Hoitajatar lähti huoneesta ääneti, kun tyttö saapui sinne yhä kantaen
sylissään vaatemyttyä ja kuvaa. Kun he olivat yksin, meni hän
Frecklesin vuoteen luo ja näki, että ratkaiseva käänne oli käsissä.
Hyvät uutiset, joita hänellä oli kerrottavana, tulivat potilaan
pelastukseksi, sillä vaikka raskas kipsiside piti tämän ruumista
liikkumattomana, oli kuitenkin pää koholla patjasta. Molemmat
käsivartensa Freckles ojensi tyttöä kohti. Hänen huulensa ja poskensa
hehkuivat punaisina, ja silmissä liekehti kiihtymys.
"Keiju", läähätti hän. "Saitteko ne? Ovatko ne valkoiset? Onko niissä
pieniä pistoja? _Voi, keiju, rakastiko äitini minua?_"
Sanat tuntuivat ryöppynä tulvaavan hänen kuumilta huuliltaan. Tyttö
laski mytyn vuoteelle ja muotokuvan, kuvapuoli alaspäin, hänen
polvilleen. Hellästi hän painoi nuorukaisen pään takaisin patjalle ja
tarttui lujasti hänen käsivarsiinsa.
"Kyllä, rakas ystävä", sanoi hän vakuuttavasti. "Valkeampia pikku
vaatteita ei ole koskaan ollut. En ikinä ole nähnyt niin somia,
kauniita pikku pistoja, ja mitä rakkauteen tulee, ei yksikään äiti ole
enemmän rakastanut poikaansa."
Freckles alkoi väristä.
"Varmaanko? Oletteko siitä vanna?" kysyi hän hampaiden kalistessa.
"Minä tiedän", vakuutti tyttö lujasti. "Ja sillä välin, kun lepäätte ja
iloitsette, kerron teille pienen tarinan. Kun sitten tunnette olevanne
vahvempi, voimme yhdessä katsella pikku vaatteita. Ne ovat juuri
sellaisia kuin pitääkin. Mutta käydessäni lastenkodissa niitä hakemassa
kuulin puhuttavan eräistä henkilöistä, jotka olivat tiedustelemassa
kadonnutta poikaa. Minä läksin heitä tapaamaan, ja mitä he kertoivat
minulle, se oli niin kerrassaan samanlaista kuin mitä teille on
saattanut tapahtua, että minun täytyy siitä puhua teille. Silloin
voitte nähdä, että kaikki on voinut käydä aivan toisin kuin aina olette
omaksi tuskaksenne kuvitellut. Oletteko kyllin vahva kuuntelemaan?
Saanko kertoa?"
"Ehkä se ei ollutkaan minun äitini, vaan joku muu on neulonut nuo
vaatteet."
"Kas niin, hyvä poju, siitäkö sitä taas aloitetaan?" torui tyttö.
"Minäpä tiedän, että hän ne valmisti."
"Tiedätte!" huusi Freckles, ja pää ponnahti ylös patjalta. "Tiedätte!
Kuinka te sen voitte tietää?"
Hellästi tyttö painoi hänet takaisin.
"No siitä, ettei kukaan muu rupeaisi istumaan ja neulomaan sillä
tavoin kuin ne olivat neulotut. Siitä minä sen tiedän", puhui hän
pontevasti. "Kuulkaa nyt, kun kerron teille kadonneesta pojasta ja
hänen omaisistaan, jotka ovat kuukausimääriä häntä turhaan etsineet."
Freckles makasi hiljaa, mutta ei kuullut kertomuksesta sanaakaan,
ennenkuin hänen harhailevat silmänsä pysähtyivät tytön kasvoihin,
jolloin hän pani merkille omituisen seikan. Ensi kertaa keiju puhui
hänelle niin, ettei katsonut häntä silmiin. Se ei ensinkään ollut hänen
tapaistaan. Kun hän puhui, oli viehätys juuri siinä, että hän aina
katsoi toista suoraan ja avomielisesti silmiin. Siinä ei vilkuiltu
sivulle eikä luotu silmiä maahan, kun keiju puheli; hän ajoi asiansa
ilman mitään mutkia. Nyt hänen huomionsa oli kiintynyt nuorukaisen
käteen, peitteeseen, kattoon, mihin hyvänsä, jottei tarvitsisi katsoa
potilaan silmiin. Silloin Frecklesin harhailevat ajatukset kiintyivät
hänen sanoihinsa.
