FRECKLES HYLKÄÄ RAKKAUDEN, KUN EI TIEDÄ SYNTYPERÄÄNSÄ KUNNIALLISEKSI,
JA KEIJU LÄHTEE SITÄ TUTKIMAAN.
Freckles makasi laakealla patjalla, ruumis liikkumattomana
kipsisiteissä, poikkinainen käsivarsi tavallisuuden mukaan piilossa.
Hänen katseensa kiintyi heti ahneesti keijun kasvoihin. Kevein askelin
tämä astui hänen luoksensa ja äärettömän hellänä kumartui hänen
puoleensa, mutta samassa hänen sydäntänsä kouristi pojan ulkomuodossa
tapahtunut muutos. Freckles näytti niin heikolta, kaihoiselta, lopen
toivottomalta ja yksinäiseltä. Tyttö saattoi nähdä, että yö oli ollut
pelkkää kauhua.
Ensi kertaa hän yritti kuvitella olevansa Frecklesin sijassa. Miltä
tuntuisi, jos ei olisi vanhempia, ei kotia, ei nimeä? Ei edes nimeä!
Se oli pahinta kaikista. Se merkitsisi, että oli eksynyt, eksynyt
kerrassaan ja toivoa vailla. Tyttö tarttui humisevaan päähänsä
ja horjahti, koettaessaan syventyä tähän kuvitelmaan. Hän vaipui
polvilleen vuoteen viereen, pujotti käsivartensa päänalusen alle ja
painoi huulensa hänen otsalleen. Ruhjoutunut hymyili heikosti, mutta
hänen kaihoinen ilmeensä näytti sitä vihlovammalta. Se viilsi tytön
sydänjuuria myöten.
"Rakas Freckles", sanoi hän, "teidän silmissänne on tänä aamuna
kokonainen kertomus. Kertokaapa se minulle."
Freckles hengähti syvään, vavahtaen.
"Keijukaiseni", pyysi hän, "olkaa jalomielinen! Ajatelkaa minua hieman.
Minun on niin koti-ikävä, olen niin uupunut, rakas keiju; päästäkää
minut lupauksestani. Antakaa minun mennä."
"Miksi niin, Freckles?" sopersi tyttö. "Te ette tiedä, mitä pyydätte.
Antaako teidän mennä! En voi. Minä rakastan teitä enemmän kuin ketään
muuta, Freckles. Minusta te olette paras ihminen mitä koskaan olen
tuntenut. Minä olen jo suunnitellut meidän molempien elämää. Minä
tahdon, että te saatte opiskella ja syventyä kaikkeen mitä laulun
alalla voi oppia, heti kun jälleen olette terve. Silloin kun olette
saanut lisää oppia, olen minäkin päässyt opistosta, ja sitten minä
haluan" -- hän empi hetkisen -- "minä haluan teistä todellista
ritariani, Freckles, ja että sanotte minulle pitävänne minusta --
hiukan. Minä olen ensi hetkestä asti ajatellut teitä lemmitykseni. Minä
en voi luopua teistä, paitsi jos ette pidä minusta. Mutta te pidätte
minusta -- hieman ainakin -- eikö niin, Freckles?"
Freckles lepäsi siinä hurstia valkeampana, silmät naulattuina kattoon
ja hengityksen sihistessä kuivien huulten lomitse. Tyttö odotti tuokion
verran hänen vastaustansa, ja kun ei mitään kuulunut, painoi hän
punastuvat kasvonsa hänen vierelleen päänaluselle ja kuiskasi hänen
korvaansa:
"Freckles, minä... minä koetan kosia teitä. Voi, ettekö voi auttaa
minua vähäisen? Se on kauhean vaikeata yksin. Minä en tiedä, kuinka sen
oikeastaan sanoisin, mutta minä rakastan teitä, Freckles. Minun täytyy
saada teidät, ja nyt kai minun on... minun on paras suudella teitä."
Hän nosti punastuneet kasvonsa ja urheasti painoi kuumeiset,
värähtelevät huulensa Frecklesin huulille. Kuin apilantuoksu tunkeutui
hänen hengityksensä nuorukaisen sieraimiin, ja kutrit koskettivat hänen
kasvojaan. Sitten tyttö katsoi häntä moittivasti silmiin.
"Freckles", läähätti hän, "Freckles! Enpä luullut, että te voisitte
olla ilkeä."
"Ilkeäkö, keiju? Teitäkö kohtaan ilkeä?" toisti Freckles huohottaen.
"Niin", vastasi tyttö. "Oikein häijy. Kun joku teitä suutelee, niin
jos teissä on rahtuakaan sääliä, pitäisi teidän vastata suudelmaan,
edes hieman. Nytpä koetan uudelleen, mutta tahdon myös, että pikkusen
autatte minua. Te ette kai ole niin sairas, ettette voisi vähän
auttaa", rukoili hän.
Frecklesin jäntevä käsi puristui peitteellä nyrkkiin. Hänen leukansa
viittasi kattoon päin, ja pää heittelehti edestakaisin.
"Jeesus!" parahti hän tuskissaan. "Sinä et ole ainoa ristinpuuhun
naulittu!"
Tyttö sieppasi Frecklesin käden ja veti sen rintaansa vasten.
"Freckles!" vaikeroi hän kauhuissaan. "Freckles! Erehdynkö minä? Ettekö
te haluakaan minua?"
Frecklesin pää heittelehti yhä sanattomassa kärsimyksessä.
