Puun luo pääseminen oli paljon vaikeampi urakka kuin McLean oli
luullutkaan. Työmiehet voivat paraiten lähestyä sitä itäiseltä
ulkosyrjältä, mutta sitten kun he olivat päässeet itäisen käytävän
suulle, oli vielä jäljellä runsaan kilometrin pituinen, melkein
läpitunkematon tiheikkö, isoja ja pieniä puita ja kaikenkokoisia
pensaita. Muutamin paikoin oli mutapaikat täytettävä, jotta saataisiin
hevosille ja vaunuille luja pohja ja voitaisiin kuljettaa raskaita
kuormia. Kului moniaita päiviä, ennenkuin he saivat raivatuksi tien
tuon komean puun luo ja olivat valmiit sen kaatamaan.
Kun sahaaminen alkoi, oli Freckles myöskin jo pitämässä vahtia pitkin
tietä siihen suuntaan, missä sen leikkasi pikku kanasen puulta
johtava polku. Hän oli käynyt täällä ennen miesten tuloa ja ottanut
pois sinisen nauhan. Huolellisesti laskoksille käännettynä sitä
nyt säilytettiin hänen povellaan. Hänelle kangasti siitä nauhasta
moninkertainen ilo, kun hän ensi kuussa lähtisi kaupunkiin aloittamaan
opintonsa ja uneksimaan kesänsä uudelleen. Se antaisi tapahtumille
todellisuustuntua. Kun hän olisi puettu kuin muutkin miehet ja
olisi työssänsä, tiesi hän kyllä, mihin panisi tämän kallisarvoisen
sininauhan. Siitä tulisi hänelle onnentähti, ja sitä hän aina pitäisi
mukanaan säilyttääkseen elävänä muistissaan sen päivän, jona keiju oli
sanonut häntä ritarikseen.
Kuinka hän opiskelisi ja voi, kuinka hän laulaisi! Voisikohan hän
täyttää McLeanin toiveet ja saisiko keijukin ylpeillä hänen tähtensä?
Jospa hänestä vain voisi tulla oikea ritari!
Hän ei voinut ymmärtää, miksi keiju ei ollutkaan saapunut. Olihan hän
halunnut nähdä puuta kaadettavan. Hän myöhästyisi kerrassaan, ellei
tulisi jo pian. Olihan hän saanut tietää että kaikki olisi valmista
tänä aamuna, ja luvannut varmasti olla siellä. Miksi Herran nimessä hän
myöhästyi juuri tällä kertaa?
McLean oli ratsastanut kaupunkiin. Jos hän olisi ollut täällä, olisi
Freckles pyytänyt häntä viivyttämään kaatamista, mutta ei kernaasti
halunnut pyytää työmiehiä. Hänellähän ei ollut siihen valtuutta,
vaikka arvelikin, että miehet odottaisivat; mutta jostakin syystä
häntä ujostutti tuon pyynnön esittäminen, niin että hän odotti, kunnes
varsinainen työ oli jo päättynyt. Saha oli otettu pois, ja miehet
antoivat jyriseviä iskuja sille puolelle puuta, jonne sen piti kaatua,
kun McLean tuli ratsastaen.
Ensi sanoikseen hän tiedusteli keijua. Kun Freckles ilmoitti, ettei
hän ollut vielä tullut, antoi isäntä heti määräyksen pysähdyttää työt
puun kaatamiseksi, kunnes hän saapuisi, sillä hän tajusi, että tyttö
todellakin oli puun keksinyt, ja jos hän halusi nähdä sen kaatamisen,
piti hänen se nähdä. Kun miehet väistyivät paikaltaan, tarttui voimakas
tuulenpuuska puun latvaan, joka kohosi korkealle yli kumppaneittensa.
Juurelta kuului pahaenteistä ratinaa, mahtava puu vavahteli, ja juuri
sillä taholla, jonne sen oli määrä kaatua, työntäytyivät pensaat
kahtaanne, ja lomasta livahtivat esiin keijun hymyilevät kasvot.
Kauhistuksen ulina pääsi miesten kuivista kurkuista, ja nähdessään
kuolemantuskan heidän silmissään hän pysähtyi äkkiä, silmäsi ylös ja
käsitti asian.
"Etelään!" karjaisi McLean. "Juoskaa etelään!"