"... ja hän oli yrmeä ja äreä vanha mies", jatkoi tyttö. "Häntä oli
aina lellitelty, sillä hän oli ainoa poika, ja hänellä oli ylhäinen
arvonimi ja laajat tilukset. Hän piti aina oman päänsä, vähääkään
välittämättä suloisesta pikku vaimostaan tai pojistaan tai yleensä
kenestäkään. Kun hänen vanhempi poikansa sitten rakastui kauniiseen
tyttöön, jolla myös oli arvonimi, juuri siihen tyttöön, jota hänen
isänsä toivoikin miniäkseen, ja myötäjäisinä oli suuri kartano likeltä,
oli hän hyvin mielissään.
"Sitten hän määräsi toisen poikansa naimaan typerän ja ikävän tytön,
josta kukaan ei pitänyt, saadakseen vielä toisen ison kartanon, mutta
se oli eri juttu. Se oli niin perin erilaista, sillä vanhempi poika oli
koko ikänsä rakastanut sitä tyttöä, jonka nai, eikä se olekaan mikään
ihme, sillä minä näin hänet. Hän on oikein komea ja kaikkein herttaisin
olento.
"Mutta nuorempi poika parka oli koko ikänsä rakastanut sen pitäjän
kirkkoherran tytärtä. Se ei myöskään ollut kumma, sillä hän oli
vieläkin kauniimpi. Hän osasi laulaa kuin enkeli, mutta hänellä ei
ollut yhtään omaisuutta. Hänkin rakasti nuorukaista koko sydämestään,
vaikka se oli luiseva ja kesakkoinen ja punatukkainen -- ei, en minä
sitä tarkoita. Ei minulle sanottu, minkä väriset hänen hiuksensa
olivat, mutta hänen isänsä tukka oli varmaankin kaikkein punaisinta
lajia, sillä kun hän pääsi heidän asiansa perille -- vaikka se ei ollut
mitään erikoisen hirveätä -- niin hän oli ihan tulessa.
"Ukko läksi tapaamaan tyttöä -- sitä kaunista, jolla ei ollut rahaa
-- ja loukkasi hänen tunteitaan, niin että tyttö karkasi tiehensä.
Hän läksi Lontooseen ja ryhtyi opiskelemaan musiikkia. Pian hänestä
kehittyi oivallinen laulajatar, ja sitten hän liittyi erääseen
seurueeseen ja tuli tähän maahan.
"Kun nuorempi poika sai tietää hänen matkustaneen Lontoosta, lähti hän
myöskin kotoaan. Ja kun tyttö sitten oli täällä yksinään ja peloissaan
ja näki pojan tulevan luoksensa, riemastui hän niin kovasti, että meni
naimisiin hänen kanssansa juuri niinkuin kuka hyvänsä olisi tehnyt.
Mutta nuorukainen ei sallinut hänen matkustella seurueen kanssa, niin
että kun he saapuivat tänne Chicagoon, he tuumivat, että tämä on sopiva
paikka, ja he jäivät tänne ja hän läksi etsimään työtä. Se oli huonoa
hommaa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut tekemään mitään hyödyllistä
työtä, eikä osannut edes etsiä työtä ja kaikkein vähimmin sitä tehdä,
jos saikin; niin että asiat piankin alkoivat mennä nurinpäin. Mutta
vaikka nuori mies ei voinut saada työtä, osasi tyttö ainakin laulaa,
niin että hän lauloi iltaisin ja päivällä ompeli pikku vaatteita. Mutta
mies ei pitänyt siitä, että hän lauloi julkisesti, eikä hän olisi
sitä sallinut, kun vain olisi tultu toimeen, mutta talvi tuli, oli
kovin kylmä ja puut armottoman kalliita. Vuokrat kohosivat, ja heidän
täytyi muuttaa syrjemmälle yhä huokeampiin asuntoihin, ja te olitte
tulossa -- tarkoitan, se kadonnut poika oli tulossa -- ja he olivat
miltei epätoivoisia. Silloin mies kirjoitti isällensä kertoen kaikki,
ja isä lähetti kirjeen takaisin aukaisematta ja kielsi häntä enää
koskaan kirjoittamasta. Kun pienokainen tuli, oli perin vähän jäljellä
pantattavaksi ruokaan ja lääkärinmaksua varten, eikä hoitajattaren
palkkaamiseen yhtään mitään, niin että muuan vanha naapurin vaimo
tuli vaalimaan nuorta äitiä ja pikku poikaa, kun hänen oli heitä niin
sääli. Siihen aikaan he asuivat kaukana esikaupungissa erään pienen
puutalon yläkerrassa, isojen tehdasten keskellä, ja pakkanen oli yhä
pahempi ja ruokavarat tekivät loppua. Silloin mies joutui epätoivoon
ja läksi hakemaan jotakin syötävää, ja vaimo oli myös toivoton. Hän
nousi makuulta, jätti vanhan naisen hoitamaan pikku poikaa ja lähti
kaupungille laululla ansaitsemaan vähän rahaa. Naisen tuli niin kylmä,
että hän pisti poikasen vuoteeseen ja läksi kotiinsa. Silloin räjähti
höyrypannu isossa tehtaassa pienen puutalon lähellä ja sytytti sen
tuleen. Jokin raudankappale lensi siihen taloon ja puhkaisten katon
putosi huoneeseen ja leikkasi käden poikki pieneltä poika paralta. Se
parkui minkä jaksoi ja tulipalo tuli yhä lähemmäksi.