"Odottakaahan vähän, keiju!" läähätti hän viimein. "Antakaa minulle
hieman aikaa!"
Tyttö malttoi mielensä ja nousi seisaalle. Hän kostutti Frecklesin
kasvoja, silitti tukkaa ja antoi juotavaa. Hänestä tuntui kuluvan
kokonainen iankaikkisuus, ennenkuin nuorukainen kääntyi häneen päin.
Heti hän polvistui uudelleen, vei Frecklesin käden rinnalleen ja nojasi
siihen poskensa.
"Puhukaa nyt, Freckles", kuiskasi hän lempeästi.
"Jos voin", sanoi toinen tuskaisesti. "Tätä vain tarkoitan. Te olette
kuin enkeli ja minä maankiertäjä. Teillä on terve ruumis, ja te olette
kaunein kaikista. Teillä on kaikkea mitä rakkaus, hellä kasvatus ja
raha voivat antaa. Minulla on niin paljon tyhjääkin vähemmän etten
luule itselläni koskaan olleen edes syntymisen oikeutta. Se on
varma asia: ei kukaan ole tahtonut tietää minusta perästäpäin eikä
luonnollisesti ennenkään. Jonkun olisi pitänyt kertoa se teille jo
aikoja sitten."
"Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin olen sen tiennyt
jo hyvän aikaa", vastasi tyttö lujalla äänellä. "Herra McLean kertoi
sen isälleni ja hän minulle. Siitä minä rakastan teitä vain sitä
enemmän ja tahdon korvata kaikki mitä olette kaivannut."
"Sitten en teitä ymmärrä", sanoi Freckles hämmentyneenä. "Ettekö voi
käsittää, että jos te suostuisitte ja teidän isänne tulisi tarjoamaan
teitä minulle, minä en voisi kajota edes kengänrihmoihinne rakkaudessa
-- minä, jonka omaiset ottivat minut vimmastuneina vastaan, leikkasivat
poikki toisen käteni ja työnsivät minut ulos pakkaseen kuolemaan.
Minulla ei ole nimeä juuri yhtä paljon siksi, ettei minulla ole
oikeutta mihinkään, kuin siksi, etten sitä tunne. Kun olin pieni,
päätin etsiä isääni ja äitiäni vanhemmaksi tultuani. Nyt tiedän, että
äitini heitti minut luotaan ja isäni oli kukaties varas ja varmasti
valehtelija. Te olette säälinyt kärsimyksiäni ja valvonut vuoteeni
ääressä, ja siinä ovat ajatuksenne menneet sekaisin, rakas keiju; siksi
minun tulee ajatella teidänkin puolestanne. Jos voisittekin unohtaa
silvotun käteni, ja sen paikan, jossa olen kasvanut, ja että minulla
ei ole mitään nimeä teille annettavana, ja jos kuitenkin tahtoisitte
ottaa minut sellaisena kuin olen, saattaisivat jonakuna päivänä
sellaiset ihmiset, jollaisia minun omaisteni täytyy olla, tuppautua
teitä vaivaamaan. Minun oli tapana rukoilla joka ilta ja aamu ja monta
kertaa päivälläkin että saisin nähdä äitini. Nyt rukoilen vain pian
kuollakseni ja ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä häntä. Se ei ole
mitenkään mahdollista, keiju. Se on vain hurja haave teidän suloisessa
päässänne. Voi, armahtakaa minua, suudelkaa vielä kerran ja antakaa
minun kuolla!"
"En millään ehdolla!" huudahti tyttö. "En milloinkaan, jos siinä ovat
kaikki syynne. Juuri omassa päässänne on hurja haave, mutta minä voin
kyllä käsittää, kuinka se on syntynyt. Kun olette ollut teljettynä
kunnalliskotiin suurimman osan elämästänne ja nähnyt joka päivä lapsia,
jotka olivat vanhempiensa laiminlyömiä ja hylkäämiä, niin aloitte
uskoa, että omat vanhempanne tekivät samalla muotoa; ja kuitenkin on
monta muuta parempaa mahdollisuutta. Tuhansia nuoria pariskuntia tulee
tähän maahan perustaen perheen, eikä heillä ole mitään sukulaisia
täällä. Chicago on suuri, häijy kaupunki, ja aika ihmisetkin voivat
täällä kadota jäljettömiin monin tavoin, ja kuinka silloin voisi
löytää niitä, joiden haltuun heidän pikku lapsensa on uskottu? Samalla
hetkellä, kun isäni kertoi minulle miltä asia teistä näytti, aloin sitä
miettiä, ja minä olen tullut siihen tulokseen, että olette kerrassaan
väärässä. Minulla oli aikomus pyytää isääni tai Lintunaista puhumaan
teille siitä, ennenkuin lähtisitte opiskelemaan, mutta asiain näin
ollen lienee parasta, että teen sen itse. Kaikki on minulle niin
selvää. Jospa saisin teidätkin ymmärtämään!"
Hän painoi kasvonsa patjaan ja nosti ne sitten jälleen, mutta
kirkastuneina.