Tyttö seisoi avutonna. Hän ei ilmeisesti tietänyt, missä päin etelä
oli. Toisen kerran iso puu verkalleen vavahteli. Miehet seisoivat
kaikki liikkumatta, mutta Freckles ryntäsi puun ohitse ja juoksi pitkin
harppauksin. Hän koppasi tytön syliinsä ja syöksyi pensaikon läpi
pelastusta etsien. Runko oli jo puoleksi kallellaan heidän ylitsensä,
kun muuan lähellä oleva puu hetkiseksi pysäytti sen kaatumisen. He
näkivät Frecklesin jalan luiskahtavan, ja hän suistui päistikkaa maahan
tyttö sylissään.
Miehet päästivät kamalan huudon, ja McLean peitti kasvonsa. Samassa
silmänräpäyksessä Freckles oli taas pystyssä, kantaen tyttöä ja
ponnistaen eteenpäin. Ulommaiset oksat olivat jo heidän kohdallaan, kun
he näkivät Frecklesin heittävän kannettavansa, kasvot alaspäin, mutaan
niin kauas kuin suinkin jaksoi. Sitten hän juoksi jälkeen koettaakseen
suojata hänen ruumistaan omallansa, vilkaisi taaksensa, olivatko he
vielä vaarassa, ja ojennetuin käsivarsin jännitti itsensä ottaakseen
iskun vastaan. Oksat peittivät heidät toisten näkyvistä, ja kaamea
räsähdys tärisytti maata.
McLean ja Duncan juoksivat esiin kirveet ja sahat mukana. Muut miehet
seurasivat, ja he ryhtyivät pelastustyöhön vimmatusti. Heistä tuntui
ihmisiältä, ennenkuin he saivat vilahdukselta nähdä tytön sinistä
hametta, ja se yllytti heidän tarmoaan. Duncan lankesi polvilleen
hänen viereensä ja kaivoi käsin maata hänen aitansa. Muutaman sekunnin
kuluttua hän saattoi vetää esille tytön, joka oli huumaantunut, mutta
varmaankaan ei pahemmin loukkaantunut.
Freckles makasi hieman kauempana puun alla, missä iso oksa naulasi
hänet maahan. Hänen silmänsä tuijottivat oudon avoimina, mutta hän oli
täysin tajuissaan. Duncan alkoi kaivaa hänenkin aitansa, mutta Freckles
pysäytti hänet.
"Ette voi liikuttaa minua", sanoi hän. "Täytyy katkaista oksa ja nostaa
se pois. Kyllä minä tiedän."
Kaksi miestä juoksi hakemaan isoa sahaa. Eräät muut kävivät käsiksi
oksaan ja kannattivat sitä. Lyhyessä ajassa se oli poissa ja Freckles
vapaana.
Miehet kumartuivat hänen puoleensa nostaakseen hänet maasta, mutta hän
viittasi heitä pois.
"Älkää koskeko minuun, ennenkuin olen levännyt hiukan", pyysi hän.
Sitten hän käänsi päätänsä, kunnes näki keijun, joka pukunsa helmaan
kuivaili mutaa silmistään ja kasvoistaan.
"Koettakaahan nousta seisaalle", kehoitti hän tyttöä.
McLean tarttui tyttöön ja auttoi hänet pystyyn.
"Luuletteko, että on tullut mitään luunmurtoa?" sammalsi hän.
Keiju pudisti päätä ja pyyhkieli yhä kasvojaan.
"Tarkastakaapa te, sir", pyysi Freckles.
Tyttö salli McLeanin tutkia, ja tämä vakuutti Frecklesille, ettei hän
ollut vakavasti vahingoittunut.
Poika käänsi päänsä takaisin, ja hänen kasvoillaan oli sanomattoman
hellyyden ilme.
"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän raukeasti. Tyttö riistäytyi irti
McLeanista.
"Nyt te, Freckles!" huudahti hän. "Nyt on teidän vuoronne. Nouskaa
pystyyn!"
Tuskallinen nykäys väräytti Frecklesin kasvoja. Sen nähdessään tyttö
kävi kalmankalpeaksi ja tarttui nuorukaisen käteen.
"Freckles, nouskaa ylös!" Se oli puoleksi käsky, puoleksi pyyntö.
"Rauhoittukaa, keiju! Antakaahan minun ensin hieman levätä!" pyysi
nuorukainen.
Tyttö polvistui hänen viereensä. Freckles kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti häntä lähelle itseään. Hän katsoi McLeaniin niin
tuskallisen pyytävästi, että isäntä polvistui hänen toiselle puolelleen.
"Voi, Freckles!" huudahti McLean. "Eihän toki! Varmaankin voimme tehdä
jotakin. Meidän täytyy! Annahan katsoa!"
