Donna Mikaela heitti luotaan tuon tahraisen kirjeen. Hänestä tuntui,
että tämä oli kuolemantuomio rautatielle, mutta tänään hän ei tahtonut
sitä ajatella. Tänään hänellä oli myyjäisensä.
Hetken perästä tulivat hänen tientekijänsä, Giovanni ja Carmelo. He
neuvoivat häntä hankkimaan insinörin. Hän' kai ei tiennyt, millaista
maata Etnalla oli. Ensin oli laavaa, sitten tuhkaa ja sitten taas
laavaa. Rakennettaisiinko tie ylimmän laavakerroksen päälle vai
tuhkakerroksenko, vai pitikö heidän kaivaa vielä syvemmälle? Kuinkahan
lujan pohjan rautatie tarvitsi? He eivät pääsisi mihinkään, elleivät
saisi sinne miestä, joka tämän ymmärtäisi.
Donna Mikaela lähetti heidät pois. Huomenna, huomenna! Tänään hänellä
ei ollut aikaa ajatella sitä.
Kohta senjälkeen toi donna Elisa vielä huonompia uutisia.
Diamantessa oli muuan kaupungin osa, jossa asui köyhää, hurjaa väkeä.
Nämä raukat olivat säikähtäneet, kun he olivat kuulleet puhuttavan
rautatiestä. Siitä seuraa Etnanpurkaus ja maanjäristys, olivat he
sanoneet. Suuri Etna ei kärsi mitään kahleita. Se pudistelee pois koko
rautatien. Ja kansa sanoi nyt, että pitäisi mennä repimään rikki tie,
niinpian kun yksikin kisko oli sille laskettu.
Oi onnettomuuksien päivää, oi onnettomuuksien päivää! Donna Mikaela
tunsi olevansa kauempana päämäärästään kuin koskaan.
"Mitä se nyt hyödyttää, että kokoomme rahaa myyjäisillämme?" sanoi hän
alakuloisena.
Eikä hän näyttänytkään saavan rahaa kokoon. Iltapäivällä alkoi sataa.
Diamantessa ei ollut satanut siitä päivästä asti, jona kellot soivat.
Pilvet laskeutuivat aivan kattojen tasalle ja vesi virtasi. Se, joka
oli kaksi minuuttia ulkona, oli läpimärkä.
Kuuden aikaan, kun donna Mikaelan myyjäisten piti alkaa, satoi
kiivaimmillaan. Kun hän saapui luostariin, ei siellä ollutkaan ketään
muita kuin ne, joitten piti auttaa tarjoilussa ja myynnissä.
Itku nousi kurkkuun. Tällainen onnettomuuksien päivä! Mikä oli vetänyt
hänen päälleen kaikki nämä vastoinkäymiset?
Donna Mikaelan silmät sattuivat muutamaan vieraaseen mieheen, joka
nojasi pylvääseen ja katseli häntä. Nyt donna Mikaela äkkiä tunsi
hänet. Siinä oli jettatore. Siinä oli Catanian jettatore, jota hän oli
oppinut pelkäämään jo lapsena.
Donna Mikaela meni rohkeasti häntä vastaan. "Seuratkaa minua, signor!"
sanoi hän ja kulki edellä.
Hän päätti mennä hyvin kauas, niin ettei kukaan kuulisi heitä ja sitten
hän pyytäisi, ettei mies koskaan tulisi hänen silmäinsä eteen. Hänen
täytyi tehdä niin. Tuo mies ei saanut turmella koko hänen elämäänsä.
Hän ei ajatellut, mihin suuntaan kulki. Äkkiä hän oli luostarikirkon
ovella ja astui sisään.
Siellä oli melkein pimeä. Vain Kristuksenkuvan edessä paloi pieni
öljylamppu.
Kun donna Mikaela näki Kristuksenkuvan, säpsähti hän. Tällä hetkellä
hän ei olisi tahtonut nähdä häntä.
Kuva toi hänen mieleensä, kuinka sen kruunu oli vierinyt Gaetanon
jalkojen juureen, silloinkun tämä oli ollut raivoissaan roistoille.
Ehkei Kristuksenkuva tahtonutkaan, että hän ajaisi pois jettatoren.
Mutta hänellä oli sittenkin syytä peljätä jettatorea. Ja tämä teki
väärin tullessaan hänen juhlaansa. Donna Mikaelan täytyi jollain lailla
päästä hänestä.
Donna Mikaela oli kulkenut läpi koko kirkon ja seisahtui nyt
katselemaan Kristuksenkuvaa. Hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa
miehelle, joka häntä seurasi.
Hän muisti, millaista sääliä hän äskettäin oli tuntenut tätä miestä
kohtaan, sentähden, että tämä istui vankina, niinkuin Gaetanokin. Hän
oli iloinnut niin suuresti, kun oli voinut houkutella hänet takaisin
elämään. Mitä hän nyt aikoi tehdä? Aikoiko hän lähettää hänet jälleen
vankilaan?
Hän muisti sekä isänsä että Gaetanon. Tulisiko tästä kolmas, jonka
hän...
Hän seisoi äänetönnä taistellen itsensä kanssa. Viimein jettatore alkoi
puhua.
"Kas niin, signora, eikö ole totta, että olette saanut tarpeeksenne
minusta?"
Donna Mikaela teki kieltävän liikkeen.
"Ettekö toivo, että palaan taas koppiini?"
"En ymmärrä teitä, signor."
"Ymmärrätte kylläkin. Teille on tänään tapahtunut jotain hirmuista. Te
olette nyt aivan toisennäköinen kuin eilen."
"Olen hyvin väsynyt", sanoi donna Mikaela kiertäen.