"Vanha eukko ryntäsi muiden ihmisten keralla ulos ja näki, mitä oli
tapahtunut. Hän tiesi, ettei olisi aikaa odottaa palosotilaita tai
muuta apua, ja kiirehti pelastamaan. Hän kuuli pienen poloisen parkuvan
eikä voinut sitä kestää, niin että hän raivasi itselleen tien sen
luokse, ja siellä se makasi silvottuna ja verisenä. Siitä hän säikähtyi
melkein kuoliaaksi ajatellessaan, mitä lapsen äiti sanoisi, kun hän
oli lähtenyt pois ja jättänyt lapsen oman onnensa nojaan, niin että
hän riensi erääseen orpolasten kotiin, joka oli siinä lähistössä, ja
kolkutti ovelle. Sitten hän piiloutui toiselle puolelle katua, kunnes
poikanen otettiin sisään, ja juoksi takaisin katsomaan, oliko hänen oma
talonsa tulessa. Iso tehdas ja pikku puurakennus ja joukko muita olivat
tuhkana. Ihmiset kertoivat, että kaunis rouva oli tullut takaisin ja
rynnännyt taloon pelastaakseen lapsensa. Hän oli juuri juossut sisään,
kun hänen miehensä tuli hänen jälkeensä, ja silloin talo luhistui
kummankin päälle."
Freckles makasi jäykkänä, silmät luotuina tytön kasvoihin, ja tämä taas
puhui kohti kattoa.
"Se eukko riepu ihan sairastui pienen poika-rukan takia. Hän ei
tohtinut kertoa asiaa kodin johtajille, sillä tiesihän hän, ettei hänen
milloinkaan olisi pitänyt jättää lasta, mutta hän kirjoitti kirjeen ja
lähetti sen sinne, missä kaunis nuori rouva sairastaessaan oli sanonut
miehensä sukulaisten asuvan. Hän kertoi pienokaisesta kaikki mitä
muisti: milloin se oli syntynyt, että se oli saanut isänsä vanhemman
veljen nimen, että sen käsi oli katkennut tulipalossa, ja mihin oli
sen vienyt saamaan lääkärin hoitoa ja muuta huolenpitoa. Hän kertoi
heille myös, että lapsen sekä isä että äiti olivat kumpikin palaneet,
ja rukoili, että he tulisivat noutamaan sen pois.
"Luulisitte kai sen voineen sulattaa jääsydämenkin, mutta vanhalla
herralla ei ollut mitään sydäntä sulatettavana, sillä hän sai kirjeen
ja luki sen, mutta kätki sen papereittensa sekaan eikä hiiskunut
asiasta kenellekään ihmiselle. Muutama kuukausi takaperin hän kuoli.
Kun hänen vanhempi poikansa tuli selvittämään hänen asioitansa,
tapasi hän sen kirjeen miltei ensimmäisenä. Hän jätti kaikki ja läksi
vaimoineen etsimään sitä lasta, kun aina oli hellästi rakastanut
veljeänsä ja ikävöinyt hänen palaamistaan. Hän oli kaikkina menneinä
vuosina tiedustellut hänen kohtalostaan, minkä suinkin oli uskaltanut,
ja kun hän sitten tuli tänne, olitte te poissa -- tarkoitan, että se
poika oli poissa, ja pitihän minun kertoa siitä teille, sillä nähkääs,
olisihan teille saattanut sattua samanlaista yhtä helposti kuin sille
toisellekin pojalle."