Hän yritti aukaista pojan paidankaulusta, mutta hänen kätensä
vapisivat niin kovasti, että tyttö työnsi ne syrjään ja itse paljasti
Frecklesin rinnan. Kiireesti silmäiltyään hän veti vaatteen jälleen
kokoon ja pujotti kätensä hänen päänsä alle. Freckles kohotti häneen
kuolontuskaisen katseen.
"Käsitätte kai?" sanoi hän.
Tyttö nyökkäsi sanattomana.
Freckles kääntyi McLeaniin päin.
"Kiitos kaikesta", läähätti hän. "Missä ovat miehet?"
"Ne ovat kaikki täällä", vastasi isäntä, "paitsi paria miestä, jotka
ovat lähteneet hakemaan lääkäriä, rouva Duncania ja Lintunaista".
"Ei maksa vaivaa yrittää mitään", sanoi Freckles. "Älkää vain unohtako
puuhkaa ja joululahjaa, varsinkaan puuhkaa!"
Heidän yläpuolellaan kuului niin erikoista liikehtimistä, että se
kiinnitti Frecklesin huomiota tällä kuolonvakavallakin hetkellä.
Hän katsahti sinne, ja tyytyväinen hymy väikkyi hänen kärsivillä
kasvoillaan.
"Kas, eikös siinä ole pikku kanaseni!" huudahti hän heikosti. "Se
lienee nyt tekemässä ensimmäistä lentokoetta pesästänsä. Nyt Duncan voi
saada ison vesialtaansa."
"Pikku kanahan se minutkin myöhästytti", puhui keiju. "Minun oli niin
kova kiire päästä tänne, että unohdin tuoda sille aamiaista vaunuista.
Sen oli varmaankin aika nälkä, sillä kulkiessani puun ohitse se läksi
perässäni. Se hoippui niin kummallisesti ja siirtyi niin hitaasti
puulta puulle pensaikon halki, että minun oli pakko odottaa, sillä
enhän toki voinut ajaa sitä takaisinkaan."
"Tietenkään ette voinut. Minun linnullani on niin hyvä ymmärrys, ettei
se kääntynyt takaisin, kun sai seurata teitä", riemuitsi Freckles
aivan kuin ei olisi käsittänyt, että se viivähdys juuri maksoi hänen
henkensä. Sitten hän makasi hiljaa miettiväisenä, mutta kysyi pian:
"Vai niin, minun pikku kanaseniko se siis viivästytti teitä, keiju?"
"Niin juuri", vastasi tyttö.
Kova tuska värähdytti Frecklesiä, ja kasvoilla vilahti epätietoinen
ilme.
"Koko kesän olen kiittänyt Jumalaa sen mustan sulan putoamisesta ja
kaikesta ilosta, mitä se on minulle tuonut", mutisi hän, "mutta näyttää
siltä kuin..."
Hän jätti kesken ja kohotti kysyvän katseen McLeaniin.
"Minä en voi mitään sille, että olen iiriläinen, mutta kyllä sille,
että olen taikauskoinen", sanoi hän. "Enhän saa syyttää siitä taivasta
taikka lintuani."
"Et, rakas poika", sanoi McLean silitellen heleätä tukkaa. "Sinulla oli
valta valita. Olisithan voinut seisoa siinä kuin kiinnikasvanut pölkky
kuten me kaikki muut. Suuren rakkautesi ja erinomaisen miehuutesi
voimasta sinä teit tämän uhrauksen."
"Älkää antako sille sitä nimeä, sir!" huudahti Freckles. "Onhan asian
laita päinvastoin. Jos voisin uhrata ruumiini vielä sata kertaa
pelastaakseni hänet tästä, tekisin sen ja iloitsisin joka tuskasta."
Jumaloivan hellä hymy huulilla hän kääntyi tyttöön päin. Tämä oli
pelottavan kalpea, ja hänen silmänsä olivat jäykät ja lasimaiset.
Hän tuskin tuntui kuulevan tai käsittävän, mitä oli tulossa, mutta
urhoollisesti hän koetti vastata siihen hymyyn.
"Onko otsani liassa?" kysyi Freckles.
Tyttö ravisti päätänsä.
"Kerran te..." sammalsi nuorukainen.
Heti tyttö painoi huulensa hänen otsalleen, sitten kummallekin poskelle
ja vihdoin huulille pitkän suudelman.
Sitten McLean kumartui hänen puoleensa.
"Freckles", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä et koskaan voi saada
tietää, kuinka minä rakastan sinua. Ethän aio lähteä sanomatta minulle
hyvästi?"
