"McLean", sanoi Saara Duncan, kun johtaja pysähtyi tervehtimään häntä
tuvan ohi mennessään, "tiedättekö, ettei Freckles ole ollut vuoteessa
viitenä viime yönä ja ettei hän koko aikana ole syönyt enempää kuin
kyyhkynen?"
"No mitäs se poika tuumii?" kysyi McLean. "Eihän hänen ole pakko
käydä vartioimassa nyt, kun olen pannut miehiä. Ei minulla ole ollut
aavistustakaan siitä, että hän siellä kuljeksii."
"Ei hän siellä olekaan", selitti vaimo. "Hän kuljeksii jossakin
muualla. Hän lähtee matkaan pyörällä heti meidän pantuamme maata ja
palaa vasta kukonlaulun aikaan tai vähän varemmin ja näyttää ihan
kuoleman varjolta, ei yhtään paremmalta."
"Mutta minne hän oikein menee?" tiedusti McLean kummissaan.
"Minä en ole paha juoruamaan", sanoi vaimo, "mutta tällä kertaa minä
kertoisin teille, jos osaisin. Mikä häntä vaivaa, sitä minä en tiedä.
Jos sitä ei saa lakkaamaan, niin hän on tulossa kuolemansairaaksi, ja
minä arvelin, että te voisitte keksiä syyn ja auttaa häntä. Hänellä on
jokin suuri suru, siinä kaikki, mitä tiedän."
McLean istui miettiväisenä ja silitteli Nellien harjaa. Viimein hän
sanoi: "Luulenpa ymmärtäväni. Joka tapauksessa arvaan saavani asiasta
selon. Kiitos vain kertomasta."
"Ei se kaipaa mitään kertomista, kun hänet vain näkee", sanoi vaimo.
"Hänen kasvonsa ovat keltaiset kuin parkki, ja surkastunut hän on
näöltään kuin nälkäinen lintu häkissä."
McLean ratsasti Limberlostiin ja pysähtyi katveeseen odottamaan
Frecklesiä, jonka oli määrä piakkoin kulkea siitä sivutse.
Freckles tulikin pitkin pohjoista linjaa hoiperrellen. Kääntyessään
itään ja päästessään Käärmeojalle, joka kiemurteli notkon halki kuin
sen nimeä vastaava matelija, istuutui hän sillalle ja sulki polttavat
silmänsä, mutta nepä eivät tahtoneetkaan pysyä kiinni. Ikäänkuin
pontimien lennättäminä aukenivat raskaat silmäluomet uudestaan, ja
hänen ruumiinsa ärtyneet hermot ja lihakset nykivät ja värisivät.
Hän kumartui eteenpäin ja raukeasti katseli pientä puroa, joka virtaili
hänen jalkainsa juuressa. Se juoksi hiipien pitkin notkoa, kummallakin
puolen läpitunkemattomat seinämät upeita villejä kukkia, köynnöksiä
ja saniaisia. Linnunruohoja, kultapiiskuja, rautayrttejä, rimsuisia
katkeroita, kardinaalikukkia ja kilpikonnakukkia oli reunustamassa
jokea, ja kaikista näki kuvajaisen vedessä. Elämänlanka koristi
lumenkarvaisella kruunulla siellä täällä rantatöyräällä kasvavia puita.
Kaukaa joki näytti musta- ja likavetiseltä. Mutta sen vesi olikin
kirkasta. Tumman vivahduksensa se sai mutapohjasta, joka kuulsi veden
läpi. Hän saattoi nähdä pieniä, omituisen muotoisia kaloja. Kuinkahan
niiden kävi, kun joki ehtyi suohon? Ainakin niistä tulisi vallan mainio
ruuanapu itseensätyytyvän vanhan sinihaikaran perheelle.
Freckles istui niin liikkumatta, että hänen hattunsa reunaa piankin
oli peittämässä joukko korentoja, jotka kahisuttivat hauraita siipiään
ja levätessään laulaa hyrisivät. Jotkut niistä istuivat sauvalle ja
muuan olallekin. Hän oli niin liikkumaton, ja rämeen höyhen-, turkis-
ja harsopukuiset asujamet olivat niin tottuneet häneen, että jatkoivat
jokapäiväistä elämäänsä ja unohtivat hänen lainkaan olevan läsnä.