Freckles kohotti kätensä ja käänsi keijun päätä, kunnes heidän silmänsä
pakostakin kohtasivat toisensa.
"Keiju", sanoi hän lempeästi, "miksi ette katso minuun, kun kerrotte
tuosta kadonneesta pojasta?"
"Mitä? Enkö minä ole katsonut?" sopersi tyttö hämillään.
"Minusta näyttää", puhui Freckles läähättäen, "että te olette
sekoittanut hänet ja minut pahanpäiväisesti, eikä se ole ensinkään
teidän kaltaistanne, tuo asiain sekoittaminen, niin ettei siitä tule
hullua hurskaammaksi. Jos he ovat kertoneet teille noin paljon,
sanoivatko he, kumpi käsi siltä pojalta puuttui?"
Tytön katse pujahti jälleen syrjään.
"Se oli... oli sama käsi kuin teidänkin", vastasi hän ja pelosta tuskin
tohti hengittääkään.
Vieläkin Freckles makasi jäykkänä ja valkeampana kuin lakana.
"Olisiko se poika yhtä vanha kuin minäkin?" kysyi hän.
"Olisi", myönsi tyttö hiljaa.
"Kuulkaapa", sanoi Freckles viimein ja tarttui hänen ranteeseensa,
"aiotteko kertoa minulle, että joku etsiskelee poikaa, joka mielestänne
voi olla sama kuin minä? Luuletteko löytäneenne minun omaiseni?"
Silloin keijun katse oli taas oikealla suunnalla. Nyt oli jo aika. Hän
painoi Frecklesin käsivarret kiinni kylkiin ja kumartui hänen puoleensa.
"Kuinka vahva te jo olette, rakas ystävä?" kuiskasi hän. "Kuinka
rohkeaksi luulette itseänne? Jaksatteko sen kestää? Sopiiko teille
kertoa?"
"Ei!" huohotti Freckles. "Ei, jos olette varma. Minä en sitä kestä. Se
veisi minulta hengen."
Päivä oli vaatinut tytöltä yhtämittaisia ponnistuksia. Hermot olivat
kiihtyneet ylimmilleen. Ne laukesivat äkkiä.
"Niinkö!" tulistui hän. "Te muka kuolette, jos kerron sen teille! Te
sanoitte tänä aamuna, että kuolisitte, jos _ette_ tietäisi nimeänne
ja olisivatko sukulaisenne kunnollisia ihmisiä. Nyt minä olen etsinyt
ja löytänyt teille nimen, joka on vuosisatoja ollut kunniassa, äidin,
joka rakasti teitä kylliksi paljon mennäkseen tuleen ja kuollakseen
puolestanne; ja kaikkein herttaisimpia sukulaisia, ja te käännätte
kelkkanne ja uhkaatte kuolla. _Koettakaapa vain kuolla, niin siitä
tulee eri leikki._"
Tyttö tuijotti häneen. Hetkisen Freckles makasi yllätyksestä
hölmistyneenä ja kankeana. Mutta sitten iiriläisen luonne vei kaikesta
voiton. Hän purskahti heleästi nauramaan. Pelästynyt tyttö kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti hillitä, rukoillen ja
komentaen. Kyyneleet virtasivat Frecklesin silmistä, ja hän läähätti.
Kun hän oli liian voipunut päästääkseen enää ääntäkään, nauroivat hänen
silmänsä vielä äänettömästi.
Vasta pitkän ajan perästä, kun poika oli rauhoittunut ja lepäsi hiljaa,
alkoi tyttö lempeästi haastella hänelle, ja tällä kertaa hänen suuret
silmänsä, hellyydestä kosteat ja onnesta raukeat, eivät näyttäneet
voivan irtaantua nuorukaisen kasvoista.
"Rakas Freckles", puheli hän, "teidän polvillanne on äitinne kuva,
äitinne, joka meni puolestanne tuleen, ja minä tiedän sen nimen, vanhan
ja kunniakkaan, joka teille kuuluu syntymästänne asti. Rakas ystävä,
kumpaa te ensiksi haluatte?" Freckles oli lopen väsynyt, ja suuret
hikikarpalot kihoilivat hänen ohimoillaan, mutta tarkkaava tyttö kuuli
hänen huultensa kuiskauksen: "Äitini!"
