Kun Freckles poistui vartiolinjaltaan, nousi notkosta aivan läheltä
eteläistä veräjää neljä isoa vankkaa miestä ja painui hiljaa ja
varovasti ajotietä pitkin rämeelle. Kaksi heistä kantoi isoa sahaa,
kolmas köysiä ja rautalankanippua, ja kaikki olivat vahvasti asestetut.
Yhden miehen he jättivät vahdiksi veräjälle. Muut kolme taivalsivat
tietänsä pimeässä niin hyvin kuin taisivat ja pääsivät pian Frecklesin
majalle. Hän oli lähtenyt nevalta pyörällänsä läntistä tietä. He
laskivat, että hän palaisi pitkin itäistä linjaa, ennenkuin joutuisi
tänne.
Vähän alempana Frecklesin majan läntistä sisäänkäytävää Musta Jaakko
astui nurmikolle, kiinnitti rautalangan lujasti vaivaistammen ympäri,
veti sitä aaltoilevan ruohon juurta myöten, jännitti tiukalle
polun poikki ja sitoi puuhun rämeen puolelle. Sitten hän poisti
kaikki puuhansa merkit ja järjesteli lankaa peittäviä ruohoja,
kunnes sadin oli niin kerrassaan peitossa, että vain ylen tarkka
tutkiminen sen paljastaisi. Karkeasti kiroillen ja leikkiä laskien
he astuivat Frecklesin majaan. Muutaman minuutin kuluttua oli hänen
kokoelmalaatikkonsa kallisarvoisine sisällyksineen paiskattuna suolle
ja saha puremassa yhtä Limberlostin kauneimmista puista.
Ensimmäinen ilmoitus, jonka vahtiin pantu mies toi, vihjaisi heille,
että Duncan oli ajanut eteläkämpälle; toinen, että Freckles oli
tulossa. Vahtimies lähetettiin katsomaan, mille taholle poika kääntyi
pitkin polkua; kuten he olivat odottaneet, läksi hän itäänpäin. Hän oli
hiukkasen väsynyt ja pää koko lailla raskas, sillä hän ei ollutkaan
saanut nukutuksi niinkuin oli toivonut, mutta hän oli perin onnellinen.
Vaikka hän katseli ja tarkasteli niin, että silmiä kivisti, ei hän
voinut nähdä merkkiäkään, että joku olisi tunkeutunut tänne.
Hän kajahutti hilpeän tervehdyksen kaikille kanoilleen. Käärmeojalla
hän oli miltei pudota pyörältä hämmästyneenä: sahalintua ympäröi neljä
honteloa poikasta, jotka kirkuivat murkinaa, ja niiden isä harppaili
siinä pöyhkeänä kuin paras rummunlyöjä.
"Ei maksa vaivaa odottaa Lintunaista tänään", tuumi Freckles. "Mutta
kylläpä hän riemastuisi tämän nähdessään."
Heti kun nuorukainen ennätti kauas pitkin itäistä linjaa, asetettiin
vahti matkan päähän hänen majastaan läntiselle reitille hänen tulostaan
ilmoittamaan. Kului vain muutamia minuutteja, kun merkki tuli. Silloin
saha pysähtyi; köysi laitettiin kuntoon ja pantiin aukikäärittynä
nuoren näreen viereen. Wessner ja Musta Jaakko ryömivät rämeen reunalle
vähän loitommas rantalangasta ja kyyristyivät siihen odottamaan.
He kuulivat Frecklesin, ennenkuin näkivät. Hän tuli pyörällään
reippaasti polkua pitkin ja poikiessaan hyräili hiljakseen:
"Lemmitkö, lausuppa, lemmitkö aina
kolmoislehteä Irlannin?"
Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi
jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti
kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta
Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan
huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta
Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet
majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli
puuhun sidottuna, kapula suussa.
Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa.
Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen
puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet
ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta
kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.
Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn
polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen
pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei
näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.
Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen
vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin
tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi
poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä -- hän itse sidottuna,
kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin
seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli
heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.
Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon,
menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat
hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"
Ja saha puri puremistansa.
Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö
pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut
toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta
kuin yksi mahdollisuus.
Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän
oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli
päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen
harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen
tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.
"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä
hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus
on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet
täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa
iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä
miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä
mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka
hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa
ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te
sanotte, pojat?"
"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista.
"Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen
hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan
ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen
päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että
ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut,
että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha.
Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut
täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."
"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat,
lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu
Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."
"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa,
olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut;
ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar
kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."
"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme,
niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti.
Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee,
niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon
maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä
tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus,
jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada
asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja
sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän
eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten
taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin
päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen
raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."
