FRECKLES PALAA LIMBERLOSTIIN, JA LOORDI O'MORE PURJEHTII IRLANTIIN
ILMAN HÄNTÄ.
Frecklesin ääni häipyi, hänen silmänsä menivät umpeen, ja pää vaipui
patjalle uupumuksesta. Myöhemmin päivällä hän vaati luoksensa loordi ja
lady O'Moren, mutta pyörtyi nähdessään toisen miehen niin kerrassaan
itsensä näköiseksi ja sai sillä kaikki ystävänsä pahasti säikähtämään.
Seuraavana aamuna saapui liikemies, sydän täynnä rauhattomuutta, siihen
keskusteluun, jota Freckles kaipasi. Hänen pelkoonsa ei ollut syytä.
Freckles olikin kunnon mies ja suorasukainen.
"Onko teille kerrottu, mitä minulle on tapahtunut?" kysyi hän
odottamatta edes tervehdystä.
"On kyllä" vastasi tytön isä.
"Luuletteko saaneenne kaikesta niin paljon selvää, että ymmärrätte
asian laidan?"
Frecklesin vakaviin silmiin katsellen liikemies vastasi lyhyesti:
"Luulen saaneeni, herra O'More."
Ensi kertaa Freckles nyt kuuli nimensä vieraan huulilta. Sekunnin
verran hän makasi puolihuumaantuneena, sitten tulvivat kyyneleet hänen
silmiinsä, ja hän ojensi kätensä. Tytön isä ymmärsi, tarttui siihen ja
puristi sitä lujasti ja tarmokkaasti.
"Terence, poikani", sanoi hän, "antakaa minun puhua. Tulin tänne
siinä uskossa, että te aiotte pyytää minulta ainoata lastani. Jos
hän joskus tapaa miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, niin en
tahtoisi sen ajan tullessa katsoa sitä avioliittoa kaiken rakkaimpani
menettämiseksi, vaan soisin, että silloin saan vävyn, jota voin
rakastaa kuin omaa poikaani ja joka voi ottaa hoitaakseen hänen
hyväkseen liikettäni, kun itse vetäydyn syrjään. Jännittäkää kaikki
tarmonne, jotta pian paranisitte, ja tästä hetkestä saatte pitää
tyttäreni ja minun kotiani omananne."
"Ettehän vain unohda tätä?"
Freckles kohotti oikeata käsivarttansa.
"Terence, se surettaa minua enemmän kuin sanoilla voin ilmaista",
sanoi liikemies. "Se on hitonmoinen vahinko. Mutta jos minun pitäisi
valita, annanko kaikkein kalleimpani maan päällä toiskätiselle miehelle
vai jollekin meidän päiviemme siveettömistä tuhlareista, jotka eivät
muuta tee kuin juopottelevat ja pelaavat ja joiden ydin on mätä, niin
minä valitsen teidät, ja tyttäreni näyttää tekevän samoin. Käyttäkää
parhaimmalla tavalla oikean käsivartenne jäännöstä älkääkä milloinkaan
enää mainitko tai surko, että se on viallinen. Hyvästi, sir!"
"Hetkinen vielä", sanoi Freckles. "Eilen tyttärenne kertoi, että
minulle oli tulossa rahaa kahdelta taholta. Hän sanoi, että isoäitini
oli testamentannut isälleni kaiken omaisuutensa ja talonsa, kun tiesi,
että isoisä aikoi jättää hänet perinnöttömäksi, ja että setäni oli
säilyttänyt minua varten sen, mikä oli isäni osuus isoisän omaisuudesta.
"Mitä tahansa isoäitini jätti isälleni, sen minä otan, sillä isoäiti
rakasti häntä ja tahtoi sen hänelle antaa. Sen hän itse oli saanut
periä isältään, ja hänellä oli oikeus antaa se kenelle tahtoi. Mutta
minä en tahdo periä mitään siltä mieheltä, joka tahallaan antoi
isäni ja äitini kärsiä vilua ja nähdä nälkää ja epätoivossaan palaa
liekkeihin, kun aivan pieni ropokin olisi tehnyt elämän heille niin
kauniiksi ja pelastanut minut tästä ruumiinvammasta -- minä en kajoa
niihin rahoihin, jotka hän riisti minulta tietäessään minun olevan
elossa, hänen omaa lihaansa ja vertansa, muukalaisten armoilla, niistä
en huoli, vaikka paleltuisin, nälkään nääntyisin tai elävältä palaisin.