Tyttö otti kauniin muotokuvan ja laski sen hänen kyynärkoukkuunsa.
Poika tarttui hänen käteensä ja veti hänet viereensä, ja yhdessä he
katselivat kuvaa kyynelten valuessa pitkin poskia.
"Äitini! Voi äitini! Voitko milloinkaan antaa minulle anteeksi? Voi,
kaunis pikku äitini!" puheli Freckles ihastuneena ja hurmaantuneena,
kunnes oli niin kerrassaan lopussa, että hänen huulensa eivät jaksaneet
lausua väsyneitten silmien kysymystä.
"Odottakaa!" huudahti tyttö vaistomaisen hienosti, sillä hän ei voinut
vastata kysymykseen yhtä vähän kuin toinen voi kysyä. "Odottakaa, minä
kirjoitan!"
Hän riensi pöydän luo, tarttui hoitajattaren kynään ja kyhäsi
reseptilipun toiselle puolelle: "Terence Maxwell O'More, Dunderry
House, Claren kreivikunta, Irlanti."
Ennenkuin hän oli lopettanut, kuului Frecklesin ääni: "Pidättekö
kiirettä, keiju?"
"Kyllä", vakuutti tyttö, "mutta siinä on pitkä jono sanoja. Minun
pitää merkitä siihen sekä tiluksenne että kreivikuntanne, jotta oikein
tiedätte, mistä olette kotoisin."
"Tilukseni?" kummeksi Freckles.
"Tietysti", vastasi tyttö. "Setänne sanoo, että isoäitinne
testamenttasi isällenne leskentilansa, kun tiesi, että hänet aiottiin
jättää perinnöttömäksi. Se on nyt omanne ja kaikki osuutenne isoisänne
omaisuudesta sitäpaitsi. Se on kaikki eroitettu teitä odottamaan. Niin
loordi O'More minulle sanoi. Kenties olette rikkaampi kuin McLean."
Hän pisti paperin nuorukaisen käteen ja silitti hänen hiuksiaan.
"Nyt te olette kaikesta selvillä, rakas Limberlostin vartija", sanoi
hän. "Saatte ruveta nukkumaan eikä teidän tarvitse ajatella mitään
muuta kuin pelkkää iloa. Minä pidätän sukulaisianne, kunnes heräätte.
Te olette liian väsynyt tavataksenne enää ketään muuta."
Freckles tarttui hänen hameeseensa, kun hän kääntyi pois.
"Minä lupaan nukkua viiden minuutin päästä", sanoi hän, "jos toimitatte
vielä erään asian puolestani. Kutsukaa tänne isänne! Voi, lähettäkää
heti sana hänelle! Kuinka jaksankaan odottaa, kunnes hän saapuu!"
Hetkisen keiju seisoi häntä silmäillen. Sitten läikähti tumma puna
hänen suloisille kasvoilleen. Leuka alkoi hermostuneesti vavahdella,
ja kyyneliä kihosi silmiin. Kädet puristuivat rinnalle, ikäänkuin hän
olisi tukehtumaisillaan. Yhä tiukemmaksi kävi Frecklesin ote, kunnes
hän veti tytön viereensä. Sitten Freckles kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja painoi hänen kasvonsa patjalle.
"Älkää itkekö, keijukaiseni! Älkää Herran tähden!" rukoili hän. "Minä
en voi sitä kestää. Teidän täytyy sanoa minulle miksi..."
Tyttö ravisti päätänsä.
"Se ei ole oikein, keiju", sanoi Freckles. "Te saitte minut puhumaan,
kun se teki yhtä kipeää kuin jos olisi sydämen riistänyt rinnastani. Ja
te tahdoitte tehdä minulle kaikesta taivaan -- niin juuri, taivaan eikä
mitään muuta. Jos nyt olen niin paljon merkitsevämpi kuin tunti sitten,
niin voin kukaties keksiä keinon, kuinka tästä selvitään. Tahdottehan
sanoa minulle, miksi itkette?" puheli hän hyväilevästi ja painoi
poskensa tytön hiuksia vasten.
Mutta tyttö pudisti taas päätänsä. Freckles ponnisti aivojaan
tarmokkaaseen ajatustyöhön.
