FRECKLES JA KEIJU YRITTÄVÄT OTTAA VALOKUVAA, JA PIKKU KANA ON
KUVATTAVANA.
Viikkoa myöhemmin oli Limberlostissa kaikki ihan samassa kunnossa kuin
ennen murhenäytelmää, paitsi että kaappi Frecklesin majassa nyt oli
vastakaadetun puun kannolla. Riittävästi oli jätetty viiniköynnöksiä
sille koreaksi peitoksi, ja kaikki äskettäin sattuneen kahakan jäljet
olivat poistetut. Uudet miehet pitivät linjalla vahtia. Freckles
jakeli rämettä arviokaupalla lohkoihin, etsiskellen merkittyjä puita.
Tähän mennessä hän oli tavannut yhden, josta kappale kuorta oli
syvälti leikattu pois ja palanen taitavasti naulattu paikalleen. Se
tuntui hänestä tavattoman kallisarvoiselta, niin että hän kerrassaan
riemastui. Hän keksi myös niin monta aihetta Lintunaiselle, että tämä
melkein päivittäin saapui sinne, ja ne hetket, jotka Freckles vietti
hänen ja keijun seurassa, olivat kerrassaan kultaisia.
Limberlost oli nyt vaatetettuna kuin Saaban kuningatar kaikessa
loistossaan. Syksyn ensi kylmät olivat sirottaneet hänen kruunuunsa
välkehtiviä topaaseja, rubiineja ja smaragdeja. Hänen jaloissaan
heloitti laahuksen purppura, ja kädessä hänellä oli kultainen valtikka.
Kaikki oli kehkeytynyt korkeimmilleen. Näytti siltä, ettei mikään
saattanut enää käydä suloisemmaksi, vaan kaikki oli moniaita viikkoja
hiljaa, odotellen lähestyvää hävitystä.
Räme kuohui elämää. Jokainen sinne keväällä saapunut lintupari oli
nyt lisääntynyt kahdesta kymmeneen. Poikaset olivat Frecklesin
holhokkeina kesyttyneet ja olivat nyt niin pyöreitä ja pehmeitä, että
kauneudessa täysin vetivät vertoja vanhemmille, joskin usein vailla
niiden loistavaa höyhenpukua. Kaikkialla tuli esille sama lisääntymisen
tarina. Lylleröiset pikku murmelit loikkivat pitkin polkuja. Nokkelat
pesukarhun ja opossumin penikat vilkuilivat ontoista kannoista ja
rungoista. Nuoret myskirotat seurasivat vanhempiaan allikoiden halki.
Jos sattui yllättämään kettuperheen, joka ei vielä ollut hajaantunut,
ja näkemään nuorten poikasten leikkivän kuolleella, emon tuomalla
villihanhella, ja havaitsemaan, kuinka ylpeänä ja tyytyväisenä
emo loikoi kyljellään ja katseli niitä, sai siitä kuvan, jota ei
hevillä unohda. Freckles ei koskaan väsynyt tarkastelemaan kettuemon
kiintymystä poikasiinsa. Hänelle, jonka lapsuus oli käynyt niin
katkeraksi sen takia, että hän alinomaa sai kokea ihmisvanhempain
välinpitämättömyyttä ja julmuutta lapsiansa kohtaan, tämän turkis- ja
höyhenpukuisen asujamiston rakkaus Limberlostin nevoilla oli suurempi
kumma kuin Lintunaiselle ja keijulle.
Viimemainittu oli hurjasti ihastunut kaniinien ja oravien poikasiin.
Varemmin keväällä, kun poikaset olivat vielä perin pienet, oli
sattunut niin, että Freckles oli joskus antanut hänen käsiinsä jonkun
tuollaisista pienokaisista. Silloinpa oli sula ilo seisoa tytön takana
ja tarkata hänen kiihkeästi kohoutuvaa rintaansa, palavia poskiaan
ja loistavia silmiään. Hänellähän oli niin ihastuttavat silmät.
Freckles oli hiljan keksinyt, että ne eivät olleetkaan niin tummat
kuin hän oli ensimmältä luullut, vaan että niitä varjostavat pitkät ja
tuuheat silmäripset tekivät ne tummemmiksi kuin ne oikeastaan olivat.