Jos minulla ei ole riittävästi ilman niitä rahoja ja jollen voi
kylliksi ansaita pitääkseni huolta keijusta..."
"Nyt ei puhuta rahoista!" keskeytti hänet liikemies. "Me emme kaipaa
sellaisia verirahoja. Meillä on ihan riittävästi ilmankin. Jos teistä
on vastenmielistä ja väärin, niin älkää ottako niistä penniäkään."
"Täysi oikeus minulla on saada, mitä isoäiti oli aikonut isälleni, ja
sen minä tahdonkin ottaa", jatkoi Freckles, "mutta mieluummin kuolen
kuin kajoan penniinkään isoisän rahoja."
"Nyt", sanoi keiju, "me lähdemme kaikki kotiin. Me olemme tehneet
kaiken voitavamme Frecklesin hyväksi. Hänen omaisensa ovat täällä.
Hänen täytyy tutustua heihin. He tahtovat niin mielellään häntä tavata.
Jättäkäämme hänet heidän huostaansa. Kun hän on parantunut, on hän
aivan vapaa lähtemään Irlantiin tai jäämään Limberlostiin mielensä
mukaan. Mennään nyt heti."
McLean kesti sitä viikon, mutta sitten ei kauempaa. Hän ikävöi
Frecklesiä. Itsekseen pohtien asioita rämeen pitkinä öinä hän oli
ihmeekseen älynnyt, että koko viime vuoden hänen sydämensä oli
taivaltanut Frecklesin kera Limberlostin vahtipolkuja. Hänessä heräsi
se ajatus, ettei olisikaan pitänyt lähteä Frecklesin luota. Kenties
hänen poikaansa -- hänenhän poika oli, esikoisoikeuden mukaan --
hoidettiin siellä huonosti. Jos McLean olisi ollut hermostunut vanha
eukko, olisi hän tuskin voinut keksiä useampia aiheita levottomuuteen.
Hän läksi matkalle Chicagoon mukana iso laatikko kultapiiskuja,
astereita, hienohelttaisia katkeroita ja tulipunaisia lehtiä, jotka
tyttö oli poiminut Frecklesin majasta, ynnä pieni pitkähkö, kapea
paketti.
Muutaman minuutin keskustelussa, McLeanin odottaessa pääsyä potilaan
huoneeseen, oli loordi hilpeästi puhellut hänelle Frecklesin nopeasta
parantumisesta, siitä ilostaan, että lapsuuden ympäristö ei ollut
häntä pilannut, ja kuinka hän mielellään aikoi käydä Frecklesin kanssa
katsomassa Limberlostia, ennenkuin he matkustaisivat; hän ilmoitti
myös toivovansa, että voisi taivuttaa keijun isän jättämään tyttärensä
hänen vaimonsa hoiviin ja päättämään hänen kasvatuksensa Pariisissa.
Hän sanoi heidän tekevän ylen kernaasti kaiken voitavansa edistääkseen
Frecklesin liittoa tytön kanssa, joka sekä hänestä että lady O'Moresta
oli erittäin rikaslahjainen ja varmasti kelvollinen siihen korkeaan
asemaan, johon Freckles hänet veisi.
Jokainen sana hänen suustansa oli pistos McLeanin sydämeen. Astuessaan
sisälle Frecklesin huoneeseen hän melkein oli tukehtua. Kaikki oli
muuttunut.
Freckles makasi akkunan ääressä, josta saattoi tarkata Michiganin
järven sinipintaa sinne saakka, missä se yhtyi taivaanrantaan. Hän voi
nähdä suuria pehmeitä pilviä, valkopäisiä laineita, välkkyviä purjeita
ja puhkuvia höyrylaivoja, jotka kiskoivat perässään kiemurtelevia
sinipunervia ja harmaita viirejä pitkin taivasta. Kalalokit ja tiirat
kiertelivät kirkuen ilmassa ja toisinaan kastoivat siipiään kuohuihin.
Huone oli täynnä kaikkea sitä ylellisyyttä, mitä hyvä aisti ja raha
saavat toimeen. Kaikki päivänpaahtama oli kuolemankamppauksessa
kadonnut Frecklesin kasvoilta. Ne olivat nyt hienot, jopa valkeat, vain
pikkusen ruskeata näkyvissä.
