti merenrannasta, kiersi vuoren laajassa
puoliympyrässä ja palasi taas merenrantaan.
Junat tulevat ja lähtevät joka päivä, ja Mongibello on kukistettu
ja sallii sen tapahtua. Ihmettelevät muukalaiset matkustavat poikki
mustien, kiemurtelevien laavavirtojen, halki vaikeitten mantelimetsien
ja läpi synkkien, vanhojen sarasenikaupunkien.
"Katsokaa, katsokaa, tällainenkin maa on olemassa!" sanovat he.
Vaunuissa istujista aina joku kertoo siitä ajasta, jolloin
Kristuksenkuva oli Diamantessa.
Se oli aika se, oli totisesti! Joka päivä kuva teki uusia ihmeitä.
Ei niitä kaikkia osaa kertoa, mutta hän sai kaiken Diamantessa niin
iloiseksi, kuin olisivat päivän hetket olleet karkeloivia neitosia.
Luultiin, että aika oli pannut tiimalasin täyteen kimmeltävää
kultasantaa.
Jos joku olisi kysynyt, kuka siihen aikaan Diamantea hallitsi, olisi
vastattu: Kristuksenkuva. Kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan.
Ei kukaan ottanut emäntää, ei ostanut arpoja, ei rakentanut taloa
kysymättä häneltä neuvoa.
Moni puukonpisto jäi antamatta kuvan tähden, moni vanha riita
sovittiin, moni katkera sana sai pysähtyä huulten taakse.
Jokaisen täytyi tulla hyväksi, sillä huomattiin, että kuva suosi
niitä, jotka olivat rauhallisia ja avuliaita. Niille hän antoi ilon ja
rikkauden hyviä lahjoja.
Jos nyt maailma olisi ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt, niin
Diamantesta olisi pian tullut rikas ja mahtava kaupunki. Mutta
sensijaan hävitti se osa maailmaa, joka ei uskonut Kristuksenkuvaan,
kaiken hänen työnsä. Ei auttanut, vaikka hän siroitteli ympärilleen
kuinka paljon onnea tahansa.
Verot aina kasvoivat ja veivät kaiken rikkauden. Ja sitten tuli Afrikan
sota. Kuinkapa kukaan saattoi iloita, kun pojat, rahat ja muulit piti
lähettää Afrikaan? Eikä sotaa käyty onnellisesti, tappio seurasi
toistaan. Kuinka kukaan saattoi olla onnellinen, kun isänmaan kunnia
oli menossa?
Varsinkin rautatien valmistuttua huomattiin, että Diamante oli kuin
keidas suuressa erämaassa. Keidas on alttiina erämaan lentohiekalle ja
ryöväreille ja pedoille. Niinpä Diamantekin. Keitaan täytyisi levitä
yli koko erämaan, ennenkuin se olisi turvassa. Diamante alkoi ajatella,
ettei se saattanut olla onnellinen, ennenkuin koko maailma rukoili sen
Kristuksenkuvaa.
Vaan kävikin niin, että kaikki, mitä Diamante toivoi ja halusi, jäi
siltä saamatta.
Niinpä toivoi donna Mikaela ja koko Diamante Gaetanoa takaisin. Kun
rautatie oli valmistunut, matkusti donna Mikaela Roomaan anomaan
Gaetanon vapauttamista, mutta turhaan. Kuningas ja kuningatar olisivat
kyllä tahtoneet auttaa häntä, mutta eivät voineet. Tiedättehän,
kuka silloin oli ministerinä. Hän hallitsi Italiaa rautakouralla.
Luuletteko, että hän olisi sallinut kuninkaan vapauttaa jonkun
kapinallisen sisilialaisen?
Toivottiin myöskin hartaasti, että Diamanten Kristuslapselle
osoitettaisiin sitä kunnioitusta, joka sille kuului, ja donna Mikaela
pyrki sen vuoksi Vatikanin vanhan miehen puheille. "Pyhä isä", sanoi
hän, "saanhan kertoa teille, mitä on tapahtunut Diamantessa Etnan
rinteellä?" Ja kun hän oli kertonut kaikista kuvan ihmetöistä, rukoili
hän, että paavi määräisi San Pasqualen vanhan kirkon puhdistettavaksi
ja vihittäväksi ja järjestäisi erikoisen pappiskunnan Kristuslapsen
palvelusta varten. Mutta donna Mikaela sai kiellon Vatikanista kuten
Quirinalistakin.
"Rakas ruhtinatar Mikaela", sanoi paavi, "niitä tapauksia, joista
puhutte, ei kirkko uskalla laskea ihmeitten joukkoon. Mutta älkää
senvuoksi suinkaan joutuko epätoivoon. Jos Kristuslapsi tahtoo, että
sitä palveltaisiin teidän kaupungissanne, saamme vielä uuden merkin. Se
näyttää Meille tahtonsa niin selvästi, ettei Meidän tarvitse epäillä.
Ja antakaa anteeksi, tyttäreni, vanhalle miehelle, että hänen täytyy
olla varovainen!"
Kolmattakin seikkaa oli Diamantessa toivottu. Oli odotettu, että
viimeinkin saataisiin jotain tietoja Gaetanosta. Donna Mikaela matkusti
aina Comoon saakka, jossa Gaetanoa pidettiin vankina. Hänellä oli
mukanaan suosituskirjeitä Rooman kaikkein ylhäisimmiltä, ja hän uskoi
varmasti saavansa puhua Gaetanon kanssa. Mutta vankilanjohtaja lähetti
hänet vankilanlääkärin luo.