Haikaraperhe kahlaili puron suulla. Freckles koetti arvata,
merkitsivätkö ne hermoja raastavat kirkunat, joita ne tuolloin tällöin
päästivät, kotoista onnea vai kiukkuista kinaa. Mutta selville siitä
hän ei päässyt. Hyyppä saapasteli siellä heiluvin töyhdöin poikki
alastoman paikan. Komea ruskea ruovonpäristäjä kahlasi kirkkaaseen
veteen, joka askelella nostellen jalkojansa korkealle ja varovasti
laskien ne pohjaan, ikäänkuin pelkäisi niitä kastella, ja noukka
puoliksi avoinna katseli ahnaasti ympärillensä haukattavaa etsien. Sen
takana kohosi rämeestä mahtavia puita, ja alempana välkehti rantatörmä
kauttaaltaan kultapiiskujen peitossa.
Ei ihme, että vanhalla ajalla oli valittu keltainen väri voittoa
kuvastamaan, sillä siinä asusti auringon hehkuva, valtava voima,.
Oikein oli myöskin tehty siinä, että oli valittu purppura kuninkuuden
vertauskuvaksi. Se oli juhlallinen, tehoisa väri, ja sen lämpimässä
sävyssä tuntui hieman kuin veren vihjausta.
Nyt oli Limberlostin aika julistaa upeuttaan ja mahtiaan. Kaikkialla
se liehutti keltaista lippuaan ja laahasi purppuraista vaippaansa,
joka hieman kalpeni ohdakkeen mykerössä, voimistui vasta-auenneissa
astereissa ja hehkui rautayrteissä.
Hän katseli rämeen kosteihin, sammalpeitteisiin komeroihin, joissa
kookkaita puita kumoon suistuneina lahosi elävän vihannuuden verhossa
ja hennot köynnökset huojuivat ja kapusivat ylöspäin, samalla kun
siellä täällä keltainen lehti lepatellen alas ennusti talven tuloa.
Hänen rakkautensa rämeeseen valtasi hänet värisyttävän voimakkaana.
Juhlallisen komea oli Limberlost, mutta samalla julma, sillä sen
sisällä vaalenivat sen uhrien hautaamattomat luut, ja kuinka täpärällä
hän itsekin oli ollut hukkua sen syliin!
Hän liikahti levottomasti, ja silloin kaikki korennot lehahtivat
lentoon. Elämän kohina jyskytti hänen väsyneissä korvissaan.
Jotkut pienet kilpikonnat, jotka olivat kavunneet puunrungolle
päivänpaisteeseen, räpsähtelivät kömpelösti veteen. Jossakin sillan
alla kirkui pieni verenhimoinen sammakko kimakasti: "Tapa, tapa!"
Freckles jupisi: "Pahempaahan se Musta Jaakko vannoi minulle tekevänsä,
pieni ystäväni."
Muuan myskirotta paapersi alas rantapengermää ja ui rämeen puolelle
terävän nokan halkoessa vettä, johon tuli kiiltävä juova.
Silloin kohosi juuri kilpikonnain puunrungon alapuolelta vettä
valuva, hopeanharmaa kiilusilmäinen pää, ja Frecklesin käsi tarttui
revolveriin. Yhä korkeammalle kohosi pää, ja pitkä, raskas,
turkkipukuinen ruumis nousi mukana, ensin puoleksi, sitten kolmeksi
neljäsosaksi vedestä. Freckles katsoi vapisevaa kättänsä ja empi, mutta
jännitti voimansa ja laukaisi. Saukko jäi makaamaan liikkumatta. Hän
riensi alas ja koetti nostaa sitä. Hän saattoi tuskin koota niin paljon
voimia, että sai otuksen kannetuksi sillalle. Se huomio, ettei hän
jaksanut kuljettaa sitä pitemmälle, pani hänet ymmärtämään olevansa
lähellä sitä rajaa, jota enempää ihminen ei kestä. Nyt hän voi kestää
vain vähän lisää, jos ensinkään. Joka hetki liitelivät keijun armaat
piirteet hänen silmissään ja niiden takana uhkaavina Mustan Jaakon
kamalat, vääristyneet kasvot, kun hän vannoi kostovalansa. Hänen täytyi
joko lähteä McLeanin luo taikka pistäytyä kaupunkiin puhuakseen keijun
isälle. Kumman hän tekisi? Hän oli melkein muukalainen, eikä keijun isä
ehkä välittäisi niin paljoa siitä, mitä hän sanoisi, kuin jos McLean
kävisi hänen luonaan. Sitten hän muisti McLeanin luvanneen tulla tänä
aamuna. Sitä ei Freckles ollut koskaan ennen unohtanut. Hän kiiruhti
itälinjaa pitkin niin nopeasti kuin horjuvat jalat kannattivat.