Se sana herätti tytön äkkiä tajuihinsa. Hän sävähti ikäänkuin unesta
heränneenä.
"Hyvästi?" huudahti hän kiivaasti, silmät suurina ja veren tulvahtaessa
kalpeisiin kasvoihin. "Hyvästi! Mitä te tarkoitatte? Kuka sanoo
hyvästi? Minne Freckles lähtisi näin loukkaantuneena, ellei sairaalaan?
Eihän silti tarvitse sanoa hyvästi. Tietysti me kaikki saatamme häntä
sinne. Kutsukaa miehet koolle! Meidän täytyy lähteä nyt heti."
"Ei kannata, keiju", vastasi Freckles. "Luulen, että jokainen luu
rinnassani on murskaantunut. Teidän täytyy antaa minun erkaantua."
"Mutta minä en tahdo", sanoi tyttö jyrkästi. "Ei kannata kuluttaa
kallista aikaa siitä puhumalla. Te olette elossa. Te hengitätte; ja
miten pahasti luunne lienevätkin murskaantuneet, niin mitä varten on
taitavia lääkärejä olemassa, ellei korjaamaan teitä ja panemaan jälleen
kuntoon? Te lupaatte minulle vain, että purette hampaanne yhteen ja
käskette, kun teemme teille kipeää, sillä meidän täytyy lähteä viemään
teitä niin pian kuin suinkin. En ymmärrä, mikä minuakin on vaivannut.
Tässä on jo tuhlattu runsaasti aikaa."
"Voi, keiju!" tuskaili Freckles. "Minä en voi! Te ette tiedä, kuinka
huonosti asiat ovat. Minä kuolen samassa, kun yritätte minua nostaa."
"Tietysti niin teette, jos niin päätätte tehdä", sanoi tyttö. "Mutta
jos lujasti tahdotte, niin ette kuole; hengittäkää vain syvään ja
voimakkaasti ja pitäkää kovasti kiinni minusta. Kyllä minä toimitan
teidät täältä pois. Teidän täytyy todellakin kestää, Freckles, vaikka
se tekisi kuinka kipeää, sillä tehän jouduitte tähän minun takiani, ja
nyt minun täytyy pelastaa teidät, niin että teidän on parasta luvata."
Hän kumartui nuorukaisen puoleen ja koetti hymyillä hänelle
rohkaisevasti pelosta jäykillä huulillaan.
Isoina pisaroina helmeili kylmä hiki Frecklesin ohimoilla.
"Voi, rakas keiju!" rukoili hän ottaen tytön käden omaansa. "Te ette
käsitä asiaa enkä minä henkeni uhallakaan voi sitä sanoa teille, mutta
todellakin on parasta antaa minun mennä. Tämä on juuri onneksi minulle.
Sanokaa vain minulle hyvästi ja antakaa minun pian päästä pois."
Hän vetosi McLeaniin.
"Rakas isäntä, tehän tiedätte. Sanokaa hänelle, että minulle elämä on
paljon pahempaa kuin kuolema. Sanokaa hänelle, että tiedätte kuoleman
olevan parasta, mitä milloinkaan voi minulle sattua."
"Taivas armahtakoon!" huudahti tyttö. "Minä en voi kestää tätä
viivyttelemistä!"
Hän puristi Frecklesin kättä rintaansa vastaan ja kumartuen hänen
puoleensa katsoi syvälti hänen hämärtyneihin silmiinsä.
"'Minä lupaan kunniasanallani, että tahdon yhä hengittää.' Se teidän
täytyy luvata minulle", sanoi keiju. "Sanotteko niin?"
Freckles empi.
"Freckles!" komensi tyttö rukoillen. "_Sanottehan niin?_"
"Sanon!" läähätti nuorukainen.
Tyttö hypähti pystyyn.
"Sitten on kaikki kunnossa", sanoi hän, ja äänessä oli entistä
reippautta. "Puhaltakaa te vain kuin höyrykone, loput teen minä."
Miehet kokoontuivat innoissaan hänen ympärilleen.