"Nyt olen keksinyt!" huudahti hän. "Voi, rakkaani! Minä voin tehdä sen
niin selväksi! Freckles, voitteko kuvitella näkevänne Limberlostia
kiertävän polun? No, kun seurasimme sitä, niin tiedätte, että siellä
oli kohtia, missä ilkeitä, piikkisiä ohdakkeita kasvoi tien poikki, ja
te kuljitte edellä ja sauvallanne painoitte ne syrjään, jotta ne eivät
repisi vaatteitani. Toisin kohdin taas oli isoja kiiltäviä lätäköitä,
missä kasvoi viehättäviä lumivalkoisia liljoja, ja te kahlasitte
poimimaan niitä minulle. Oi, rakas ystävä, ettekö näe? Niinhän asia
on! Mihin vain tuuli kuljetti ohdakkeenhaivenia, siihen nousi uusia
ohdakkeita piikkeineen; ja missä noita liljan siemeniä varisi liejuun,
siinä kukki puhtaanvalkoisia uusia liljoja. Mutta ei koskaan, Freckles,
ei Limberlostissa eikä muualla maailmassa ole koskaan ollut paikkaa,
missä ohdake olisi lennellyt ilmassa ja kasvanut liljankukaksi.
Ohdakkeet kasvavat ohdakkeista, ja liljat toisista liljoista. Rakas
Freckles, ajatelkaa sitä. Teidän täytyy käsittää. Te olette lilja,
kauttaaltaan. Te ette koskaan olisi voinut kasvaa ohdakepensaasta.
"Mistä te saitte miehuuden lähteä Limberlostiin, sen kauhuja
uhmaamaan? Te peritte miehuuden kelpo isän verestä, rakas ystävä.
Mistä te saitte sen uljuuden, joka yllytti teitä yli kokonaisen
vuoden jatkamaan tointa, vaikka harvat miehet olisivat ensinkään
ottaneet sitä vastaan? Te saitte sen uljaalta äidiltä, se on varmaa.
Te kävitte toiskätisenä ahdistamaan miestä, joka oli melkein kahta
vertaa isompi, ja taistelitte kuin paholainen, vain sen luulottelun
takia, että saattaisitte olla petollinen ja epärehellinen. Olisiko
teidän isänne tai äitinne voinut olla valheellinen? Tässä te nyt
makaatte kuolemaisillanne rakkauden kaipuuseen. Mistä teihin on tullut
sellainen rakastamisen lahja? Sitä ette ole perinyt kovettuneilta,
sydämettömiltä olennoilta, jotka voivat silpoa teidät ja tahallaan
jättää kuolemaan, se on varma asia. Te kerroitte kerran pelastaneenne
ison härkäsammakkonne kalkkarokäärmeeltä. Tiedätte vallan hyvin sen
tehdessänne antautuneenne hirveään vaaraan. Ja kumminkin tahdotte
vuosikausia kiduttaa itseänne sillä ajatuksella, että kenties oma
äitinne on katkaissut tuon käden. Hävetkää toki, Freckles! Teidän
äitinnekö olisi tehnyt näin..."
Tyttö veti peitettä syrjään, kääri hihan auki ja painoi huulensa
arpeutuneelle tyngälle.
"Freckles! Herätkää!" huudahti hän melkein ravistaen nuorukaista.
"Tulkaa tajuihinne! Olkaa ajatteleva, järkevä mies! Te olette
hautonut liian paljon surua ja ollut koko ikänne liian paljon yksin.
Kaikki on minulle niin selvää kuin päivä. Teidän täytyy se käsittää!
Kaikki periytyy tässä maailmassa. Te olette epäilemättä vanhempienne
kaltainen, ja empimättä minä menen takuuseen heidän puolestaan.
"Ja jos todisteita kaivataan lisää, niin tässä on: Herra McLean
sanoo, että teiltä ei kertaakaan ole puuttunut säädyllisyyttä ja
kohteliaisuutta. Hän sanoo, että te olette täydellisin herrasmies mitä
hän milloinkaan on tuntenut, ja hän on matkustanut halki maailman.
Mistä se johtuu, Freckles? Ei kukaan siellä kunnalliskodissa opettanut
sitä teille. Sadoillekaan miehille ei sitä saisi opetetuksi edes
säädyllisyyskoulussa, niin että sen täytyy olla teissä vaistomaista.
Ja jos niin on laita, merkitsee se, että se on teissä synnynnäistä ja
suoranaista perua suvusta, joka on ollut sivistynyttä väkeä kautta
vuosisatojen eikä voinut muuta olla.
"Entä sitten laulutaitonne! En luule kellään kuolevaisella olleen
kauniimpaa ääntä kuin teillä, ja vaikka se ei todista mitään, on
olemassa jotakin muuta, mikä todistaa. Se pieni opetus, mitä saitte
kuoronjohtajalta, ei voi selittää sitä ihmeteltävää ilmeikkäisyyttä
ja helppoutta, joka teillä on laulussanne. Teillä on suvussanne joku
erinomaisen etevä laulaja; niin me kaikki uskomme, Freckles."
"Miksi isäni alinomaa puhuu hienosta käsityskyvystänne ja
kunniantunnostanne? Siksi, että te olette sellainen mies. Miksi
Lintunainen jättää rakkaat puuhansa ja tulee hänkin tänne auttaakseen
teitä hoitamaan? Siksi, että hän rakastaa teitä. Minä en ole koskaan
kuullut hänen hukkaavan aikaa kenenkään muun vuoksi. Ja miksi herra
McLean heittää kaikki tärkeät asiansa palkattujen miesten huostaan ja
itse valvoo teidän tilaanne? Ja miksi hän joka päivä keksii aiheita
kuluttaakseen rahaa teidän puolestanne? Isäni sanoo, että McLean on
ilmetty skotlantilainen, kun pitäisi hellittää kukkaron nauhoja. Hän on
itsepintainen liikemies, mutta ei säästä, kun te sen hänen mielestään
ansaitsette. Te ansaitsette kaikki, mitä voimme tehdä, ja enemmänkin,
rakas ystävä. Kuunteletteko minua? Voi, ettekö ymmärrä? Ettekö sitä
usko?"