Ensimmäisen vahdin luo tullessaan hän pysähtyi, kertoi tälle
onnellisesta laukauksestaan ja pyysi hakemaan saukon ja viemään sen
Duncanin tupaan, koska hänen itsensä piti tavata McLeania.
Seuraavan vartijan hän sivuutti näkemättä miestä ja kiiruhti johtajan
luo. Hän otti hatun päästään, kuivaili otsaansa ja seisoi ääneti
isännän edessä.
Tämä oli ällistynyt. Saara Duncanin vihjausten johdosta hän tosin oli
odottanut näkevänsä jotakin muutosta Frecklesissä, mutta tämähän oli
melkein hengenvaarallista. Olihan ilmeistä, että poika tuskin tiesi
mitä teki. Hänen silmissään oli lasimainen hajamielinen ilme, ja tuo
näky ahdisti häntä rakastavan miehen sydäntä. Muitta mutkitta McLean
kumartui eteenpäin satulassaan ja veti Frecklesin luoksensa.
"Voi poika rukka sinua!" sanoi hän. "Kerrohan nyt minulle ja koetetaan
korjata asiaa!"
Freckles oli kiertänyt sormensa Nellien harjaan. Kuullessaan nuo
ystävälliset sanat hän painoi kasvonsa McLeanin säärtä vasten, ja
hermostunut nytkähdys vavahdutti hänen ruumistaan. McLean veti hänet
vielä lähemmäs ja odotti.
Kun vahtimies toi saukon, viittasi McLean häntä sanaa sanomatta
laskemaan sen maahan ja jättämään heidät.
"Freckles", sanoi hän viimein, "tahdotko kertoa minulle vai täytyykö
minun hapuilla pimeässä ja koettaa keksiä, mikä sinua vaivaa?"
"Voi, tahdonhan minä kertoa teille. Minun täytyy puhua, sir", vastasi
nuorukainen vapisevalla äänellä. "En voi kestää sitä iltaan asti yksin.
Olin aikeissa tulla teidän luoksenne, kun muistinkin, että olitte
luvannut saapua tänne."
Hän kohotti päätään ja katsoi notkoa pitkin, purren lujasti hampaansa
yhteen ikäänkuin kerätäkseen kaikki voimansa. Sitten hän alkoi.
"Se koskee keijua, sir", sanoi hän.
Vaistomaisesti McLean puristi häntä tiukemmin, ja Freckles katsoi
ihmetellen isännän kasvoihin.
"Minä yritin kaikkeni tässä eräänä päivänä", jatkoi poika, "mutta enpä
osannut saada teitä ymmärtämään. Sehän se vain on, että siitä päivästä,
jolloin hän ilmestyi pensaitten keskelle ja katsoi majaani, olen
lakkaamatta, valvoessa ja nukkuessa, nähnyt väikkyvän silmissäni hänen
kasvonsa niin hentoina, kauniina ja kujeellisina. Hän puhui minulle
ihan kuin ystävä. Hän luotti täydellisesti siihen, että minä oikein
todella suojaisin häntä. Hän auttoi minua monella tavoin käsittämään
kirjojani. Hän kohteli minua ikäänkuin olisin syntyäni herrasmies,
ja seurusteli kanssani kuin jos olisin hänen omaa sukuaan, ja käveli
seurassani ylpeänä kuin kuningatar kaupungin kaduilla ystäväinsä
nähden. Hän unohti itsensä eikä muistanut Lintunaistakaan ja heittäytyi
suuriin vaaroihin auttaakseen minua tuona ensi päivänä, sir. Ja
viimeksi hän tunkeutui murhamiesten pariin, lumosi niiden johtajan ja
kääri hänet sormensa ympäri. Hän puijasi sitä miestä, mutta melkeinpä
ajoi itsensä kuoliaaksi koettaessaan pelastaa minut.