Hänellä oli yllään kaunis koruommeltu vaaleansininen silkkipaita,
ja kaulassa pehmeä valkea huivi. Niin monta muutosta oli tapahtunut
McLeanin poissa ollessa, että hän tuskin ollenkaan huomasi Frecklesin
olevan erittäin miellyttävän, miltei kauniin näköinen, ja hän kummastui
nähdessään, että molemmat hihanreunukset olivat käännetyt ja oikea käsi
näkyvissä. Freckles käytti sitä kädentynkäänsä, jota aina oli visusti
salannut.
"Voi Herran nimessä, sir, onpa nyt hauska, kun teitäkin vielä
saa nähdä!" huudahti Freckles ja melkein kierähti vuoteeltansa
kurottautuessaan McLeania kohti. "Kertokaa pian, onko keiju onnellinen
ja hyvissä voimissa. Osaako pikku kanani levittää siipensä kuuden
jalan leveydelle ja purjehtia emonsa luo? Kuinka jaksaa tuleva appeni,
Lintunainen, Duncanin väki ja pikku Nellie? -- Alice täti saa lähteä
valitsemaan hattua, heti kun olen sen verran entiselläni, että voin
mennä mukaan. Kuinka jaksetaan työmaalla? Onko keksitty useampia
hyviä puita? Olen ajatellut niitä koko paljon, sir. Luulenkin voivani
tavata toisia viimeisen läheltä. Alice tätikin uskoo, että minä voin
löytää, ja Terence setä sanoo, että se on hyvinkin luultavaa. Ne ovat
herttaisia ihmisiä, ja minä olen ylpeä, kun olen heidän sukuaan.
Tulkaapa lähemmäs, pian. Aioin toimittaa tämän eilen, mutta aavistin,
että te varmasti tulette tänä aamuna, ja siksi odotin. Valitsen tässä
kiveä keijun sormukseen. Se sormus, jonka hän tilasi minulle, on valmis
ja lähetettiin tänne minulle seuraksi. Näettekö? Se on smaragdi --
juuri minun värini, sanoo loordi O'More."
Freckles heilutti kättänsä.
"Eikö se ole kaunis? Ei mikään muu ole tuottanut minulle niin suurta
iloa. Kaikki rämeen värit näkyvät siinä. Minä pyysin keijulta, että
siihen kaiverrettaisiin pieni apilan lehti, jotta joka kerta sen
nähdessäni ajattelisin 'lempeä, uskoa ja rohkeutta', niinkuin sanotaan
siinä laulussa, jonka hän minulle opetti. Tahdotteko nyt katsella
näitä?"
Freckles piti hänen edessään tarjottimella suurta joukkoa Peacockilta
tuotuja irtonaisia jalokiviä, jotka olisivat sopineet vaikka
kuninkaalle.
"Sepä oli hauskaa, että tulitte minua tapaamaan, sir", jatkoi hän.
"Minä yritin esittää sedälle aikeitani, mutta tähän asiaan häntä ei
saa millään tavalla sekoittaa, enkä uskokaan, että se hänelle oikein
selvisi. Teille voin sen sijaan puhua, sir."
McLeanin sydän lämpeni.
"Jatka, Freckles", sanoi hän rohkaisevasti.
"Asia on näin. Minä sanoin hänelle, että aioin maksaa ainoastaan
kolmesataa dollaria keijun jalokivestä. Kun setä on koonnut minulle
niin paljon ja keijun urotyöt minun hyväkseni ovat niin suurenmoisia,
niin tuo summa tuntui kai hänestä kovin pikkumaiselta. Tietysti hän
ajattelee, että minun tulisi antaa melko paljon enemmän, mutta minulla
on se tunne, että minun pitää ostaa tuo kivi niillä rahoilla, jotka
olen itse ansainnut; ja siinä on kaikki, mitä minulla on jäljellä
palkastani. En pidä sillä väliä, vaikka maksankin puuhkan tai
pukupöydän tai rouva Duncanin tavarat toisilla rahoilla, ja myöhemmin
keiju voi saada isoäitini rahat viimeistä penniä myöten, jos niin
haluaa, mutta juuri nyt -- ymmärrättehän, sir, että minun täytyy ostaa
tämä kivi sillä, mitä minulla on pankissa. Minä tunnen, etten voi
tehdä toisella tavoin, ja ettekö usko, että keiju mieluummin haluaa
parhaan kiven, minkä voin ostaa omilla ansaitsemillani rahoilla, kuin
hienomman, mutta muiden rahoilla maksetun?"