"Frecklesin kuljettaminen tulee olemaan kova urakka", sanoi hän,
"mutta se on meidän ainoa toivomme, niin että kuunnelkaa tarkasti
älkääkä millään muotoa jättäkö heti tekemättä, mitä nyt teille
sanon. Nyt ei ole aikaa olla toistemme tiellä, vaan meillä täytyy
olla oikea järjestys. Lähtekää te neljä siitä vaunuhevosilla ratsain
makuuteltalle. Ottakaa sieltä kaikkein lujin riippumatto, muutamia
peitteitä ja päänalus. Ratsastakaa takaisin suorinta tietä. Jos
tapaatte joitakin muita miehiä joukosta, niin lähettäkää heidät tänne
auttamaan riippumaton kantamisessa. Me emme saa ruveta hytkyttämään
häntä vaunuissa ajaen. Toiset raivaavat polkua tielle; ja te, herra
McLean, otatte Nellien ja ratsastatte kaupunkiin. Kertokaa isälleni,
kuinka Freckles on loukkaantunut ja että hän teki sen pelastaakseen
minut. Sanokaa hänelle, että minä aion viedä Frecklesin Chicagoon
kahdentoista junassa ja että hänen tulee pidättää sitä, jos hiukan
myöhästymme. Ellei hän sitä voi, niin pitäkää ylimääräinen juna
valmiina asemalla ja toinen Pittsburgiin Fort Waynessa, niin että
saamme kulkea ilman viivytyksiä. Ei tarvitse huolehtia, vaikka
jätättekin meidät tänne yksin. Lintunainen tulee pian. Me levähdämme
hetkisen."
Hän kyykistyi taas mutaan Frecklesin viereen ja alkoi silitellä hänen
hiuksiaan ja käsiään. Nuorukainen käänsi tuskaiset kasvonsa häneen ja
ponnisteli tukehuttaakseen ne voihkinat, jotka uhkasivat kertoa, kuinka
hän kärsi.
Kun miehet olivat valmiit nostamaan häntä, kumartui keiju häneen päin
intohimoisen hellänä.
"Rakas Limberlostin vartija, nyt aiomme nostaa teitä", sanoi hän.
"Pelkään että pyörrytte tuskasta, mutta koetamme olla niin varovaisia
kuin suinkin älkääkä unohtako lupaustanne."
Omituinen raukea hymyntapainen viivähti Frecklesin väräjävillä huulilla.
"Keijukaiseni, voiko mies muistaa lupausta, kun ei ole tajuissaan?"
kysyi hän.
"Kyllä te voitte", sanoi tyttö pontevasti, "sillä lupaus merkitsee
teille sen verran enemmän kuin useimmille muille".
Hänen sanoistaan virisi pojan kasvoille tarmokas ilme.
"Valmis olen", sanoi hän.
Heti ensi kosketuksesta hänen silmänsä sulkeutuivat, hirveä korahdus
purkautui ilmoille, ja hän makasi tajuttomana. Tyttö silmäsi Duncaniin
aivan kauhuissaan. Sitten hän puristi huulensa yhteen ja kokosi jälleen
voimansa.
"Näin onkin kai parasta", sanoi hän. "Ehkä hän ei nyt tunne, kuinka
kipeätä hänelle teemme. Pojat, olkaapa nyt nopeat ja helläkätiset!"
Hän asettui riippumaton viereen ja hauteli vedellä Frecklesin kasvoja.
Ottaen hänen kätensä omaansa hän käski lähteä liikkeelle. Hän kehoitti
miehiä pyytämään jokaista vankkarakenteista miestä, jonka kohtaisivat,
yhtymään joukkoon, niin että voisivat vaihtaa kantajia useasti ja
päästä pian eteenpäin.
Lintunainen tahtoi ottaa tytön vaunuihin ajaakseen riippumaton perässä,
mutta hän kieltäytyi jättämästä Frecklesiä ja ehdotti, että Lintunainen
ajaisi edeltä, ottaisi vähän vaatteita ja olisi asemalla valmiina
saattamaan heitä Chicagoon. Koko matkan tyttö kulki riippumaton
vieressä, varjostaen, Frecklesin kasvoja lehtevällä oksalla, ja
piti hänen kädestään kiinni. Joka kerta kun pysähdyttiin vaihtamaan
kantajia, kostutti hän pojan kasvoja ja huulia ja laski jokaisen
hengähdyksen sydäntäsärkevän tuskaisesti.
Hän tuskin huomasi, milloin hänen isänsä yhtyi heihin ja ottaen oksan
hänen kädestään pujotti käsivartensa hänen uumalleen ja melkein kantoi
häntä. Kaupungin katuihin ja uteliaihin, ahnaasti töllisteleviin
ihmisjoukkoihin hän ei kiinnittänyt enempää huomiota kuin Limberlostin
puihin. Kun juna ajoi asemalle ja työmiehet nostivat Frecklesin
vaunuun, toimitti pitkä Duncan tytölle tilaa riippumaton viereen.