"Niin pitkälle kuin voin muistaa, on kaikki, mitä minulle on
lapsuudesta pitäen tapahtunut, ollut pelkkää kirousta. Se on tehnyt
minut katkeraksi, kovaksi ja toivottomaksi. Hän tuli ja keksi
lauluääneni ja herätti minussa sittenkin elämän ja menestyksen toivoa
niinkuin muillakin ihmisillä on."
Freckles kohotti silvottua kättänsä.
"Katsokaa tätä, sir!" sanoi hän. "Tuhannenkin kertaa olen sitä
manannut, kun se siinä niin avuttomana roikkuu. Kaikkien ihmisten
nähden hän tarttui siihen kadulla, ikäänkuin ei olisi nähnyt, että se
oli jotakin piilotettavaa ja vastenmielistä. Yhä uudelleen olen hänen
seurassaan tuntenut, milloin en ole sitä kokonaan unohtanut, että hän
ei nähnytkään käden olevan poissa ja että minun pitäisi siitä hänelle
vihjaista. Hän kosketti sitä niin hellävaroen, että useinkin olen sen
perästä tavannut itseni katselemassa tuota rumilusta melkein kuin
siitä ylpeillen. Jos olisin syntynyt teidän pojaksenne, ei hän voisi
paremmin minua kohdella vertaisenaan, sir, mutta hän ei voi olla siitä
tietämättä, että te ette ole minun oikea isäni. Ei kukaan voi paremmin
kuin minä tietää, kuinka ruma ja tietämätön minä olen ja kuinka minulta
kerrassaan puuttuu syntyperä, koti, suku ja varallisuus, mutta mitä
kaikki se onkaan hänelle?"
Freckles astahti taaksepäin, suoristi selkäänsä ja ylväästi heittäen
päätään taaksepäin katsoi isäntäänsä suoraan silmiin.
"Te näitte hänet kauniissa pikku kammiossaan ettekä ole voinut unohtaa,
kuinka hän pyyteli minun hyväkseni. Hän kosketti ruumistani ja pyhitti
sen. Hän painoi huulensa otsalleni ja vihki minut. Ei kukaan tiedä
paremmin kuin minä, kuinka korkealla hän on ja kuinka alhaalla sen
sijaan minä. Ei ole mitään siltaa yhdistämässä meidän välistä pitkää
matkaa, sir, ja minä ymmärrän sen selvemmin kuin kukaan muu. Mutta hän
oli kauhistuttavassa vaarassa tullessaan luokseni tuohon varasparveen.
Hän sai ihan menehtyäkseen ponnistella pelastaakseen minut sellaisesta
kevyestä asiasta kuin kuolemasta. Ja nyt minä, iso, tukeva mies, annan
hänen uhkanaan olla tuon kammottavan valan, joka on hänelle pahempi
kuin mikään kuolema voisi olla, enkä nosta sormeanikaan pelastaakseni
häntä. Sitä en voi kestää, sir. Se tappaa minut tuuma tuumalta. Mustan
Jaakon käsi ei ehkä olekaan loukkaantunut niin pahasti. Milloin tahansa
hän saattaa maasta putkahtaa esiin hänen takanaan. Joka hetki se
hirveä kosto, jonka hän vannoi keijulle valmistavansa, voi jollakin
tavoin kohdata häntä, enkä minä ole edes varoittanut hänen isäänsä.