"Toisin sanoen, Freckles", puhui McLean, ja hänen äänensä särähteli,
"sinä et tahdo ostaa keijun sormusta rahalla. Sinä tahdot siitä antaa
ensimmäiset kauhunpäiväsi rämeellä. Sinä tahdot siitä maksaa siellä
kärsimäsi yksinäisyyden ja kaihon, viimetalviset värjöttämiset pakkasen
kynsissä vahtipolullasi ja tämänkesäiset paahteet. Sinä tahdot, että
siitä tulee hänelle alituinen muistutus siitä, kuinka sinä panit
henkesi vaaralle alttiiksi rehellisesti täyttääksesi sopimuksen.
Sinä tahdot sen kiven hintana pitää sitä pelkoa, joka on sydäntäsi
hyydyttänyt -- ruumiisi hikeä ja verta."
Frecklesin kasvot kuvastivat syvää liikutusta.
"Rakas herra McLean", sanoi hän hyväillen isännän poskea ja mustaa
tukkaa. "Rakas isäntä, siksipä olenkin niin kaivannut teitä. Tiesinhän,
että te ymmärtäisitte. Tahdotteko nyt katsoa näitä? Minä en tahdo
smaragdia, sillä hän on antanut sellaisen minulle."
Hän työnsi vihreät kivet pieneen hylättyjen kivien joukkoon. Sitten hän
poimi erilleen kaikki helmet.
"Eivätkö ne ole somia kappaleita?" sanoi hän. "Myöhemmin hankin
hänelle joitakuita näistäkin. Ne ovat kaikki kuin lumpeita, kieloja
tai kastepisaroita katveessa tai kuunvalossa, mutta niissä ei ole
niin paljon elämää kuin tahdon nähdä siinä kivessä, jonka nyt annan
keijulle."
Freckles läjäsi helmet yhteen smaragdien kanssa. Sittenhän tarkasteli
timantteja hyvän aikaa.
"Nämä ovat niin lumoavia, että melkein johdattavat kiusaukseen,
vaikkeivät olekaan juuri sellaisia kuin soisin", sanoi hän. "Minä
olen aina kovin mielelläni katsellut teidän timanttianne, sir.
Jonakin päivänä täytyy minun antaa hänelle näitäkin isoja kiviä.
Nehän ovat kuin Limberlost tammikuussa, kun se kokonaan on jään
peitossa ja aurinko lepää lännessä ja paistaa metsän halki ja panee
kaikki välkehtimään kuin tuli ja jää, mutta tuli ja jää ei ole keijun
kaltaista."
Timantit liitettiin smaragdien ja helmien joukkoon. Jäljellä oli pieni
punainen kasa, ja Freckles hypisteli sitä hellästi. Hänen silmänsä
loistivat.
"Minun mielestäni on juuri tässä keijulleni jalokivi", sanoi hän.
"Limberlost ja minä samalla kasvoimme smaragdissani, mutta tässä
se käy kukkimaan ja hän sen keralla. Siinä palaa villin unikukan
ja kardinaalikukan ja sen pienen rutistuneen tulikukkakimpun puna,
jonka me löysimme eräästä paikasta, minne hän oli sen pistänyt minut
pelastaaksensa. Se on kuin hänen huulensa ja ne pisarat, jotka
kuivuivat hänen kauniille käsivarrelleen tuona ensimmäisenä päivänä,
ja luulenpa, että se on kuin hänen urhoollinen, hellä, hyvä, punainen
sydämensä."
Freckles nosti rubiinin huulilleen ja antoi sen McLeanille. "Kirjoitan
tässä maksuosoituksen, ja te saatte toimittaa kiveen kultakehyksen",
jatkoi hän. "Te otatte ulos rahat ja maksatte juuri samoilla
dollareilla, sir." Jälleen McLeanin sydän hytkähti ilosta. "Freckles,
saanko kysyä sinulta jotakin?" sanoi hän. "No totta kai", vastasi
Freckles. "Ette osaisi mitään kysyä, johon en ilomielin vastaisi."