Mukana paras kirurgi mitä saatavissa oli sekä Lintunaisen ja McLeanin
ollessa apulaisina alkoi nyt neljän tunnin matka Chicagoon. Tyttö piti
herkeämättä huolta Frecklesistä, kostutti hänen kasvojaan, silitteli
hänen kättänsä ja lempeästi löyhytteli viileyttä. Ei hetkeksikään
hän halunnut luovuttaa paikkaansa taikka sallia kenenkään muun tehdä
ylipäätänsä mitään onnettoman hyväksi. Lintunainen ja McLean katselivat
kummastellen. Hänen voimansa ja miehuullisuutensa näyttivät olevan
ehtymättömät. Yhden ainoan kerran hän puhui, ja silloin hän kysyi
McLeanilta, oliko varmaa, että ylimääräinen juna Pittsburgin linjalla
oli valmiina. McLean vastasi, että juna oli tilattu ja odotti heitä.
Kello viisi Freckles makasi Lake Viewin sairashuoneen leikkauspöydällä,
ja häntä käsitteli kolme Chicagon etevintä kirurgia. Heidän käskystään
McLean saattoi vastahakoisen keijun sieltä pois ja vei hänet
hoitajattaren haltuun saamaan kylvyn, hoitoa naarmuilleen sekä vuoteen
nukkuaksensa.
Vaikka tällaisessa paikassa on vaikeata hämmästyttää ihmisiä, joutuivat
hoitajattaret kuitenkin ihmeisiinsä riisuessaan tytöiltä perin
tahriintuneet ja rikki revityt vaatteet ja mutaiset, ihoon tarttuneet
sukat, pestessään pois kuivettuneen saven hänen silkinhienoista
hiuksistaan ja hieroessaan naarmuja ja mustelmia täyteen tullutta
kaunista, lian peittämää ruumista. Tyttö vaipui syvään uneen jo
paljon ennen kuin he olivat lopettaneet puuhansa ja makasi sikeässä
tiedottomuuden tilassa sillä aikaa, kun taistelu Frecklesin hengestä
oli alkanut.
Kolme päivää myöhemmin hän oli sama keiju kuin ennenkin, paitsi
että Freckles oli alinomaa hänen ajatuksissaan. Levottomuus ja se
vastuunalaisuus, jota hän tunsi nuorukaisen tilasta, oli kehittänyt
hänessä uutta kypsyyttä ja täyttä naisellisuutta. Sinä aamuna hän
nousi varhain ja liikuskeli Frecklesin oven vaiheilla. Hänen oli
sallittu olla potilaan luona, sillä hoitajattaret ja lääkärit olivat
huomanneet, että tajuihinsa tullut, levoton, ylen kiihtynyt, tuskien
kiusaama nuorukainen vain hänen tähtensä pysyi rauhallisena ja totteli
määräyksiä. Kun tyttö oli nääntyä unen puutteesta, täytyi häntä
uhata sillä, että hän sairastuisi, jotta hänet saatiin vuoteeseen.
Ja ilmoittamalla sitten Frecklesille, että keiju nukkui ja että he
herättäisivät hänet, jos hän liikahtaisi, he voivat häntä vähäksi aikaa
hillitä.
Lääkäri oli Frecklesin luona. Tytölle oli sanottu, että hän tänä aamuna
antaisi lopullisen lausuntonsa, ja siksi hän kyyristeli nyt tuolissa
akkunan ääressä, laski alas uutimet takanaan ja hirveässä jännityksessä
odotti suljetun oven aukeamista.
Juuri kun se aukeni, riensi McLean käytävän halki lääkäriä vastaan,
mutta luotuaan silmäyksen tämän kasvoihin peräytyi kauhistuneena, ja
tyttö, joka oli noussut istumasta, vaipui takaisin paikalleen niin
huumaantuneena, ettei jaksanut astua askeltakaan. Miehet katsoivat
toisiinsa. Huulet raollaan ja silmät pelosta jäykkinä keiju kumartui
eteenpäin tuskaisen jännittyneenä.
"Minä -- minä luulin hänen voivan varsin hyvin", sammalsi McLean.
"Leikkauksen hän kesti", vastasi lääkäri, "eivätkä hänen haavansa ole
ehdottomasti hengenvaarallisia. Minähän sanoin teille jo eilen, mutta
en huomauttanut, että jokin muu luultavasti vie häneltä hengen, ja niin
nyt näkyy käyvän. Ei hänen ole pakko kuolla tuosta tapaturmasta, mutta
hän ei elä iltaa pitemmälle."