"Voi, voi, keijukaiseni!" sammalsi Freckles hämmentyneenä.
"Tosissanneko sitä tarkoitatte? Voisiko se olla totta?"
"Tietysti", vastasi tyttö kiihkeästi, "koska juuri niin on laita".
"Mutta te ette voi sitä todistaa", valitti Freckles. "Se ei anna
minulle nimeä eikä mainettani."
"Freckles", sanoi tyttö ankarasti, "te olette kohtuuton! Minähän
todistin joka sanani. Kaikkihan sitä todistaa. Kuulkaahan nyt! Jos
tietäisitte varmasti, että voisin antaa teille nimen ja maineen, ja
todistaisin teille, että äitinne rakasti teitä, rupeisitteko silloin
hengittämään täydellä voimalla ja pitämään kiinni elämästä ja voimaan
hyvin?"
Kirkas valo välähti Frecklesin silmiin.
"Jos sen tietäisin, keiju", puhui hän juhlallisesti, "niin ette voisi
tappaa minua, vaikka kaataisitte Limberlostin isoimman puun minut
ruhjomaan".
"Ryhtykää sitten oikein työhön", sanoi tyttö, "ja ennen iltaa minä
todistan teille ainakin yhden asian. Minä voin helposti näyttää teille,
kuinka suuresti äitinne teitä rakasti. Siitä tulee ensi askel, ja loppu
seuraa kyllä perästä. Jos isäni ja herra McLean ovat niin kärkkäät
kuluttamaan rahaa, niin annanpa heille siihen tilaisuuden. Muuten en
voi käsittää, kuinka emme älynneet, mikä tunne teissä oli, ja ryhtyneet
toimiin jo viikkoja sitten. Me olemme olleet kamalan itsekkäitä.
Meidän on kaikkien ollut niin mukava olla, ettemme koskaan pysähtyneet
ajattelemaan, mitä muut ihmiset kärsivät silmäimme edessä. Ei kukaan
meistä ole sitä käsittänyt. Minä palkkaan Chicagon sukkelimman etsivän,
ja sitten käymme yhdessä työhön. Eihän se ole mitään siihen verraten,
mistä ihmiset ottavat selon. Me käymme siihen käsiksi kynsin hampain ja
näytämme teille yhtä ja toista."
Freckles tarttui hänen hihaansa.
"Äitini, äitini!" huuteli hän kummissaan. "Sanoitteko, että voisitte
saada selville jo tänä päivänä, rakastiko äitini minua? Kuinka? Voi,
keiju! Millään muulla ei ole väliä, _kunhan vain ei äitini ole sitä
tehnyt!_"
"Maatkaa siis levollisena", sanoi tyttö luottavaisesti. "Äitinne ei
ole sitä tehnyt. Teidän kaltaistenne poikien äidit eivät semmoista
tee. Minä ryhdyn asiaan heti paikalla ja todistan sen teille. Ensi
työksi menemme siihen kotiin, missä olitte, jotta saamme sieltä ne
pikku vaatteet, jotka teillä oli yllänne sinä iltana, kun teidät
sinne jätettiin. Minä tiedän, että heidän pitää huolellisesti niitä
säilyttää. Niistä saamme selville melkein kaikki, mitä teidän
äidistänne voi tietää. Oletteko milloinkaan niitä nähnyt, Freckles?"
"Olen", sanoi Freckles.
Tyttö suorastaan hyökkäsi hänen kimppuunsa.
"Freckles, olivatko ne valkoiset?" huudahti hän.
"Ehkä ne kerran olivat olleet valkeat. Nyt ne ovat vanhuuttaan aivan
keltaiset ja veripilkuista ruskeat", vastasi poika, ja äänessä kuului
entinen katkeruus. "Niistä ette saa mitään selville, keiju."
"Kyllä saan", vakuutti tyttö tosissaan. "Minä voin laadusta nähdä
millaista tavaraa äitinne kannatti ostaa. Kuosista voin nähdä, oliko
hänellä hyvä aisti. Siitä huolesta, mikä niiden valmistamiseen on
pantu, minä voin nähdä, kuinka suuresti hän teitä rakasti."
"Mutta kuinka? Sanokaa minulle!" rukoili Freckles kiihkosta väristen.
"Se on helppoa", vastasi tyttö. "Luulin teidän sen verran ymmärtäneen.
Ihmiset, joilla on hiukankin varoja, ostavat aina valkeata vaatetta
pienokaisilleen -- liinaa ja pitsejä ja kauneinta mitä saatavissa
on. Lähellä meitä asuu nuori rouva, joka paloitteli morsiuspukunsa
saadakseen vauvalleen sievän puvun. Äidit, jotka ilomielin odottavat
lastaan, eivät osta mitään arkipäiväisiä valmiita vaatteita eivätkä
neulo niitä vanhalla ompelukoneella, vaan ompelevat omin käsin,
panevat hienot palteet ja laskokset ja lisäksi pitsit ja nauhat. He
istuvat pitkin päivää ompelemassa pieniä tasaisia pistoja, jokaisen
yhtä huolekkaasti. Heidän silmänsä loistavat ja kasvonsa hohtavat.