McLeanin silmät siirtyivät Frecklesin oikeaan käsivarteen, jonka
tyngällä nuorukainen siirteli jalokiviä.
"Vai sitäkö?" huudahti Freckles iloisesti naurahtaen. "Te haluatte
tietää, mihin kaikki katkeruus on haihtunut? Niin, katsokaas, sir, sen
veivät pois sielustani, sydämestäni ja ruumiistani erään keijukaisen
huulet. Tuo tapaturma näyttää olleen välttämätön aluksi, jotta nykyinen
onneni voisi käydä toteen. Haava on aina pysynyt vereksenä, mutta
keiju paransi sen. Jollei hän ole siitä milläänkään, niin en minäkään.
Rakas appeni ei liioin välitä siitä, ei myöskään tätini eikä setäni
ettekä tekään koskaan. Miksi minä aina kiusaisin itseäni asialla,
jota ei voi auttaa? Siitä asti, mitä sille tapahtui viime viikolla,
olenkin siitä niin ylpeä, että toisinaan satun pistämään sen esiin kuin
näytelläkseni."
"No, Jumalan kiitos!" sanoi McLean.
"Nyt on minun vuoroni", sanoi Freckles lujasti puristaen McLeanin
kättä. "Jollei tätä onnettomuutta eikä mitään, mitä sen jälkeen on
minulle tapahtunut, koskaan olisi sattunut, niin minne te olitte
aikonut lähettää minut kouluun? Mitä te olitte ajatellut tehdä
puolestani?"
"Siihen tuskin voin antaa tarkkaa vastausta", sanoi McLean. "Aikeeni
olivat koko lailla epämääräiset. Arvelin, että ensi aluksi koettaisimme
katsoa, mihin suuntaan asiat kehittyivät. Ensin aioin viedä sinut
mukanani Suurille Putouksille ja jättää äitini huostaan. Kuvittelin,
että olisi parasta hankkia yksityisopettaja valmistamaan sinua vuoden
parin aikana, kunnes voisit mennä Chicagon korkeakouluun säällisessä
kunnossa. Sitten arvelin, että saisit päättää opintosi Yalen tai
Harvardin yliopistossa ja lopuksi Oxfordissa, ja silloin sinulla olisi
kaikinpuolinen yleissivistys."
"Onko siinä kaikki?" kysyi Freckles.
"Ei, onhan vielä musiikki poissa", vastasi McLean. "Aioin saada jonkun
musiikkimiehen koettelemaan ääntäsi, ja jos sinulla tosiaan olisi hyvä
laulunlahja ja halua siihen suuntaan, olisit saanut heittää joitakin
lukuaineita ja ottaa musiikin päätehtäväksi, niin ajattelin. Ja
lopuksi tuumin, että yhdessä tekisimme retken halki Euroopan ja ympäri
maailman."
"Entä sitten?" tiukkasi Freckles jännittyneenä.
"No sitten", sanoi McLean, "tiedäthän, että sydämeni on ehdottomasti
kiintynyt metsiin. Minä en aio koskaan heittää nykyistä työalaani, niin
kauan kuin saan käsitellä tukkeja ja henki pysyy ruumiissani. Minä
ajattelin, että jollet antautuisi musiikkialalle ja jos sinulla olisi
jotakin taipumusta minun puuhiini, voisimme vielä laajentaa osakasten
piiriä ja ottaa sinutkin yhtiöön, jolloin saisit työskennellä minun
kanssani."
Freckles kohotti häneen levottomat ja innostuneet silmät.
"Te sanoitte kerran vahtipolulla ja taaskin uudestaan, kun luultiin
minun olevan kuolemaisillani, että rakastatte minua. Muuttaako se, mitä
minulle on sattunut, millään tavalla tunteitanne minua kohtaan.?"
"Eihän toki", vastasi McLean. "Kuinka se olisi mahdollista? Ei mikään
saisi minua rakastamaan sinua enemmän etkä sinä voi koskaan tehdä
mitään, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän."
"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti Freckles. "Rientäkää ilmoittamaan
äidillenne, että minä tulen. Heti kun pääsen jalkeille, minä vien
sormuksen keijulleni ja sitten lähden Suurille Putouksille ja
aloitan juuri niinkuin olette suunnitellut, sillä eroituksella vain,
että voin itse maksaa puolestani. Kun olen saanut kyllin oppia,
lähdemme kaikki -- keiju ja hänen isänsä, Lintunainen, te ja minä
-- kaikki lähdemme yhdessä katsomaan maatilaani ja sukulaisiani ja
teemme sen kiertoretken. Kun sitten palaamme, lisäämme nimen O'More
puutavarayhtiöön ja panemme työt hurisemaan! -- Hyväinen aika, sir!