Yhtämittaa ne vaihtelivat. Milloin niissä säkenöi ja kipinöi sukkeluus,
milloin myötätunto ne teki kosteiksi, milloin niissä paloi rohkeuden
tuli, milloin kunnianhimo ajoi niihin voimakkaan värin, milloin taas ne
suuttuneina liekehtivät jotakin luontokappaletta väärin kohdeltaessa.
Tyttö oli vienyt muutamia oravan- ja kaniininpoikasia kotiinsa ja
antanut niiden asua talvitarhassa, jonka ne panivat mullin mallin.
Hän hoiti niitä aivan erinomaisesti. Hän opiskeli luonnonhistoriaa
luonnosta ja sai paljon terveellistä harjoitusta. Hänelle ne olivat
mielenkiintoisimmat kaikista, mutta Lintunainen antoi etusijan
linnuille, ja toisella sijalla olivat yö- ja päiväperhoset.
Nyt oli ruskeitten perhosten aika. Notkon reuna oli täynnänsä
linnunruohoja ja muita kasveja, joista ne paljon pitivät, ja ilma
kiilsi kullalle liihottelevien "kuningasten" ja "varakuningasten" ja
"kuningattarien" silkinhienoista siivistä. Niitä oli varmaankin kolme
kertaa niin runsaasti kuin toisia perhosia.
Lintujen joukossa tuntuivat tosiaan pienet keltaiset olevan
enemmistössä. Ainakin oli laita niin siihen saakka, kunnes
punasiipiset rastaat ja riisilinnut, jotka olivat pesineet sisämaassa,
äkkiä älysivät, että räme olikin Luojan yrttitarha, ja sadoittain
kerääntyivät sinne herkuttelemaan ja seikkailemaan näinä harvoina
viikkoina ennen majanmuuttoa. Eipä ollutkaan koskaan linnuille
laitettuna herkullisempaa ateriaa. Ruohojen tupsut olivat täynnä
siemeniä, samoin kaikenmoiset muut yrtit. Syksyn marjat olivat
tuleentuneet. Villit rypäleet ja orapihlajanmarjat olivat valmiit.
Koppakuoriaisia ryömi kaikkialla. Maa kihisi matoja. Hyönteiset
täyttivät ilman. Luonto pysähtyi viettämään loistavaa juhlaa ennen
uutta vaihettaan, mutta rämeen asujamista eivät ketkään osanneet pitää
sitä paremmassa arvossa kuin nuo isot mustat kanat.
Ne näyttivät kaikista parhaiten tajuavan tämän uuden rauhan ja
yltäkylläisyyden. Ruokaa niiden ei edes tarvinnut pyydystää itselleen
niinä päivinä, sillä pikku kanasen eteen nyt kerääntyviä herkkupaloja
oli enemmän kuin se jaksoi hyväksensä käyttää, ja se oli mielissään,
kun iso ja emo laskeutuivat aterioita jakamaan.
Se oli komea, kookas, rutosti kasvanut lintu, ja sen siivet
pikimustine, pronssille välkehtivine sulkineen olivat niin vankat,
että melkein kannattivat ruumista ilmassa. Pyrstö oli kolme tuumaa
pitkä, ja nokka ja kynnet olivat terävät. Lihakset alkoivat jo vaatia
liikuntoa. Montakin kertaa tunnissa se joka päivä juoksi edestakaisin
ne neljäkymmentä jalkaa, joiden alalle sen koti ulottui. Muutaman
päivän kuluttua se rupesi nostelemaan ja levittelemään siipiään ja
räpsäyttelemään, kunnes selkäuntuvat olivat täynnä lahon jalavan
höytyä. Sitten se alkoi loikkia. Ja kun se siinä hullunkurisesti hyppi
ja keikahteli ja aina vähän väliä loikkasi sivulle päin, oli rämeelle
näkyä tarkkaamaan tulleiden Frecklesin ja keijun vaikea pysyä ääneen
nauramatta.