Milloin heidän on pakko lopettaa tehdäkseen jotakin muuta, näyttävät
he surullisilta ja panevat työnsä hyvin hellävaroen kokoon. Teidän
äidistänne ei tarvitsekaan paljon muuta tietää kuin mitä nuo vaatteet
voivat kertoa. Minä voin ihan nähdä hänen neulovan niitä hienoja
pistoja ja hymyilevän siitä ilosta, että hän saa teidät. Freckles, lyön
vetoa vaikka kokonaisesta dollarista, että nuo teidän pikku vaatteenne
ovat käsin neulotut kaikkein tasaisimmin pistoin."
Uusi valo syttyi Frecklesin silmiin. Heikko puna kohosi hänen
kasvoihinsa, ja uusi voima tuntui sormissakin, jotka puristivat tytön
kättä.
"Voi, keiju! Tahdotteko nyt lähteä? Tahdotteko rientää?" pyysi hän.
"Suoraa päätä", vastasi tyttö. "En viivyttele hetkeäkään, vaan riennän
minkä kerkiän."
Hän tasoitteli potilaan päänalusta, korjasi peitettä, katsoi häntä
vakavasti silmiin ja poistui huoneesta tyynesti. Oven ulkopuolella
odottivat häntä McLean ja lääkäri uteliaina. McLean tarttui hänen
olkapäihinsä.
"Mitä te olette tehnyt?" kysyi hän epätoivoisesti.
Tyttö hymyili hänelle uhmaavasti.
"Mitäkö tehnyt?" toisti hän. "Minä olen yrittänyt pelastaa Frecklesin."
McLean voihkaisi.
"Mitä isänne sanookaan?" huudahti hän.
"Minusta tuntuu", sanoi tyttö, "että mitä Freckles sanoi, se juuri oli
paikallaan".
"Freckles? No mitä hän sanoi?"
"Hän näytti osaavan sanoa yhtä ja toista", selitti tyttö. "Teitä
liikuttanee kai tällä hetkellä enimmin se seikka, että jos isäni
tarjoaisi minua hänelle, hän ei minusta huolisi."
"Eikä kukaan tiedä sen syytä paremmin kuin minä", mutisi McLean.
"Joka päivä saan kummakseni nähdä hänessä jonkin uuden piirteen
hienotunteisuutta."
Hän tarttui lääkäriin niin lujasti, että melkein nosti hänet koholle
lattiasta.
"Pelastakaa hänet!" komensi hän. "Pelastakaa hänet!" rukoili hän. "Hän
on liian hieno uhrattavaksi."
"Hänen pelastuksensa on tässä", virkkoi lääkäri silitellen tytön
kullanhohtoisia suortuvia, "ja minä voin hänen kasvoistansa lukea, että
hän tietää, miten on meneteltävä. Ei tarvitse huolehtia pojan puolesta.
Kyllä tämä tyttö hänet pelastaa."
Nauraen tyttö riensi alas hallista ja ulos kadulle siinä asussa missä
oli.
"Olen tullut", sanoi hän lastenkodin johtajattarelle, "kysymään,
sallitteko minun tutkia taikka vielä paremmin ottaa mukaani ne pikku
vaatteet, jotka eräällä pojalla oli yllään silloin kun hänet tänne
jätettiin. Hän pääsi täältä pois viime syksynä, ja te annoitte hänelle
nimen Freckles."
Nainen katsoi häneen enemmän ihmetellen kuin asia näytti vaativan.
"Kyllä näyttäisin niitä mielelläni", vastasi hän viimein, "mutta asia
on niin, että meillä ei niitä ole. Toivon, ettei ole sattunut mitään
erehdystä. Minä uskoin täydellisesti ja samoin ylijohtajakin. Me
annoimme ne tavarat hänen sukulaisillensa eilen. Kuka te olette ja mitä
te niistä tahdotte?"
Sanattomana, tuijottavin silmin, jäi tyttö katselemaan vanhaa rouvaa.
"Mitään erehdystä ei ole voinut sattua", jatkoi rouva jälleen
nähdessään tytön säälittävän hädän. "Freckles oli täällä, kun minä
tulin toimeeni kymmenen vuotta takaperin. Eiliset henkilöt voivat
täydellisesti todistaa, että poika kuului heille. He olivat seuranneet
hänen jälkiään Illinoisiin saakka, mistä hän karkasi viime syksynä,
mutta sieltä ei saatu mitään vihiä. Minua surettaa, että näytätte
niin kauhean pettyneeltä, mutta kyllä asia on oikealla tolalla.
Mies on hänen setänsä ja niin samannäköinen kuin suinkin. Hän oli
ihan suunniltaan epätoivosta, kun täytyi palata ilman poikaa. Jos
te tiedätte, missä Freckles on, antaisivat he hyvän palkkion siitä
ilmoituksesta."
Tyttö painoi kädet poskilleen estääkseen hampaitansa kalisemasta.
"Keitä he ovat?" sopersi hän. "Mihin he ovat menossa?"
"He ovat iiriläisiä", vastasi rouva. "He ovat oleskelleet Chicagossa ja
muualla maassa kolme viime kuukautta hakien häntä kaikkialta. Nyt he
ovat luopuneet toivosta ja aikovat tänään lähteä kotimaahan. He..."
"Jättivätkö he tänne osoitettaan? Mistä voisin tavata heitä?" keskeytti
tyttö.
"He jättivät kortin, ja aamulehdessä on sen miehen kuva ja paljon
puhetta heistä. He ovat julkaisseet monta kuulutusta kaupungin
lehdissä. Kuinka ette ole nähnyt yhtään niistä?"