"Ehkä osaan arvata", kuiskasi hän. "Annatteko minun koettaa kolme
kertaa?"
Suostumus tuli mahdollisimman heikosti.
"Te ette tahtonut, että saisin tietää nimeni", arvasi Freckles.
Tytön pää ponnahti ylös patjalta, ja hänen kyynelten kostuttamat
kasvonsa hehkuivat todellista närkästystä.
"Tahdoinpa niinkin!" kivahti hän.
"Sanoo yksi", virkkoi Freckles rauhallisesti. "Te ette tahtonut, että
minulla olisi sukulaisia, koti ja rahaa."
"Tahdoinpa sitäkin!" huudahti tyttö. "Enkö lähtenyt itse, ihan
yksinäni, kaupunkiin, ja itsehän minä keksin heidät, vaikka olin
pelosta kuolla!"
"Sanoo kaksi", laski Freckles. "Te ette tahtonut, että maailman kaunein
tyttö sanoisi minulle..."
Nyt painuivat tytön kasvot ja hän veti syvän huokauksen. Vielä
tiukemmin kiertyi käsivarsi hänen ympärilleen, ja Frecklesin kasvoissa
kuvastui erilaisia mielenliikutuksia. Häntä oli niin huumannut ja
hämmentänyt tuo ihme, joka oli tuonut päivänvaloon hänen nimensä ja
sukunsa, ettei häneltä liiennyt voimia monimutkaiseen sieluntoimintaan.
Vaikka hänelle oli niin perin tärkeätä, että hän viimeinkin sai tietää
nimensä ja kunniallisen syntyperänsä -- jollaista tietoa vailla elämä
oli ikuista onnettomuutta ja taakkaa -- jyskytti hänen sydämessään
ja takoi hänen ohimoitaan toinen asia, jota hän ei kyennyt edes
ilmaisemaan, että näet keiju oli sanonut rakastavansa häntä silloinkin,
kun hän oli nimetön ja mahdollisesti häpeässä syntynyt. Hän ei osannut
keksiä sanaakaan, millä olisi julistanut, kuinka haltioissaan hänen
sydämensä siitä oli. Mutta jos keiju katui sitä -- jos hän oli tehnyt
sen säälistä hänen tilaansa kohtaan tahi siksi, että tunsi olevansa
vastuussa, jos hän sittenkin kuolisi, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi
tehtävä. Ei hän olisi sitä tehnyt McLeanin vuoksi, ei Lintunaisen, ei
Duncanien -- mutta keijun takia -- jos se saisi hänet onnelliseksi --
hän tekisi mitä tahansa.
"Keiju", kuiskasi Freckles painaen huuliaan hänen hiuksiansa vasten,
"te ette ole lukenut historiaa oikein hyvin tai sitten olette
unohtanut".
"Mitä unohtanut?" nyyhkytti tyttö.
"Unohtanut, mitä puhuttiin todellisesta ritarista", kuiskasi
nuorukainen hellästi. "Ettekö tiedä, että jos sattui jotakin, mikä teki
hänen naisensa surulliseksi, oikea ritari yksinkertaisesti ei voinut
sitä muistella? Keijukaiseni, armas pikku salokeiju, kuulkaa minua. Oli
kerran ilta polulla, juhlallinen, valkoinen yö, jollaista ei koskaan
ole ollut ennen eikä jälkeen, kun rakas isäntäni syleili minua ja sanoi
rakastavansa minua; mutta jos te olette pahoillanne, jollette tahdo
mitään sellaista, niin minä en myöskään muistele, että kukaan muu on
samaa puhunut -- en ikinä muistele."
Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi syvälle Frecklesin rehellisiin
harmaisiin silmiin, jotka kiinteästi kohtasivat hänen omansa; mutta
niiden tuska oli säälittävä.
"Tarkoitatteko", kysyi tyttö, "että tahdotte unohtaa, kuinka muuan
nenäkäs, julkea tyttö ilmaisi teille, vaikka ette ollut sitä häneltä
kysynyt, että hän" -- tyttö empi hetkisen, mutta nielaisi sitten häpeän
ja jatkoi rohkeasti -- "että hän rakasti teitä?"
"Juuri niin!" vakuutti Freckles. "Minä en muista mitään sentapaista!"
Mutta kaikki laululinnut hänen rinnassaan liversivät tuota pientä
sivulausetta: "vaikka ette ollut sitä häneltä kysynyt".