Mies astui hyvin lähelle häntä, aivan kuin pakoittaakseen totuuden
esille. Kysymykset ja vastaukset sinkoilivat lyhyinä ja katkonaisina
heidän välillään.
"Ettekö näe, että koko juhlanne on epäonnistumaisillaan?" -- "Koetan
uudestaan huomenna." -- "Ettekö sitten ole tuntenut minua?" -- "Olen,
olen nähnyt teidät ennen Cataniassa." -- "Ettekö pelkää jettatorea,
te?" -- "Ennen kyllä, lapsena." -- "Mutta nyt, ette nyt pelkää?"
Donna Mikaela jätti vastaamatta. -- "Pelkäättekö itse?" sanoi hän. --
"Sanokaa totuus", sanoi toinen kärsimättömänä. "Mitä aioitte sanoa
minulle, kun toitte minut tänne?"
Donna Mikaela katseli levotonna ympärilleen. Hänen täytyi sanoa
jotain, hänellä täytyi olla jotakin vastattavana tuolle. Silloin hänen
mieleensä johtui ajatus, joka tuntui hänestä aivan kauhealta. Hän
katsoi Kristuksenkuvaan. "Vaaditko sinä sitä?" tuntui hän kysyvän.
"Tuleeko minun tehdä se tuon vieraan miehen vuoksi? Mutta sehän on
sama, kuin heittäisin pois ainoan toivoni."
"En tiedä oikein, uskallanko puhua teille, mitä aioin", sanoi hän.
-- "Niin, näettekös, ette uskalla." -- "Aion rakentaa rautatien,
tiedättehän?" -- "Tiedän." -- "Tahtoisin, että te auttaisitte minua."
-- "Minäkö?"
Nyt, kun hän oli päässyt alkuun, tuntui jatkaminen helpommalta. Hän
ihmetteli itsekin, kuinka luonnolliselta hänen puheensa tuntui.
"Minä tiedän, että te olette rautatienrakentaja. Niin ymmärrättehän,
ettei minun rautatielläni makseta mitään palkkaa. Mutta olisihan
parempi, että auttaisitte minua työssäni, kuin että istutte
sulkeutuneena kammioonne. Joka tapauksessa tuhlaatte aikanne."
Mies katsoi häneen melkein ankarasti. "Tiedättekö te, mitä sanotte?" --
"Tämä on tietysti liian rohkea pyyntö." -- "Juuri niin, liian rohkea
pyyntö."
Ja sitten tuo onneton mies alkoi peloitella häntä.
"Teidän rautatiellenne kävisi samoinkuin teidän juhlallennekin". Donna
Mikaela oli samaa mieltä, mutta hänestä tuntui, että hän oli sulkenut
itseltään kaikki peräytymistiet ja että hänen nyt täytyi loppuun asti
kestää ystävällisenä. -- "Minun juhlani on pian täydessä käynnissään",
sanoi hän luottavasti.
"Kuulkaa nyt, donna Mikaela!" sanoi mies. "Viimeinen, josta ihminen
lakkaa uskomasta hyvää, on hän itse. Ei voi jättää kaikkea toivoa
itsestään."
"Miksi pitäisi sitten?"
Mies teki liikkeen, aivan kuin häntä tuskastuttaisi donna Mikaelan
luottamus.
"Kun ensin aloin ajatella tätä seikkaa", sanoi hän, "rauhoituin
helposti. Pari onnettomuustapausta on sattunut, sitten sinusta on
levinnyt huhu, ja sitten se on muuttunut uskoksi. Usko se mielet
taikoo. Joku tulee sinua vastaan ja uskoo, että häntä onnettomuus
kohtaa, ja onnettomuus tietysti kohtaa. Kuolemaa tuskallisempaa on
esiintyä muitten silmissä jettatorena, mutta ei sinun itsesi tarvitse
sitä uskoa."
"Se on niin järjetöntä", sanoi donna Mikaela.
"Tietysti se on sitä. Mistä minun silmissäni olisi onnettomuutta
tuottava voima? Ja kun näin ajattelin, päätin koetella. Matkustin
erääseen paikkaan, missä ei kukaan minua tuntenut. Seuraavana päivänä
luin sanomalehdestä, että se juna, jolla olin tullut, oli ajanut
ratavartijan yli. Oltuani päivän hotellissa, näin isännän olevan
epätoivoissaan ja kaikkien vieraitten lähtemässä pois. Mitä on
tapahtunut? kysyin. -- Yksi palvelijoistamme on sairastunut rokkoon. --
Oi, sitä kurjuutta.
"No niin, donna Mikaela, minä sulkeuduin huoneeseeni ja eroittauduin
kaikesta yhteydestä ihmisten kanssa. Vuoden kuluttua olin rauhoittunut.
Kysyin itseltäni, miksi olin sulkeutunut huoneeseeni. Olethan sinä
vaaraton mies, sanoin, ethän tahdo ketään vahingoittaa. Miksi elät yhtä
kurjasti kuin pahantekijä? Olin juuri aikonut astua taas elämään, kun
satuin tapaamaan käytävässä Fra Felicen. Fra Felice, missä kissa on? --
Kissa, signor? -- Niin luostarinkissa, joka tavallisesti tuli saamaan
minulta maitoa. Missä se nyt on? -- Se tarttui rotanloukkuun. -- Mitä
sanotte, Fra Felice? -- Sen käpälä tarttui teräslankaverkkoon eikä se
saanut sitä irti. Se raahautui jonnekin ullakolle ja kuoli nälkään. --
Mitä siitä sanotte, donna Mikaela?"
"Tekö olisitte syypää kissan kuolemaan?"
"Minähän olen jettatore."