"Me emme lue Chicagon lehtiä", selitti keiju. "Olkaa niin hyvä ja
antakaa minulle se kortti. He voivat päästä minulta karkuun. Minun
täytyy suoraan sanoen siepata heidät kiinni."
Rouva kiirehti kirjoituspöydän luo ja palatessaan toi kortin.
"Heidän osoitteensa on tässä", sanoi hän. "Sekä Chicagossa että
Irlannin osoite. He kirjoittivat ne täydellisesti, minun oli määrä
sähköttää heti, jos saisin vähäisintäkään vihiä hänestä. Jos he ovat
lähteneet kaupungista, voitte pysäyttää heidät New Yorkissa. Te voitte
varmasti tavoittaa heidät, ennenkuin he lähtevät merimatkalle, jos
pidätte kiirettä."
Rouva pisti erään sanomalehden tytön käteen, kun tämä ryntäsi ulos
kadulle.
Tyttö vilkaisi korttiin. Chicagon osoite oli Auditorium, huone n:o 11.
Hän laski kätensä ajurin käsivarrelle ja katsoi miestä silmiin.
"Onhan ajon nopeus rajoitettu?" kysyi hän.
"On, neiti."
"Tahdotteko ajaa niin vinhaan kuin suinkin voitte joutumatta poliisin
käsiin? Minä maksan hyvin. Minun täytyy saada kiinni eräitä henkilöitä."
Sitten hän hymyili miehelle. Sairaala, lastenkoti ja hotelli Auditorium
tuntuivat eriskummaiselta yhdistelmältä ajajasta, mutta tytön hymy oli
vastustamaton.
"Minä vien teidät sinne niin nopeasti kuin parihevosilla suinkin
pääsee", sanoi hän ripeästi.
Paiskaten vaununoven lukkoon hän hyppäsi istuimelleen ja antoi
hevosille läimäyksen, niin että tyttö keikahti paikaltaan.
Hän puristi käsissään korttia ja sanomalehteä ja luki osoitteet mikäli
keikkuvissa, töykkivissä vaunuissa voi.
"O'More, Auditorium, asunto 11."
"O'More", toisti hän. "Näyttää hyvin sopivan Frecklesille. Lieneekö
se hänen nimensä? Asunto yksitoista merkitsee rikkautta. Auditoriumin
asuinhuoneustot ovat kalliita." Sitten hän käänsi korttia ja luki
toiselta puolelta: loordi Maxwell O'More, parlamentinjäsen, Killvany
Place, Claren kreivikunta, Irlanti.
Tyttö pysytteli istuimen reunalla ja ponnisti jaloillaan vastapäiseen
penkkiin, kun vaunut hytkähtäen kääntyivät kadunkulmissa ja toisten
ajopelien ohitse. Konemaisesti hän hypisteli loordin käyntikorttia ja
tuijotti suoraan eteensä. Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja uudelleen
luki kortin osoitteen.
"Loordi!" huokasi hän murheellisena. "Loordi! Taisinpa polttaa sormeni!
Lupasin löytää Frecklesille joitakin säädyllisiä sukulaisia, joista hän
voisi olla ylpeä, mutta nyt ei liene muuta mahdollisuutta kuin että hän
lopultakin saa hävetä heitä. Jopa kävi nolosti!"
Katkerat kyyneleet valuivat pitkin uupuneen ja kiusaantuneen tytön
poskia.
"Tämä ei käy laatuun", sanoi hän päättäväisesti kuivaten silmänsä ja
nieli hermostuneet nyyhkytykset kurkusta alas. "Minun täytyy lukea tämä
sanomalehti, ennenkuin kohtaan loordi O'Moren."
Hän räpytteli silmiään ja siten ajettuaan kyyneleet karkuun levitti
lehden polvilleen ja luki: "Kolme kuukautta turhaan ponnisteltuaan
heittää loordi O'More kadonneen veljenpoikansa etsiskelyn sikseen ja
lähtee tänään Chicagosta kotiinsa Irlantiin."
Hän luki edelleen ja käsitti joka sanan. Näköisyys vahvisti asian.
Sehän oli ilmetty Freckles, vanhempi vain ja hienosti puettu. Tässä ei
ollut epäilemisen mahdollisuutta.
"No niin, minun täytyy saada teidät käsiini, jos suinkin mahdollista",
mutisi tyttö. "Mutta jos olette vain nimellisesti loordi, niin
Frecklesiä ette saa, se on varmaa. Te ette ole hänen isänsä, ja
hän on kahdenkymmenen vanha. Tai jos laki antaakin hänet teille
yhdeksi vuodeksi, ette voi häntä turmella, kun siihen ei kukaan
muukaan pystynyt, ja", lisäsi hän loistavin silmin, "hän tekee
teille varmaankin aika paljon hyvää. Sekä Frecklesin että minun
täytyy opiskella vielä vuosikausia, ja teidän piti kai tulla hänen
pelastuksekseen. Ehkä kaikki käy parhain päin. Ainakaan en usko, että
te voitte viedä häntä pois, jos minä sanon ei."
"Kiitoksia, ja odottakaa miten kauan tahansa", sanoi hän ajurille.
Siepaten sanomalehden haltuunsa hän riensi ovenvartijan luo ja näytti
loordi O'Moren korttia.
"Onko setäni jo lähtenyt?" kysyi hän herttaisesti.