"Miksei? Mitä se on?" kysyi McLean hätäisesti. "Me kaikki rakastamme
sitä poikaa. Meillä on yhteensä miljoonia tehdäksemme mitä rahalla
suinkin voi. Miksi hänen pitää kuolla, elleivät nuo murtuneet luut ole
siihen syynä?"
"Sen ilmoittamiseen minä nyt tarjoankin teille tilaisuutta", virkkoi
lääkäri. "Hänen ei tarvitse kuolla tapaturmasta, mutta hän kuolee niin
pian kuin hänen mainio ruumiillinen kuntonsa sen sallii, ja syynä on
se, että hän ihan ilmeisesti mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jos
hän olisi täynnä elämän toivoa ja halua, olisi minun työni helppo.
Jos te kaikki rakastatte häntä, niinkuin sanotte, ja jos on olemassa
rajattomat mahdollisuudet antaa hänelle mitä hän vain pyytää, niin
miksi hän tahtoisi kuolla?"
"Onko hän kuolemaisillaan?" kysyi McLean.
"On", vastasi lääkäri. "Hän ei enää näe iltaa, paitsi jos saadaan jokin
voimakas vastavaikutus heti vireille. Hän on niin voimaton, että kun
hän mieluummin valitsee kuoleman kuin elämän, luonto ei jaksa voittaa
hänen omaa tahdonpuutettaan. Jos mielii hänet pelastaa, täytyy häneen
saada elämänhalua. Nyt hän epäilemättä toivoo kuolevansa ja niin pian
kuin suinkin."
"Sitten hänen täytyy kuolla", lausui McLean.
Hänen leveät hartiansa vapisivat, ja vahvat kädet aukenivat ja
sulkeutuivat konemaisesti.
"Merkitseekö se, että te tiedätte, mitä hän toivoo, ettekä voi tahi
ette tahdo sitä antaa?"
McLean voihki tuskasta.
"Se tarkoittaa", sanoi hän epätoivoisena, "että minä tiedän, mitä hän
toivoo, mutta minun on yhtä mahdoton auttaa häntä kuin noutaa hänelle
tähti taivaalta. Sitä, minkä takia hän tahtoo kuolla, hän ei voi
milloinkaan saada."
"No sitten teidän täytyy valmistua lopun varalle ihan pian", sanoi
lääkäri ja kääntyi kiireesti poispäin.
McLean tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa.
"Kuulkaa!" huusi hän epätoivoissaan. "Te sanotte sen ikäänkuin minä
voisin tehdä jotakin, jos tahtoisin. Minä sanon teille, että poika on
minulle sanomattoman rakas. Minä tekisin mitä tahansa, kuluttaisin
kuinka paljon tahansa. Te olette nähnyt sen nuoren tytön, joka täällä
on mukanani, ja monesti puhunutkin hänestä. Sitä lasta hän toivoo. Hän
kerrassaan jumaloi tyttöä, mutta hyvin tietäen, ettei siitä koskaan voi
tulla mitään, hän mieluummin kuolee kuin jää eloon. Jumalan nimeen,
mitä minä voin sille tehdä?"
"Lukuunottamatta puuttuvaa kättä en ole koskaan hoitanut pulskempaa
miestä", sanoi lääkäri, "ja tyttö tuntui olevan erittäin mieltynyt
häneen. Miksi hän ei siis voi saada sitä tyttöä?"
"Miksi?" toisti McLean. "Monestakin syystä. Minä sanoin, että hän
on minun poikani. Te varmaankin tiesitte, ettei hän sitä ole. Vähän
toista vuotta sitten en ollut häntä koskaan nähnytkään. Hän joutui
eräälle työpaikalleni maantieltä. Hän on löytölapsi, joka oli jätetty
orpolastenkotiin täällä Chicagossa. Kun hän oli varttunut, luovutti
lastenkodin johtaja hänet eräälle raa'alle miehelle. Hän karkasi
tiehensä ja joutui eräälle tukkileirilleni. Hänellä ei ole nimeä eikä
mitään tietoa syntyperästään. Ja tyttö -- niin, hänestähän olemme
puhuneet. Te näette, mitä hän on, ruumiillisesti ja henkisesti. Hänellä
on esi-isiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltain ensimmäisiin valkoisiin
tulokkaihin, ja toisella puolen merta niitä on läpi vuosisatojen. Hän
on jumaloitu, hemmoiteltu ainoa lapsi, ja isä on hyvin rikas. Elämä
tarjoaa tytölle kaikki, toiselle ei mitään, ja sen tämä poika ymmärtää
paremmin kuin kukaan muu. Hänellä ei ole muuta valittavana kuin
kuolema, jos pelastuksena on vain se, että hän saa tytön omakseen."