Toisinaan se keikaili itsekseen; ja sepä oli kaikkein hassuinta,
sillä se käänteli päätään ylös ja alas ja puolelta toiselle ja veti
leukaansa sisään päin kopein pikku nykäyksin. Se ojenteli kaulaansa,
kohotti päätänsä, käänsi sen toiselle sivulle ja myhäili -- suorastaan
myhäili -- tyytyväisintä ja omahyväisintä hymyä mitä koskaan on linnun
kasvoilla nähty. Se oli niin lystillistä, että Frecklesin ja keijun
täytyi eräänä päivänä kertoa siitä Lintunaiselle.
Lopettaessaan työskentelynsä pikku kanaa kuvatessaan hän jätti heille
koneensa valmiiksi asetettuna ja käski heidän kätkeytyä pensaikkoon
odottamaan. Jos se tulisi ulos ja tosiaan myhäilisi ja he osaisivat
puristaa kummipalloa oikealla hetkellä kuvan siepatakseen, olisi hän
ylen ihastunut.
Freckles ja keiju painautuivat kyyrylleen ison rungon viereen ja
odottivat kärsivällisesti silmät palavina ja henkeänsä pidätellen;
mutta pikku kananen olikin syönyt herkullisen aterian vähäistä ennen
kuin he kertoivat sen viime tempuista. Se oli väsynyt ja uninen ja meni
kantoon nukkumaan eikä liikahtanut paikaltaan tunnin aikaan.
He alkoivat jo olla levottomia, sillä päivän valo oli pian lopussa,
ja heidän teki niin kovasti mieli yrittää. Viimein pikku kana kohotti
päätänsä, avasi kitansa ja haukotteli niin, että leukapielet olivat
vääntyä sijoiltaan. Minuutti pari kului vielä torkkumisessa. Tyttö
sanoi, että se oli päivällisunta. Sitten lintu laiskasti haukotti
uudelleen ja kohosi jaloilleen, ojennellen jäseniään ja yhä vain
haukotellen. Verkalleen se käydä paapersi kohti ovensuuta, ja keiju
sanoi: "Nyt se meiltä ehkä viimeinkin luonnistuu."
"Sitä minäkin", kuiskasi Freckles.
He nousivat polvilleen ja suuntasivat silmänsä onton rungon suuaukolle.
Valaistus oli voimakas ja eheä. Pikku kana kurkkaili jälleen, mutta
siihen se jäi. Se kohenteli höyhenpukuaan, kiilloitti noukkaansa ja
tuntiessaan olevansa kaunis ja kyllin koristettu alkoi itsekseen
kiemailla. Frecklesin silmät kiilsivät, ja sihisten kulki hengitys
hänen yhteenpurtujen hampaittensa lomitse.
"Nyt se aikoo sen tehdä", kuiskasi tyttö. "Me saamme kuvan. Teidän
olisi paras antaa pallo minulle."
"Niin", myönsi Freckles, mutta katselikin vain puunrunkoa eikä
yrittänytkään jättää palloa kädestään.
Pikku kana nyökkäsi veikeästi ja pörhisti sulkiaan. Se teki päällään
kaikenlaisia pikku nytkähdyksiä ja muutti nopeasti asentoa. Kerran
lehahti jotakin myhäilyn tapaistakin näkyviin.
"Nyt! -- Ei!" äännähti keiju.
Freckles taivutti itseään lintua kohti. Hän odotti jännitettynä.
Tietämättänsä tyttö tarttui häneen käteensä. Poika tuskin tajusi
sen olevan siinä. Äkkiä pikku kana hypähti koholle ilmaan ja putosi
moksahtaen. Keiju säikähti hieman, mutta Freckles pysyi liikahtamatta.
Ikäänkuin hyvillään viime tempustaan tuo liiaksi kasvanut poikanen
käänsi kameraan päin melkein koko kylkensä, ojensi koipiaan, levitti
hartioitaan, kurotti kaulansa täyteen mittaan, veti sisään leuan ja
myhäili ilmeisintä hymyään suoraan päin linssiä.