Hämmästynyt ovenvartija peräytyi hieman, törmäsi juoksupoikaan ja
salavihkaa potkaisi tätä, joka oli siihen osunut tielle.
"Mylord on huoneissaan", vastasi hän syvään kumartaen.
"Hyvä juttu", sanoi tyttö ottaen kortin takaisin. "Luulin, että hän
ehkä oli jo mennyt. Haluan tavata häntä."
Ovenvartija työnsi juoksupoikaa esille.
"Saata mylady hissiin ja loordi O'Moren huoneisiin", käski hän
kumartaen entistä syvempään.
"Kiitos vain", sanoi tyttö keveästi nyökäten.
"En ole varma siitä", tuumi hän hissin kiidättäessä häntä ylöspäin,
"iiriläisetkö vai englantilaiset sanovat: kiitos vain, mutta
ovenvartija ei kai ole kumpaakaan; ja joka tapauksessa minun piti sanoa
jotakin vastapainoksi, kun olin niin typerä, että sanoin: hyvä juttu!"
Juoksupojan koputuksesta ovi aukeni, ja liveripukuinen palvelija työnsi
korttitarjottimen tytön eteen. Oven avaaminen sai aikaan ilmavirran,
joka heilautti syrjään uudinta; viereisessä huoneessa loikoi isossa
nojatuolissa sanomalehti käsissään mies, joka epäilemättä oli
Frecklesin sukua.
Kylmäverisesti tyttö pudotti loordi O'Moren kortin tarjottimelle, astui
palvelijan ohitse ja seisoi loordin edessä.
"Hyvää huomenta", lausui hän mahdollisimman kohteliaasti.
Loordi ei virkkanut mitään. Laiskasti hän silmäsi tyttöä kiireestä
kantapäähän huvitetun uteliaana, kunnes puna tytön poskilla kävi
syvemmäksi ja veri hänen suonissaan alkoi juosta kuumana.
"No, tyttöseni", sanoi hän vihdoin, "millä voin teitä palvella?"
Keiju suutahti. Keskellä miltei täydellistä vapautta, jossa hän oli
saanut elämänsä viettää, häntä oli niin hellävaroen pidelty, että nuo
sanat ja katseet melkein tuntuivat hänestä loukkaukselta. Hän kohotti
päätänsä ylpeästi.
"Minä en ole teidän tyttösenne", sanoi hän hitaasti ja painokkaasti.
"Te ette minun hyväkseni voi tehdä niin mitään. Minä tulin tänne
katsomaan, voisinko minä tehdä jotakin hyvin suurta teidän hyväksenne;
mutta jos en teistä pidä, niin jätän sikseen."
Silloin loordi O'More tuijotti tyttöön. Äkkiä hän purskahti raikuvaan
nauruun. Muuttamatta ilmettä tai asentoa tyttö seisoi hänen edessään
jäykästi katsoen häneen.
Kuului silkin kahinaa, ja kaunis nainen, jolla oli posket punaiset
kuin mansikka, tumma tukka ja silmät puhtainta Irlannin sineä, astui
loordi O'Moren rinnalle ja tarttuen hänen käsivarteensa ravisti sitä
kärsimättömästi.
"Terence! Oletko järjiltäsi?" huudahti hän. "Etkö ymmärtänyt, mitä
lapsi sanoi? Katsohan häntä silmiin! Kuule, mitä hän haluaa!"
Loordi O'More aukaisi silmänsä suuriksi ja kohousi suoraksi. Hän katsoi
tyttöä tarkkaavaisesti kasvoihin ja huomasi ne niin miellyttäviksi,
että hänen oli vaikea noudattaa jälkimmäistä määräystä. Hän nousi heti
seisaalle.
"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Asian laita on näet niin, että
olen lähdössä Chicagosta perin pettyneenä. Ja siksi olen katkera
ja häikäilemätön. Luulin teidänkin olevan niitä kummallisia,
turhanpäiväisiä olentoja, joita alinomaa on kimpussani, ja siksi olin
niin huolimaton. Antakaa anteeksi ja kertokaa, miksi olette tullut."
"Sen teen, jos teistä pidän", vastasi tyttö itsepintaisesti. "Muutoin
en välitä."
"Minähän aloitin aivan väärin enkä nyt tiedä, kuinka saisin teidät
pitämään itsestäni", sanoi loordi vilpittömän katuvasti.
Tyttö heltyi tästä äänensävystä. Loordilla oli vieno, pehmeä,
tasaisesti juokseva iiriläinen puhetapa, ja vaikka hänen
kielenkäyttönsä oli täysin puhdasta, oli se niin pyöristeltyä ja
lauseet niin sorvattuja, että olisi luullut kuulevansa toisen
Frecklesin puhetta. Mutta asiahan oli mitä tärkeintä laatua, ja tytön
täytyi saada varmuus; siksi hän katsoikin kaunista rouvaa silmiin ja
kysyi:
"Oletteko te hänen rouvansa?"
"Olen", vastasi nainen. "Minä olen hänen vaimonsa."
"Hyvä", virkkoi tyttö asiallisella äänensävyllä. "Lintunainen sanoo,
ettei kukaan tunne miehen suuruutta tahi pienuutta niin hyvin kuin
hänen vaimonsa. Mitä te hänestä ajattelette, se minun mielestäni
ratkaisee asian. Pidättekö hänestä?"
Kysymys tehtiin niin vakavasti, että se otettiin yhtä totiselta
kannalta. Tumma pää painui hyväilevästi loordi O'Moren hihaan.
"Enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa", sanoi lady O'More
ripeästi.
Tyttö tuumi hetkisen ja jatkoi sitten tutkisteluaan.
"Vai niin, mutta onko teillä ketään, josta voisitte pitää enemmän,
jollei hän olisi oikein hyvä?" tiukkasi hän.
"Minulla on hänen kolme poikaansa ja kaksi pientä tytärtään, isä, äiti
ja joukko veljiä ja sisaria", kuului taas kerkeä vastaus.
"Ja te pidätte hänestä enimmin?" tiedusti tyttö vielä lopuksi.
"Minä rakastan häntä niin suuresti, että luopuisin kaikista noista
toisista ilman kyyneliä, jos sillä tavoin voisin pelastaa hänet",
selitti loordi O'Moren puoliso.
"Niinkö?" huudahti tyttö. "Sepä jotakin!"
Hän nosti kirkkaat silmänsä loordi O'Moreen ja pudisti päätänsä.
"Sitä hän ei koskaan, ei koskaan voisi tehdä", sanoi hän. "Mutta
tavattoman paljon se puhuu teidän hyväksenne, että hän luulee voivansa
niin tehdä. No, ehkä nyt sanon, miksi olen tullut."
Hän levitti lehden loordin eteen ja viittasi kuvaan.
"Kun te olitte vielä nuori poika, sanottiinko teitä silloin
Frecklesiksi?"
"Monet hyvät toverit sekä Irlannissa että mantereella käyttävät minusta
sitä nimitystä vielä nytkin", vastasi loordi.
Tytön kasvoja valaisi niiden kaunein hymy.
"Minä olin siitä varma", sanoi hän herttaisesti. "Niin mekin häntä
nimitämme, ja hän on niin teidän näköisenne, että epäilen, tokko kukaan
kolmesta pojastanne vie hänestä voiton. Mutta siitä on jo kaksikymmentä
vuotta. Minusta te ette ole kovastikaan jouduttanut tuloanne."
Loordi tarttui tytön ranteeseen, ja hänen puolisonsa kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen.
"Malttakaa, tyttö!" sanoi miehen ääni käheänä. "Älkää antako minun
uskoa tuovanne pojasta sanomia tällä viime hetkellä, ellette ole varma."
"Kyllä se asia on kunnossa", vastasi tyttö. "Hän on meidän
huostassamme, eikä erehdys ole mahdollinen. Vaikken olisi mennyt
lastenkotiin hakemaan hänen pikku vaatteitaan enkä kuullut teistä ja
ajanut teitä takaa, vaan olisin kohdannut teidät kadulla tai missä
muualla hyvänsä, niin olisin pysäyttänyt teidät ja kysynyt, kuka te
olette, juuri sen takia, että te olette niin hänen näköisensä. Asia
on siis selvä. Minä voin ilmoittaa teille, missä Freckles on; mutta
ansaitsetteko sitä tietoa, se on toinen asia."
Loordi ei kuunnellut häntä. Hän vaipui tuoliinsa, peitti kasvonsa ja
purskahti nyyhkytyksiin, jotka puistattavat ja tärisyttävät vahvaakin
miestä. Kyyneliä vuodattaen kumartui lady hänen puoleensa.
"Hm! Tuo näyttää perin lupaavalta Frecklesille", tuumi tyttö.
"Monta asiaa voi selittää, ja ehkä he osaavat selittää tämänkin."
He selittivät sen niin täydellisesti, että tyttö jo muutaman
minuutin kuluttua oli hoputtamassa loordi ja lady O'Morea lähtemään
sairashuoneelle.
"Te sanoitte, että Frecklesin vanha hoitajatar heti tunsi hänen äitinsä
kuvan", sanoi hän. "Minä haluan sen kuvan ja pikku vaatteiden mytyn."
Lady antoi ne hänelle.
Muotokuva oli pienoiskokoinen, maalattu norsunluulle, himmeissä
kultakehyksissä, ja kasvot, jotka niistä katselivat, olivat erinomaisen
kauniit ja suloiset. Tuuheitten, tummien kiharain keskeltä näkyivät
hienopiirteiset, suurisilmäiset kasvot. Yläosassa ei ollut piirtoakaan
Frecklesistä, mutta hymyyn kaartuvat huulet olivat nuorukaisen omat.
Tyttö tuijotti kuvaan silmää räpäyttämättä. Huokaisten hän sitten laski
sen kädestään, ja kurotti molemmat käsivartensa loordi O'Moren kaulaan.
"Tämä pelastaa Frecklesin hengen ja takaa hänen onnensa", lausui hän
varmasti. "Kiitoksia, oi kiitoksia siitä, että tulitte."
Hän suuteli ja syleili loordia ja sitten ladya. Avattuaan mytyn, jossa
oli kellastuneita liinavaatteita, hän loi silmäyksen kudontaan ja
tekotapaan. Sitten hän keräsi kaikki haltuunsa ja lähti heidän edellään
vaunujen luo.
Saatettuaan loordi ja lady O'Moren sairaalan vastaanottohuoneeseen hän
sanoi McLeanille: "Olkaa niin hyvä, soittakaa isälleni ja pyytäkää
häntä tulemaan ensi junalla."
McLean meni, ja tyttö sulki oven hänen jälkeensä.
"Nämä ovat Frecklesin sukulaisia", sanoi hän Lintunaiselle. "Voitte
tutustua toisiinne; minä lähden hänen luokseen."
Ja sitten hän katosi.