"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle
sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!"
ärisi hän Frecklesille.
Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä
puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin
hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun,
Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän
epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.
Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin
tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin
tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei
missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta
hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle,
ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat
juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja
Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että
he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän
ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä
milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan
puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli
avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun
he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden
silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner
vielä aikoi hänelle tehdä?
Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä,
mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta
ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli
pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen
ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi
hänet häpeään.
Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi
tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi
rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen
kunniaansa.
Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun
pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän
tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt
mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen
keijuun.
Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat
huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.
Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki
sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän
oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla
aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä
päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat
epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä
etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan?
Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.
Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään
keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun
vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän
julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla
hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.
"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo
minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta
jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani,
äitinikö" -- hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi
hetkisen ja lopetti sitten -- "_äitinikö sen toimitti?_"
"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.
Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi
syvälle lihaan.
"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"
Freckles nyökkäsi.
Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.
"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä -- kuka se on?"
"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi
Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.
"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner.
"Siitä me otimme selon viime viikolla."
"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä
linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin
Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla
kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta
ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle
seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian
irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten
voitte jatkaa roistontyötänne."
"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten
peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme
häntä eilen."
"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko
irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että
täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.
"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.
"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne
päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja
muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko
maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa.
Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen
alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä
piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa
kokea, jos koskee jompaankumpaan."
"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.
Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan
ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan
näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui:
"Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä
ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra
McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"
Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen
itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön -- se oli epäilemättä eri asia.
Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän
kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä
huolinut odottaa vastausta.
"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole
huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"
Pari miestä astui esiin ja nosti laatikon varovasti.
"Tuonne! Siellä on parempi!" komensi tyttö. "Freckles, minua
kummastuttaa, että olette niin huolimaton. Olisi häpeällistä tärvellä
nuo viehättävät perhoset vanhan puun takia. Onko se kallisarvoinen
puu? Miksi ette puhunut eilen illalla siitä, että olitte aikeissa
kaataa puun tänä aamuna? Kuulkaapa, oletteko ehkä pistänyt kaappinne
tuohon suojelemaan puuta Musta Jaakko nimiseltä varkaalta ja hänen
joukkioltaan? Lyön vaikka vetoa, että niin juuri teitte. No, olipa se
sukkela temppu! Mitä laatua se puu on?"
"Se on kultatammi", sanoi Freckles.
"Sellainen, josta tehdään ruoka- ja tarjoilupöytiä?"
"Niin."
"Kas vaan!" huudahti keiju. "Minä en tiedä tukkipuista yhtään mitään,
mutta isä tahtoo, että minä oppisin kaikkea mahdollista. Minäpä
pyydän, että saan tulla tänne oppimaan teiltä, kunnes osaan kylliksi
komentaakseni työläisjoukkoa itse. Onko teistä puiden kaataminen
hauskaa, herrat?" kysyi hän miehiltä suloisesti kuin enkeli.
Joku heistä näytti hölmistyneeltä, joku äkäiseltä, mutta yksi sai
sanotuksi, että kyllä se huvitti.
Sitten tytön silmät kääntyivät Mustaan Jaakkoon, ja samalla hän mitä
suloisimmalla tavalla hätkähti.
"Oo! Melkeinpä luulin teitä aaveeksi!" huudahti hän "Mutta nyt näen,
että olettekin todellinen elävä olento. Oletteko milloinkaan ollut
Coloradossa?"
"En", sanoi Jaakko.
"Niinpä niin, ette te olekaan sama mies", sanoi tyttö. "Nähkääs, me
olimme Coloradossa viime vuonna, ja siellä oli muuan _cowboy_, kaunein
mies koko niillä tienoin. Hänen oli tapana ratsastaa kaupunkiin joka
ilta, ja me kaikki tytöt suorastaan jumaloimme häntä. Voi, mutta
kylläpä hän olikin kaunis! Minä luulin tosiaan ensi silmäykseltä, että
te olette sama mies, mutta hän ei sittenkään ollut niin kookas ja
vankka varrelta kuin te ja vain puoliksi niin kaunis."
Miehet rähähtivät leveään nauruun, ja Jaakko karahti punaiseksi. Tyttö
yhtyi nauruun.
"Niin, sanokaas muuta! Eikö hän ole kaunis?" kysyi hän kuin uhmaten.
"Sen cowboyn kasvoja ei voinut verratakaan teidän kasvoihinne. Ainoa
vika teissä on, että vaatteenne pilaavat ulkonäköänne. Vaatetushan
tekee puolet cowboyien ulkonäöstä. Jos te olisitte siististi puettu,
voittaisitte seudun kauneimman tytön sydämen."