Frecklesin sormet puristivat palloa kuin kouristuksessa, ja samassa
tyttö puristi hänen kättänsä. Sitten tytöltä pääsi syvä helpotuksen
huokaus, ja hän nosti käsiään pyyhkäistäkseen pois silmiltä kosteita
kiharoita.
"Kuinka pian luulette sen valmistuvan?" kuului Frecklesin kiihkeä
kysymys.
Nyt vasta keiju katsahti häneen. Poika oli polvillaan, etukumarassa,
silmät suunnattuina lintuun, hien virratessa pieninä puroina pitkin
hänen punaisia, hyttysten puremia kasvojaan. Hattu oli vinossa, vaaleat
hiukset törröttivät pystyssä, rinta kohosi kiihtymyksestä, ja vieläkin
hän kaikin voiminsa puristi palloa kädessään.
"Luuletteko sen onnistuneen?" kysyi hän.
Tyttö saattoi vain nyökätä. Freckles päästi helpotuksen huokauksen.
"Olipa se ankarin urakka, mitä eläissäni olen suorittanut!" huudahti
hän. "Ei ihme, että Lintunainen rämeeltä tullessaan näyttää siltä kuin
jos olisi käynyt läpi tulen ja veden ja nälänhädän, kun hänen täytyy
kokea tällaista päivä toisensa perästä. Mutta jos luulette meidän
onnistuneen, niin kyllä se kaiken vaivan ansaitsi, ja minä olen niin
iloinen kuin kukaan muu."
He pistivät kameran huolellisesti takaisin koteloon ja palasivat tielle.
Silloin Freckles päästi riemun valloilleen.
"Nyt mennään kertomaan tästä Lintunaiselle!" huusi hän hurjasti
hyppien ja hattuaan heiluttaen. "Me saimme sen! Panen vetoon vaikka
talonhinnan, että se onnistui!"
Käsi kädessä he kirmasivat rämeen pohjoiseen päähän kiljuen: "Me
saimme!" kuin nuoret intiaanit eivätkä joutaneet ajattelemaan, mitä nyt
olivat tekemässä, kunnes iso sinisenharmaa lintu, jolla oli pitkä kaula
ja puujalkain mittaiset koivet, siipiään räpytellen kohosi ilmaan ja
purjehti yli Limberlostin.
Tyttö valahti kalmankalpeaksi ja tarttui Frecklesiin molemmin käsin.
Poika läähätti häpeissään ja kääntyi poispäin.
Niin ajattelemattomasti pelottaa pois Lintunaisen malli! Sehän
oli hänestä pahin rikos. Hän ojensi kätensä noustessaan ylös
päivänpaahtamana, hyttysten puremana ja hikeä valuvana ja huudahti:
"Herra siunatkoon teitä, lapsoset!" Ja kuulosti tosiaan siltä kuin hän
olisi sitä tarkoittanutkin.
"Niin... mutta..." änkkäili keiju hämmentyneenä.
Freckles ehätti hänelle avuksi.
"Kaikki nuhteet teidän täytyy antaa minulle. Minä luulin, että olimme
saaneet pikku kanan oikein hyvin kuvatuksi ja olin niin huumaantunut
ilosta, että pääni meni ihan pyörälle, ja sitten minä tahdoin, että
juostaisiin kertomaan Lintunaiselle. Ja kuin hullu minä läksin
juoksemaan ja melkein laahasin keijua mukanani."
"Vai niin, Freckles!" muistutti tyttö. "Oletteko hupsu? Tietysti kaikki
oli minun syyni. Minä olen ollut hänen kanssansa satakin kertaa. Minä
tiesin kyllä, etten saanut antaa minkään -- _en minkään_ -- pelottaa
pois hänen lintuaan. Minä olin niin höperö, että unohdin. Vika on
kokonaan minun, eikä hän koskaan anna sitä minulle anteeksi."
"Kyllä hän antaa", vakuutti Freckles. "Ettekö sanonut jo ensi päivänä,
että jos ihmiset pelottaisivat pois hänen lintunsa, hän melkein
saattaisi tappaa heidät? Kaikki johtuu minun hupsuudestani enkä koskaan
anna sitä itselleni anteeksi!"