Silloin tyttö seisoi heidän välissään.
"Ei suinkaan!" huudahti hän. "Jos Freckles haluaa minua, ei hänen
tarvitse muuta kuin, sanoa, niin minä olen hänen."
Hämmästyneet miehet perääntyivät askeleen, tuijottaen häneen.
"Sitä hän ei koskaan sano", vastasi McLean viimein, "ettekä te tätä
ymmärrä, keijukainen. Kuinka ihmeessä te tänne jouduitte? En missään
nimessä olisi tahtonut, että te saisitte kuulla, mitä kerroin, mutta
kun niin on tapahtunut, rakas tyttö, niin täytyy teille ilmoittaa,
ettei Freckles vaadi teidän ystävyyttänne tai suopeuttanne, vaan
rakkauttanne."
Tyttö katsoi kirkkailla, vakavilla sinisilmillään suoraan lääkäriä
kasvoihin ja sitten McLeaniin rohkean avomielisesti.
"Hyvä, minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.
McLean heilautti kättään avuttomana.
"Te ette käsitä asiaa", toisti hän kärsivällisesti. "Freckles ei
tahdo teiltä ystävän taikka kumppanin taikka sisaren rakkautta, vaan
morsiamen lempeä. Ja jos te pelastaaksenne sen elämän, jonka hän pani
alttiiksi teidän puolestanne, aiotte jalomielisenä ja innostuvana
uhrata tulevaisuutenne, niin minun täysi velvollisuuteni on teidän
isänne poissa ollessa, suojelijana, jonka käsiin hän on jättänyt
teidät, estää sellainen malttamaton teko. Jo nuo sanat, jotka
lausuitte, ja puhetapanne osoittaa, että olette pelkkä lapsi ettekä ole
uneksinutkaan, mitä sellainen rakkaus on."
Silloin keiju kävi kerrassaan suurenmoiseksi. Punertava läikähdys
karkoitti pelon kelmeyden hänen kasvoiltaan. Hänen suuret silmänsä
laajenivat ja säteilivät sisäistä tulta. Hän näytti siinä heidän
silmissään kasvavan ja varttuvan uljaaksi naiseksi.
"Minun ei ole koskaan tarvinnut uneksia rakkaudesta", sanoi hän
ylväästi. "Koko elämässäni en ole muuta tiennyt kuin rakastaa jokaista
ja saada kaikilta rakkautta. Eikä kukaan ole ollut minulle niin rakas
kuin Freckles. Jos suvaitsette muistaa, olemme yhdessä kokeneet koko
paljon. Minä en tiedä mitään morsiamista ja heidän lemmestään, mutta
minä rakastan häntä kaikella sillä rakkaudella mitä sydämessäni on ja
luulen sen riittävän hänelle."
"Varmaankin", jupisi lääkäri.
McLean ojensi kätensä vetääkseen tytön puoleensa, mutta tämä huomasi
liikkeen ja astui nopsasti taaksepäin.
"Mitä isääni tulee", jatkoi hän, "niin hän kertoi minulle heti, mitä
oli teiltä kuullut Frecklesistä. Jo monta viikkoa olen tietänyt kaikki
mitä tekin. Se tieto ei muuttanut rahtuakaan teidän rakkauttanne
häneen. Luulen, että Lintunainen rakasti häntä vieläkin enemmän.
Miksi vain te kaksi omistaisitte kaikki ylevät tunteet? Enkö minä
osaa nähdä, kuinka urhea, uskollinen ja erinomainen hän on? Enkö minä
osaa nähdä, kuinka hänen sielunsa värisee musiikista, enkö näkisi
hänen rakkauttansa kaikkeen kauniiseen ja hänen yksinäisyytensä ja
sydämennälkänsä tuskia? Täytyykö teidän kahden rakastaa häntä kaikella
rakkaudella mitä on olemassa ja enkö minä voi antaa hänelle mitään?
Isäni ei ole koskaan kohtuuton. Hän ei vaadi, että minä en saa rakastaa
Frecklesiä tai etten saa sanoa sitä hänelle, jos sen sanominen voi
pelastaa hänet."
Hän pujahti McLeanin ohitse Frecklesin huoneeseen, sulki oven ja väänsi
sen lukkoon.