Älkäähän toki! No, herra McLean, rakas isäntä, rakas isä, älkäähän nyt!
Mikä nyt on?"
"Ei mikään, ei mikään!" jyrisi McLeanin syvä basso, "ei yhtään mikään!"
Hän kääntyi äkkiä poispäin ja riensi akkunan ääreen.
"Täältähän on mainion komea näky", sanoi hän. "Järvi on ihana tänä
aamuna. Ei ihme, että chicagolaiset ovat niin kopeita kaupunkinsa
asemasta sen rannalla. Mutta Freckles, mitähän loordi O'More siitä
sanoo?"
"En tiedä", vastasi Freckles. "Se koskee minuun kovasti, jos hän siitä
pahastuu, sillä hän on ollut niin hyvä minua kohtaan, ja lady Alice
on lähinnä keijua. Setäni kautta olen tullut tuntemaan verenvoimalla
kuuluvani omaan rotuuni. Ja tätini on tuntikausia kertonut minulle
isästä ja äidistä ja isoäidistä. Hän on tehnyt heidät kaikki niin
todellisiksi, että voin vaatia heidät itselleni ja tuntea heidän olevan
minun omiani. Olen tosiaan pahoillani, jos minun täytyy tehdä vastoin
heidän mieltään, mutta sitä ei voi auttaa.
"Minä iloitsen, että saan nähdä Irlannin, ja erikoisesti odotan iloa
nähdessäni oman pikku kansani, mutta koskaan en aio viipyä siellä
kauan. Koko sydämeni kuuluu keijulle, ja Limberlost kutsuu joka hetki.
Te ajattelette ehkä, että tästä akkunasta katsellessani näen kaunista
vettä. Eikö niin? Mutta sitäpä minä en tee."
"Minä näen pehmeitä, verkkaisia pilviä uiskentelemassa taivaan
sinimeressä, isojen mustain kanasteni liitelevän siellä korkeudessa
ja mustan sulan liukuvan maahan. Minä näen mahtavia puita, huojuvia
köynnöksiä, kirkkaita kukkasia ja aina suuria joukkoja villejä ruusuja,
ja niiden seasta pilkistävät armaani villiruusun kaltaiset kasvot. Minä
näen notkon ruohon aaltoilevan, tunnen kukkasten tuoksua ja rämeen
kostean maan lemua, ja samalla kuulen lintujeni laulavan, oravaini
narskuttavan, kalkkarokäärmeitten sähisevän ja Wessnerin tai Mustan
Jaakon hiipivän lähelle, ja olkoon tuo semmoista, mitä rakastin tai
mitä pelkäsin, mutta kaikki se kuuluu yhteen.
"Koko sydämeni kuuluu salokeijulle, ja koko rakkauteni on hänen, ja
hän ja Limberlost ovat niin yhtyneet sielussani, etten milloinkaan voi
niitä eroittaa. Kun katselen häntä, näen sinisen taivaan, auringon
pilkahtavan lehtien lomitse ja vaalean- ja tummanpunaisia kukkia; ja
katsellessani Limberlostia näen rusoittavat kasvot, sinisilmäiset,
kultakutriset, punahuuliset, ja se on totinen tosi, sir, että ne
sekaantuvat toisiinsa, kunnes ovat ihan yhtä.
"Pelkään kyllä, että tämä loukkaa joitakuita, mutta sentäänkin tunnen,
että voin saada rakkaat omaiseni sen ymmärtämään, niin että mielellään
sallivat minun palata tänne. Lähettäkää lady O'More panemaan nämä
Jumalan luomat kukkaset noiden ansarikoristeitten tilalle ja leikatkaa
side auki tuosta pikku kääröstä, jonka keiju minulle lähetti."
Kun Freckles nosti käärön koholle, kimaltelivat Limberlostin valot
hänen sormessaan olevasta smaragdista. Päällykseen oli kirjoitettu:
"Limberlostin vartijalle." Ja sisällä oli suuri kiherä, välkehtivän
musta sulka.