Lintunainen laskeutui notkoon Käärmeojan suulle ja kahlasi ruohon läpi
heitä kohti pari kameraa ja vettä valuva kolmijalka taakkanaan.
"Jos sallitte minunkin sanoa sanan, hyvät lapset", virkkoi hän, "niin
kerronpa teille ottaneeni kolme kuvaa tuosta junkkarista".
Tyttö huoahti syvään helpotuksesta, ja samalla Frecklesinkin kasvot
hieman kirkastuivat.
"Kaksi niistä", jatkoi Lintunainen, "kaislikossa -- toisen edestä,
töyhtö alhaalla, toisen vinosti takaa, töyhtö pystyssä; ja viimeisen
lennosta, juuri teidän tullessanne. Olin suorastaan rukoillut, että
jokin saisi sen nousemaan ilmaan siltä taholta ja lentämään kameraan
päin, sillä se oli kahlaten kiertänyt ympäri, enkä silloisessa
asennossani itse voinut mitään. Ymmärrättekö? Ei mitään syytöksiä, kun
saitte hartaan toivoni toteutumaan."
Freckles astui askeleen häntä kohti.
"Tarkoitatteko sitä todellakin?" kysyi hän kummastellen. "Ajatelkaahan,
keiju, me teimmekin aivan oikein. Hän ei menetäkään kuvaa meidän
varomattomuutemme takia, kun ensin on läpimärkänä odottanut täällä
lähemmäs parin tunnin ajan! Hän ei olekaan suuttunut meihin!"
"En ole koskaan eläissäni ollut niin hyvällä mielellä", sanoi
Lintunainen uutterasti puhdistellen kameroitaan ja sovitellen niitä
laatikkoon.
Freckles nosti hattuaan ja ojensi juhlallisesti kätensä. Yhtä
juhlallisesti keiju tarttui siihen. Lintunainen yksin nauroi, sillä
heistä oli tilanne ollut niin vakava, etteivät he pystyneet siinä
näkemään mitään lystillistä.
Sitten he ahtoivat tavarat vaunuihin, ja Lintunainen ja keiju lähtivät
kotiinsa. Tämä retki oli ollut rasittava heille kaikille, ja he olivat
todella uupuneet, mutta myöskin hyvin iloiset. Freckles oli niin
onnellinen, että hänestä tuntui kuin elämä ei voisi tarjota enempää.
Kun Lintunainen oli valmis ajamaan pois, laski poika kätensä ohjaksille
ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko meidän kuvamme onnistuneen?" kysyi hän niin innokkaasti,
että Lintunainen olisi antanut paljonkin voidakseen varmasti vastata
myöntäen.
"Jaa, hyvä ystävä, en tiedä", sanoi hän. "Sitä ei voi ennakolta arvata.
Jos otitte kuvan juuri ennen tänne tuloanne, niin oli vielä hyvä
valaistus. Jos odotitte, kunnes pikku kana oli aivan lähellä aukkoa,
pitäisi teillä olla hyvä kuva, vaikkette olisikaan siepannut juuri
sitä ilmettä, jota halusitte. En tietenkään voi sanoa mitään varmaa,
mutta oletan, että on täysi syy uskoa teidän onnistuneen. Kehitän
levyn illalla, laitan teille siitä näytteen varhain aamulla ja tuon
sen matkassani. Työväestö saapuu tänne päivän tai parin perästä. Minä
tahdon ottaa niin monta kuvaa kuin mahdollista ennen niiden tuloa,
sillä eiväthän ne voi olla säikyttämättä lintuja pois. Herra McLean
tarvinnee teitä silloin, enkä oikein ymmärrä, kuinka tulemme toimeen
ilman teitä."
Totellen sisäistä tarvetta, jota hänen ei ollut koskaan syytä katua,
hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa Frecklesin otsalle,
suudellen häntä hellästi ja kiittäen häntä monista palveluksista,
joita oli rakkaassa puuhassaan häneltä saanut. Freckles läksi pois
niin onnellisena, että hänestä melkein tuntui kuin pitäisi hänen
katsoa taaksensa, eikö polku siellä ollut noussut kierimään hänen
kintereillänsä.