En voi tuntiakaan jäädä tänne mitään tekemättä. Viisi viimeistä
yötä olen vartioinut hänen akkunainsa alla, mutta onhan kokonaisia
päiviäkin. Hänellä on oma hevosensa ja pikku vaununsa ja vapaus ajella
pitkin kaupunkia ja maaseutua mielensä mukaan. Jos Musta Jaakko tekee
hänelle jotakin pahaa, johtuu se hänen enkelimäisestä hyvyydestään
minua kohtaan. Jossakin se mies on kätkössä. Jossakin hän odottaa
tilaisuutta. Jossakin hän kurottaa kätensä. Minä sanon, etten voi, en
tohdi kestää tätä kauempaa!"
"Olehan rauhassa, Freckles", sanoi McLean silmät kosteina, ja hänen
äänensä värähteli säälistä. "Usko minua, etten ole ennemmin ymmärtänyt.
Minä tunnen keijun isän varsin hyvin. Minä lähden heti hänen luoksensa.
Olen ollut kauppa-asioissa hänen kanssansa kolmisen viime vuotta. Minä
kyllä avaan hänen silmänsä. Vastahan nyt alan tajuta hätääsi ja missä
todellisessa vaarassa se tyttö on. Usko minua, minä pidän kyllä huolta
siitä, että hän on täysin suojeltuna joka hetki päivästä ja yöstä,
kunnes on päästy Jaakon jäljille ja mies saatu kiikkiin. Ja minä lupaan
sinulle vielä, että jollen saa hänen isäänsä käsittämään vaaraa, panen
miehen vartioimaan tyttöä siksi, kunnes Jaakko on joutunut kiinni. Ja
tahdotko nyt mennä kylpemään, juoda maitoa, panna maata ja nukkua monta
tuntia ja sitten taas olla hilpeä kelpo poikani?"
"Kyllä", sanoi Freckles koruttomasti.
Mutta McLean saattoi nähdä pojan lihasten nykivän.
"Mitä se vahti toikaan?" kysyi McLean yrittäen kääntää Frecklesin
ajatuksia toisaalle.
"Niin", sanoi nuorukainen silmäten sinne päin, mihin isäntä viittasi.
"Minäpä unohdin sen. Se on saukko ja uskomattoman korea onkin
vuodenaikaan katsoen. Ammuin sen tuolla joella tänä aamuna. Se oli hyvä
laukaus näissä oloissa. Luulin ampuvani harhaan."
Freckles nosti otuksen maasta ja lähestyi McLeania, mutta silloin
Nellie heristi pieniä korviaan, hypähti notkoon päin ja korskui
pelosta. Freckles pudotti saukon ja karkasi suitsiin kiinni.
"Ohjatkaa herran tähden hevonen polulle, sir", pyysi hän. "Se seisoo
juuri sillä kohdalla, mistä vanha kuningaskäärme mataa tien poikki
nevalle -- se vanha ryökäle, josta Duncan ja minä olemme teille
kertoneet. Minä olen varma siitä, että senhän juuri muori Duncan
kohtasi. Minä tapasin hänet juuri tuolla polulla, vain vähän matkaa
kauempana, ja se on varmasti lähellä nytkin."
McLean astui maahan Nellien selästä, vei sen polulle kauemmas linjaa
pitkin ja sitoi kiinni näreeseen. Sitten hän tuli tarkastamaan saukkoa.
Se oli harvinaisen iso otus, ja sillä oli erinomaisen kaunis, pitkä
hieno karva.
"Mitä sinä tällä aiot tehdä, Freckles?" kysyi McLean verkalleen
silitellen pehmeää turkkia. "Tiedätkö, että se on oikein arvokas?"
"Sitäpä vähin toivoinkin, sir", sanoi Freckles. "Nähdessäni sen
pistävän päänsä esille ajattelin näinikään: kerran näin jossakin
kirjassa kuvan nuoresta tytöstä, joka oli melkein niin kaunis kuin
keijukin. Hänen kätensä olivat yhtä isossa puuhkassa kuin hän itse, ja
minusta se oli niin sievää. Luullakseni se oli jokin kuningatar tai
jotakin sentapaista. Luuletteko, että minä voin viedä tämän turkkurille
ja teettää siitä tuollaisen puuhkan -- tavattoman ison puuhkan?"