Tämä kielsi häntä tapaamasta Gaetanoa. "Tahdotte nähdä sitä vankia.
Ette saa. Sanotte, että hän rakastaa teitä ja luulee teidän kuolleen.
Antakaa hänen luulla! Hän on jo taipunut odottamaan kuolemaa. Hän ei
enää kärsi kaipauksesta. Tahdotteko, että hän saa tietää teidän elävän
ja rupeaa taas ikävöimään? Tahdotteko sitten surmata hänet? Sanon
teille yhden seikan. Jos hän alkaa ikävöidä takaisin elämään, kuolee
hän kolmessa kuukaudessa."
Hän puhui niin. Ja donna Mikaela ymmärsi, että hänen täytyi jättää
Gaetano näkemättä. Mutta mikä pettymys, mikä pettymys se olikaan!
Kotia tultuaan hänestä tuntui samalta kuin siitä, joka on uneksinut
niin elävästi, ettei herättyäänkään voi päästä eroon unelmistaan. Hän
ei saattanut käsittää, että kaikki hänen toiveensa olivat häpeään
joutuneet. Hän hämmästyi itsekin huomatessaan kerran toisensa perästä
ajattelevansa näin: "Kun olen pelastanut Gaetanon." Mutta eihän hänellä
nyt enää ollut pienintäkään toivoa Gaetanon pelastumisesta.
Hän ajatteli milloin yhtä milloin toista yritystä, mihin ryhtyisi.
Rupeaisiko hän ojittamaan tasankoa, vaiko louhimaan Etnasta marmoria?
Hän epäili ja mietti. Ei mikään hänen mieltään tarpeeksi kiinnittänyt.
Sama haluttomuus, joka oli tarttunut donna Mikaelaan, levisi yli koko
kaupungin. Huomattiin, että kaikki, mikä oli sellaisten ihmisten
varassa, jotka eivät uskoneet Kristuksenkuvaan, meni myttyyn ja
epäonnistui. Etnanrataakin hoidettiin huonosti. Jyrkissä nousuissa
tapahtui alituiseen onnettomuuksia. Ja piletit olivat liian kalliita.
Kansa rupesi taas turvautumaan postivaunuun ja kuormarattaisiin.
Donna Mikaela ja muutkin alkoivat ajatella, että Kristuksenkuva pitäisi
viedä ulos maailmaan. He lähtisivät näyttämään ihmisille, kuinka hän
lahjoittaa terveyttä ja varallisuutta ja iloa kaikille, jotka tahtoivat
olla rauhallisia ja ahkeria ja auttaa lähimäisiään. Kun ihmiset näin
saisivat oikein nähdä sen, kyllä he varmaan kääntyisivät.
"Tuon kuvan pitäisi seista Kapitoliumilla maailmaa hallitsemassa",
sanoi Diamanten väki.
"Kaikki, jotka meitä nyt hallitsevat, ovat kunnottomia", sanoi kansa.
"Hallitkoon meitä ennemmin pyhä Kristuslapsi."
"Kristuslapsi on mahtava ja armelias. Jos hän hallitsisi, tulisi
köyhistä rikkaita ja rikkaillakin olisi tarpeeksi. Hän tietää kyllä,
ketkä oikeutta harrastavat. Jos hän pääsisi valtaan, saisivat ne, joita
nyt hallitaan, istua tuomarinistuimella. Hän kulkisi silloin kautta
maailman kuin kirkasteräinen aura, ja se mikä nyt hedelmätönnä makaa
syvällä, kantaisi silloin sadon."
Mutta ennenkuin nämä kauan haudatut suunnitelmat ennätettiin panna
täytäntöön, saapui maaliskuun ensimäisinä päivinä 1896 sanoma Aduan
taistelusta. Italialaiset oli lyöty, ja monta tuhatta heistä oli
kaatunut tai vangittu.
Muutaman päivän perästä tapahtui Roomassa ministerivaihdos. Ja se mies,
joka nyt nousi valtaan, pelkäsi sisilialaisten vihaa ja epätoivoa.
Hyvittääkseen heitä, hän vapautti muutamia noista vangituista
sosialisteista. Ne viisi, joita luultiin kansan eniten kaipaavan,
pääsivät vankilasta. Ne olivat Da Felice, Bosco, Verro, Barbato ja
Alagona.
Oi, donna Mikaela koetti olla iloinen, kun hän sai tietää tämän. Hän
koetti olla itkemättä.
Hän oli luullut, että Gaetano istui vankeudessa, jotta Kristuksenkuva
saisi murtaa hänen vankilansa muurit. Jumalan armo hänet oli sinne
vienyt, jotta hänen olisi pakko taivuttaa päänsä Kristuksenkuvan edessä
ja sanoa: "Minun Herrani ja minun Jumalani."
Mutta nyt ei ollutkaan kuva häntä vapauttanut. Hän palaisi samallaisena
pakanana, kuin ennenkin oli. Sama ammoittava kuilu jäisi aina vain
heidän välilleen.
Hän koetti iloita. Riittihän se, että Gaetano oli vapaa. Mitä sen
rinnalla donna Mikaela itse ja hänen onnensa merkitsi!
Mutta niin kävi kaiken, jota Diamante oli toivonut ja halannut.
Suuri erämaa oli hyvin julma keidas-raukkaa kohtaan.
Toinen luku.