Nyt muut käänsivät silmänsä Mustaan Jaakkoon ja ensi kertaa älysivät,
että hän oli erinomaisen pulska: kuusi jalkaa pitkä, hartiakas,
täydessä lihassa, tumma, sileä pinta, isot mustat silmät ja täyteläiset
punaiset huulet.
"Minäpä sanon teille jotakin!" huudahti tyttö. "Minä niin mielelläni
näkisin teidät hevosen selässä. Ei mikään pue kaunista miestä niin
oivallisesti! Ratsastatteko?"
"Kyllä", sanoi Jaakko, ja hänen silmänsä paloivat, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tunkea tytön sielun syvyyksiin.
"Hyvä", sanoi keiju mairittelevasti. "Sitten tiedänkin, mitä teidän
oikein pitää tehdä. Teidän täytyy antaa Mustenne kasvaa vähän
pitemmiksi. Sitten teillä pitää olla sininen flanellipaita, vähän auki
rinnasta, punainen kaulahuivi, leveäreunainen huopahattu, ja teidän
pitää ratsastaa meidän kotimme ohitse iltasin. Minä olen aina silloin
kotona ja melkein aina kuistilla... voi, kuinka mielelläni tahtoisin
nähdä teidät! Teettekö mielikseni?"
Mahdotonta on kuvata, kuinka taitavasti tyttö lausui tämän
kysymyksensä. Hän katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin, jotka olivat
karkeat ja kovettuneet syntisestä ja hillittömästä elämästä, mutta nyt
saivat kokonaan eri ilmeen. Häijyt piirteet kävivät lempeämmiksi ja
pehmeämmiksi tytön kirkkaan katseen vaikutuksesta. Tumma puna paloi
miehen pronssinkarvaisilla poskilla, ja hänen silmiinsä ilmeni valoisa
kimmellys.
"Kyllä", sanoi hän, ja silmäys, jonka hän loi miehiin, oli
senlaatuinen, ettei yhdenkään tehnyt mieli muuttaa ilmettään.
"Voi, kuinka viehättävää!" huudahti tyttö keikkuen varpaillaan. "Minä
käsken kaikkia tyttöjä katsomaan, mutta ei heidän tarvitse sekaantua
asiaan. Mehän voimme tulla toimeen ilmankin, eikö niin?"
Jaakko kumarsi häneen päin. Hän oli lumottu, räpyttelevä lintu, ja
tyttö oli viettelevä käärme.
"Niin kai", virkkoi mies.
Keiju vetäisi syvään henkeä ja katseli häntä ihastuneena. "Mutta te
vasta olette pitkä!" kuhersi hän. "Luuletteko, että minä koskaan kasvan
teidän olkapäähänne asti?"
Hän seisoi varpaisillaan ja mittasi katseillaan eroa. Sitten hän joutui
aran hämmingin valtaan ja loi silmänsä maahan.
"Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin", sanoi hän puoleksi kuiskaten.
Jaakko näytti kasvavan tuuman verran.
"Mitä?" kysyi hän käheästi.
"Lariat Billin oli aina tapana pitää punaista kukkakimppua
paidantaskussa, ja sen punaväri valaisi hänen mustia silmiään ja
oliivinkarvaisia poskiaan ja teki hänet mainion komeaksi. Saanko
kiinnittää rintaanne punaisia kukkia?"
Freckles katseli tuijottavin silmin, ja hengitys kulki vain sihisten.
Hän toivoi, että maa halkeaisi ja nielisi hänet. Elikö hän vai oliko
kuollut? Nähtyänsä Mustan Jaakon ei hänen keijunsa ollut vilkaissutkaan
häneen. Oliko hän kerrassaan noiduttu? Heittäytyisikö keiju tuon miehen
jalkoihin heidän kaikkien nähden, suomatta hänelle edes yhtäkään
ajatusta? Eikö hän ollut nähnyt, että hän oli ollut sidottuna, kapula
suussa? Uskoiko hän tosiaan, että nämä olivat McLeanin miehiä? Ei,
ei suinkaan hän sitä voinut uskoa! Eihän siitä ollut kuin muutama
päivä, kun hän oli ollut aivan lähellä tuota miestä ja niin suuttunut
häneen, että oli ampunut hatun hänen päästään. Äkkiä johtui hänen
mieleensä jotakin, mitä keiju oli eräänä päivänä piloillaan sanonut:
'Keijukaisiin täytyy kaiken uhallakin luottaa.' Tietysti täytyikin!
Olihan tämä hänen keijukaisensa, ja varmaankin hän oli nähnyt! Hänen
henkensä, ja vielä enemmän, keijun oma henki oli nyt hänen käsissään.