"Tietysti sinä voit", sanoi McLean. "Sehän on soma ajatus ja kyllin
helppo toteuttaa. Pannaan saukko laatikkoon ja lähetetään jäähdytys
vaunussa ensi junalla. Seiso sinä vartioimassa tässä minuutin verran,
niin minä käsken Hallin viedä sen Duncanille. Valjastetaan Nellie
Duncanin kärryihin ja sitten ajamme kaupunkiin puhuttelemaan keijun
isää. Saukon lähetämme nyt heti, ennenkuin se ehtii pilaantua, ja
ohjeesi kirjoitan myöhemmin. Tosiaankin on perin somaa teettää keijulle
pieni muistokapine Limberlostista, ennenkuin se on kerrassaan karsittu,
ja samalla se muistuttaa hänen käynnistään luonasi."
Freckles nosti häneen päin onnesta punoittavat kasvot, ja silmissä
loisti entinen kirkkaus. Kiertäen käsivartensa McLeanin ympärille
hän huudahti: "Voi, kuinka minä teitä rakastan! Jospa saisin teidät
tuntemaan, kuinka suuresti teitä rakastan!"
McLean sulki hänet syliinsä.
"Jumala siunatkoon sinua, Freckles", sanoi hän. "Tiedän sen. Me kyllä
saamme viettää hupaisia hetkiä yhdessä tässä maailmassa emmekä voi
aloittaa liika varhain. Tahdotko mieluummin nukkua ensin vai haukata
hieman ruokaa ja lähteä ajamaan kanssani ja sitten levätä? Eiköhän vain
liene niin, että pikemmin nukut ja sikeämmin, jos ensin suoritamme
retken ja saamme mielesi tyyntymään, ennenkuin menet maata. Mennäänkö?"
"Mennään vaan", vastasi Freckles, ja entinen kirkkaus oli taas
silmissä, ja nyt hän jaksoi heittää saukon olalleen. He lähtivät
yhdessä pitkin linjaa.
McLean pani merkille isot mustat kanat ja puhui niistä.
"Ne ovat kierrelleet ilmassa monta päivää", selitti Freckles. "Minäpä
sanon, mitä luulen sen merkitsevän. Vanha kalkkarokäärme on kai
tappanut jotakin liika isoa nielläksensä, ja nyt se pitää vahtia eikä
salli kanojeni saada sitä. Siitä, kuinka ne ovat menetelleet kaiken
kesää, olen siinä varmassa uskossa, että käärmeellä on siellä luolansa.
Katsokaas niitä nyt! Katsokaa, kuinka ne hyökkäävät maahan ja sitten
nousevat jälleen, ikäänkuin säikähtyneinä."
Äkkiä McLean käännähti häneen päin ja kalpeni.
"Freckles!" huudahti hän.
"Luuletteko, että se on Jaakko?" kysyi Freckles vavahtaen.
Hän pudotti saukon, tarttui sauvaansa ja asteli notkoon. Revolveri
kädessä McLean seurasi häntä. Linnut kiertelivät heidän tullessaan
korkeammalla, ja iso käärme nosti päätänsä ja kalisteli vimmatusti.
McLeanin revolverin pamahtaessa se mutkaisissa kiemuroissa lysähti
kasaan, ja hän ja Freckles seisoivat Mustan Jaakon vieressä. Tämän
kohtalo oli ilmeinen ja mitä kammottavin.
"Tule", sanoi johtaja. "Emme tohdi kajota häneen. Haetaan lakana rouva
Duncanilta ja peitetään hänet sillä, jotta hyönteisparvet pysyvät
poissa, ja pannaan Hall vartioimaan sillä aikaa kun kutsumme poliisin."
Freckles puristi huulensa yhteen. Varovasti hän työnsi sauvaansa
Mustan Jaakon ruumiin alle, kohotti sitä ja sovitti polvelleen.
Vainajan paidanrinnuksesta hän veti pitkän hopeaneulan ja lennätti
sen vihaisesti notkoon. Sitten hän otti ruumiilta myös muutamia
rutistuneita heleänvärisiä kukkia ja paiskasi ne kauas allikkoon.