"Mutta teidän täytyy muistaa", sanoi tyttö. "Te elätte kenties vanhaksi
mieheksi, ja silloin te muistatte."
"Enkä muista!" huudahti Freckles. "Miksi te niin luulette?"
"Ettekö edes _näytä_ siltä, että muistaisitte?"
"En ikinä!" väitti toinen itsepintaisesti. "Sen vannon, jos vaaditte.
Ellette olisi liian väsynyt ajattelemaan tätä asiaa loppuun asti,
niin huomaisitte kyllä, että minä en voi -- että suorastaan en
voi. Mieluummin luopuisin kerrassaan kaikesta ja yksin siirtyisin
ikuisuuteen, näkemättä ainoaakaan olentoa suvustani tahi kodistani tai
kuulematta kenenkään mainitsevan minua sillä nimellä, joka minulle
syntymästäni kuuluu, kuin muistaisin mitään, mikä loukkaisi teitä,
keijukaiseni. Minun mielestäni teidän pitäisi ymmärtää, että se on
minulle mahdotonta."
Tytön kyynelten kostuttamat kasvot kirkastuivat huikaisevan kauneiksi.
Pieni, puoleksi hermostunut nauruntirskahdus purkautui hänen
sydämestään huulille.
"Voi, Freckles, antakaa minulle anteeksi!" huudahti hän. "Minä olen
kokenut niin paljon että tuskin olen oma itseni, sillä enhän muuten
tässä kiusaisi teitä, vaikka teidän täytyy saada nukkua. Tietysti te
ette sitä voisi! Tiesinhän sen koko ajan! Olin vain niin peloissani,
että unohdin, millainen te olette. Te olette liian hyvä ritari
sellaista muistaaksenne. Tietysti niin. Ja kun te ette sitä muista,
silloinhan asia on aivan kuin ei sitä olisi sattunutkaan. Olin melkein
menehtyä, kun olin mielestäni tärvellyt kaikki, mutta nythän kaikki on
kunnossa. Nyt te voitte elää ja toimia kuten muutkin miehet, ja minä
ehkä saan kukkia ja kirjeitä, ja sitten tulee mielitiettyni, ja kun
te olette varma, no, silloin te voitte sanoa minulle yhtä ja toista.
Eikö niin? Voi, Freckles, minä olen niin iloinen, niin onnellinen! Se
on niin kaunista, kun ette sitä muista, Freckles, niin erinomaisen
suloista, eikä ole kumma, että sellaisena teitä rakastan. Olisi ihme,
ellen rakastaisi. Voi, minä tahtoisin tietää, kuinka milloinkaan saan
teidät ymmärtämään, kuinka suuresti teitä rakastan."
Päänalusineen päivineen hän puristi nuorukaista pitkän hetken rintaansa
vasten ja sitten katosi.
Perin hämmästyneenä Freckles jäi paikoilleen makaamaan. Viimein
hänen huikaistut silmänsä alkoivat etsiä ympäri huonetta jotakin
ihmisolentoa, johon voisi vedota; sitten hän keksi äitinsä muotokuvan
ja otti sen katseltavakseen.
"Voi, rakas pikku äitini, kuulitko sitä?" läähätti hän. "Kuulitko sitä?
Sano minulle, elänkö minä vai olenko kuollut ja onko taivas juuri nyt
auennut minulle? Kuulitko sitä?"
Hän ravisti puitteita kärsimättömänä, kun ei vastausta kuulunut.
"Sinä olet vain maalattu kuva", sanoi hän vihdoin, "et tietysti osaa
puhua, mutta sinun sielusi täytyy olla jossakin, ja varmasti sinä
tällä hetkellä olet kyllin lähellä voidaksesi kuulla. Sano minulle,
kuulitko sitä? Minä en milloinkaan voi siitä puhua yhdellekään elävälle
olennolle, mutta sinulle, armas pikku äitini, joka annoit henkesi minun
puolestani, sinulle minä aina voin siitä puhua. Joka päivä me aiomme
siitä puhella ja koettaa ymmärtää tätä ihmettä. Sano minulle, ovatko
kaikki naiset sellaisia? Olitko sinä sellainen kuin salokeiju? Jos
olit, niin silloin minä ymmärrän, miksi isäni seurasi sinua valtameren
poikki ja meni kanssasi tuleen."