"Minua aivan pöyristyttää niin kamala juttu", lausui McLean, kun hän
ja Freckles ajoivat kaupunkia kohti. "En voi käsittää, kuinka Jaakko
uhkarohkeasti tuli hiipineeksi notkon halki, vaikka olikin niin
vimmoissaan. Ei kukaan tuntenut sen vaaroja paremmin kuin hän. Ja miksi
hän valitsi mutaisimmat, rehevimmät tiheiköt rämeen poikki päästäkseen?"
"Ettekö luule, sir, hänen ajatelleen, että siitä oli suorin matka
telatielle Limberlostin eteläpuolitse? Ruoho oli korkeinta siellä, ja
hän laski, että nuo salavat suojaisivat häntä. Kerta sinne päästyään
hän olisi saattanut turvallisesti käydä kyyryssä. Jos hän näin olisi
ehtinyt tämän paikan ohi, olisi hän varmasti pujahtanut pakoon."
"Niin, minun on tosiaan hyvin sääli Jaakko-rukkaa", sanoi McLean,
"mutta enpä voi olla tuntematta helpoitusta siitä, että huolemme nyt
ovat lopussa. Kun Jaakkoa on kohdannut noin ankara rangaistus, kun
Wessner istuu varmassa tyrmässä ja muut on määrätty vangittaviksi,
voimme uskoa, että he kaikkoavat pois näiltä mailta. Enkä arvele, että
kukaan muukaan enää aikoo yrittää puitamme varastaa, kun näiden miesten
kohtalo on vereksessä muistissa. Täällä ei ole ketään toista, joka niin
hyvin tuntee metsäasiat kuin Jaakko. Hän oli oikea asiantuntija."
"Oletteko koskaan kuullut kenenkään muun kuin hänen yrittäneen merkitä
puita?" kysyi Freckles.
"En, en koskaan", vastasi McLean. "Olen varma siitä, että paitsi
häntä ei ollut ketään. Katsos, vasta meidän yhtiömme tultua tänne
haistoivat jotkut junkkarit, että Limberlostissa on hyviä paloja, ja
koettivat päästä mukaan. Jaakko tunsi rämeen paremmin kuin kukaan
täällä. Saadessaan tietää, että kaksi yhtiötä aikoi ostaa metsää, hän
tahtoi asettua sen puolelle, jolta voisi ansaita enemmän. Jo silloin
hänellä oli merkittynä puita, joita hän tuumi kähveltää. Luulenpa, että
hänen ainoa tarkoituksensa, kun hän pakotti minut eroittamaan hänet
miehistäni, oli sitten päästä tänne varastamaan puita. Ostaessamme
tämän metsän ei meillä ollut aavistustakaan, mikä kultakaivos se oli."
"Juuri sitähän Wessner silloin ensi kerralla puhui", sanoi Freckles
innokkaasti. "Että se näet on kultakaivos. Hän ei sanonut tietävänsä,
missä ne merkityt puut olivat, mutta hän tunsi erään, joka sen tiesi,
ja jos pysyisin syrjässä ja antaisin heidän viedä merkityt puut,
saattaisivat he muutamassa päivässä kuljettaa tiehensä ainakin tusinan."
"Freckles!" huudahti McLean. "Et suinkaan sinä tarkoita tusinaa!"
"Niinpä hän vain sanoi, sir, -- tusinan verran. Sanoi etteivät he
tietenkään osanneet numerolla laskea, minkälainen summa niistä
saataisiinkaan, mutta että maksaisi vaivan ne kaikki puhaltaa ja että
viisi tai kuusi oli oikeita kultakaivoksia. Kolmeahan he nyt ovat
yrittäneet, niin että yhdeksän muuta täytyy olla merkittynä ja monet
niistä erittäin arvokkaita."
"Hyvä. Tahtoisinpa tietää, mitkä ne ovat", sanoi McLean, "niin että
ensiksi voisin ne otattaa ulos metsästä".
"Olen ajatellut asiaa", virkkoi Freckles. "Minä arvelen, että jos
tahdotte jättää yhden vartijoista linjalle -- sanokaamme Hallin -- niin
minä aloitan rämeen pohjoispäästä ja ja'an sen lohkoihin ja koetan
niistä löytää nuo merkityt puut. Kaiketi ne ovat merkityt suunnilleen
samaan tapaan kuin tuo ensimmäinen vaahtera linjalla. Wessner mainitsi
erään toisen hyvän puun, ei kovinkaan kaukana siitä. Hän sanoi sen
olevan parhaan kaikista. Paisuisipa rintani ilosta, jos voisin sen
löytää. Tietenkään minä en ymmärrä hitustakaan puista, mutta voin ajaa
merkkiä takaa. Jaakko oli niin hyvä tuntija, että osasi eroittaa jotkut
niistä jo kaarnan nojalla, mutta kaikissa, jotka hän, mikäli tähän
mennessä olemme nähneet, halusi viedä pois, oli palanen kaarnaa syvästi
leikattuna rungosta, aivan alhaalla, missä taajat pensaat sen kätkivät.
Luulenpa voivani löytää niistä jonkun."
"Hyvä tuuma", sanoi McLean. "Tehdään niin. Saat aloittaa niin pian
kuin olet levähtänyt. Ja jos tapaat rämeellä vähäpätöisintäkään,
minkä arvelet miellyttävän Lintunaista, niin ota pyöräsi ja käy
häntä hakemassa milloin vain. Minä jätän pari miestä linjalle, niin
että sinulla on yksi kummallakin puolella ja sinä voit liikuskella
mielesi mukaan. Oletko tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa hänelle olemme, poikaseni?"
"Kyllä, ja keijulle myös", vastasi Freckles. "Minun on kiittäminen
häntä hengestäni ja kunniastani. Paneepa se valvomaan yökaudet ja
miettimään, kuinka voisin sen hänelle palkita."
"Hyvä, aloita siis puuhkalla", ehdotti McLean. "Siitä tulisi vallan
mainio."
Hän kumartui ja pörhisti jaloissansa makaavan saukon tuuheata turkkia.
"Enpä tosiaankaan ymmärrä, kuinka sillä voi olla noin komea turkki
näin kesäiseen aikaan. Niiden turkki on aina kauneimmillaan talvella,
mutta tästä tuskin voi sanoa moitteen sanaa. Minäpä sähkötän
Coopereille, että siitä on pidettävä tarkkaa huolta. Heidän täytyy
saada se tuoreena. Kun se on parkittu, emme säästä mitään kustannuksia
sen muokkaamisessa. Siitä pitäisi tulla ruhtinaallinen kapine, ja
varmaankin se erinomaisesti sopii keijulle. En voi kuvitella mitään
sopivampaa."
"En minäkään", sanoi Freckles innokkaasti. "Olisi minulla kaupungissa
toinenkin asia, jos rahaa jäisi puuhkan valmistuttua."
Hän kertoi McLeanille, kuinka Saara Duncan oli toivonut samanlaista
hattua kuin keijulla oli. Hieman hän empi siitä puhuessaan ja piti
visusti silmällä McLeanin kasvoja. Mutta kun hän näki, että johtajan
silmät olivat täynnä ymmärtämystä ja myötätuntoa, täytti entistä
suurempi rakkaus hänen mielensä. McLean oli nopsa tajuamaan. Sen sijaan
että olisi nauranut, hän sanoi: "Etköhän vain salline minunkin olla
siinä mukana? Tiedäthän, ettet saa olla itsekäs. Minäpä sanon, mitä
teemme. Annetaan se joululahjaksi. Minä olen silloin kotona; voimme
täyttää jonkun laatikon, ja sinä hankit hatun. Minä lisään siihen
hameen ja huivin. Sinä ostat Duncanille hatun ja käsineet. Minä lähetän
hänelle vahvan päällystakin, ja pienokaisille pistetään joukkoon
jotakin pientä tavaraa. Eikö siitä tule hauskaa?"
Freckles ihan vapisi ihastuksesta.
"Siitä tulee melkeinpä liiankin juhlallista ollakseen hauskaa", virkkoi
hän. "Aivanhan se on taivaallista. Kuinka pitkä aika siihen vielä on?"
Hän alkoi laskea kuukausia, ja tahallaan McLean yllytti häntä siihen,
kääntääkseen hänen ajatuksensa pois viime päiväin ahdistuksesta, sillä
hän oli ollut ylenmääräisesti rasitettuna ja kaipasi lepoa ja rauhaa.