Hän ei voinut mitään muuta kuin luottaa häneen. Epäilemättä hän
paraikaa kehitteli jotakin suunnitelmaa.
Keiju laskeutui polvilleen hänen kukkapenkkinsä ääreen, ja säälittä
repi juurineen irti ison vihon tulikukkia.
"Nämä varret ovat niin lujia ja sitkeitä", sanoi hän. "En saa niitä
poikki. Lainatkaa minulle puukkonne", komensi hän Frecklesiä.
Kurottaessaan ottamaan puukkoa hän kääntyi sekunnin ajaksi selin
miehiin. Hän katsoi Frecklesiin ja iski merkitsevästi silmää. Sitten
hän katkaisi varret, heitti puukon Frecklesille, astui Jaakon luo ja
kiinnitti kukat hänen rintaansa.
Tuskanhiki pusertui Frecklesistä. Hän oli sanonut, että keiju olisi
turvassa kiljuvien villienkin keskellä. Pitikö se paikkansa? Jos Musta
Jaakko yrittäisi kajota häneen, tiesi Freckles jostakin saavansa voimaa
tappaa tuon miehen. Hän mittasi ajatuksissaan matkaa nuijansa luo ja
jännitti lihaksensa hyppäykseen. Mutta ei -- tuo iso mies paljasti
vapisevin käsin päänsä. Keiju veti hatustaan hopeaneulan ja kiinnitti
kukat lujasti.
Freckles läähätti. Mitä nyt seuraisi? Mitähän keiju suunnitteli? Tokko
hän käsitti, missä vaarassa oli noiden miesten keskellä ja kuinka
todella välttämätöntä oli toimia?
Poistuessaan Jaakon luota tyttö keikisti päätään toiselle puolelle
ja vilkui häneen samoin kuin Freckles oli nähnyt pienen keltaisen
lintunsa katselevan satakin kertaa linjalla, ja sanoi: "Hyvä, se
sopii! Eikö se ole kaunista? Katsokaa, kuinka se komistaa häntä,
pojat! Älkää unohtako, että kaulaliinan tulee olla punainen, ja tehkää
ensi ratsastus pian! Minä en jaksa odottaa kovin kauan. Nyt minun
täytyy mennä. Lintunainen on kai valmis lähtemään ja tulee pian tänne
minua hakemaan, sillä hänellä on tänään kiire. Mitä varten minä tänne
tulinkaan?"
Hän silmäili kysyvästi ympärilleen, ja jotkut miehistä nauroivat. Sepä
hassua! Hän oli unohtanut asiansa Jaakon takia! Jaakko kasvoi jälleen
pituutta. Tyttö katseli avuttomana ikäänkuin etsien johtolankaa.
Sitten hänen silmänsä aivan kuin sattumalta keksivät Frecklesin, ja
hän huudahti: "Kah, nyt muistan! Se koski aikakauskirjoja, joita
Lintunainen teille lupasi. Minä tulin ilmoittamaan teille, että
olemme panneet ne laatikon alle, jossa aina säilytämme tavaroitamme,
rämeen veräjällä. Tiesin tarvitsevani molemmat käteni rämeen poikki
käydessäni, ja siksi minä jätin ne sinne. Te löydätte ne tutusta
paikasta."
Nyt virkkoi Freckleskin jonkun sanan.
"Teidän on aika vaarallista käydä rämeen halki yksin", sanoi hän.
"Minua kummastuttaa, että Lintunainen on sallinut teidän sitä koettaa.
Tiedän kyllä, että toinen tie on vähän pitempi, mutta sittenkin
pyydän teitä palaamaan polkua pitkin. Se on paha sekin, mutta paljoa
turvallisempi kuin suo."
Keiju naurahti iloisesti.
"Lakatkaa jo hupsuttelemasta! Minä en pelkää. En rahtuakaan.
Lintunainen ei tahtonut antaa minun mennä polkua pitkin, jota olen
kulkenut vain kerran ennen, mutta minä olin varma, että osaisin, ja nyt
olenkin siitä vähän ylpeä. Mikä teitä lapsettaa? Tiedättehän, etten
minä pelkää."
"Tiedän", sanoi Freckles sävyisästi, "mutta silti saattavat ystävänne
pelätä teidän puolestanne. Polulla voitte nähdä kappaleen matkaa
eteenne ja tulisitte paljoa paremmin toimeen, jos tapaatte käärmeen."
Sitten juolahti Frecklesin mieleen oiva ajatus. Hän kääntyi Jaakon
puoleen.
"Sanokaa te hänelle!" pyysi Freckles. "Käskekää hänen mennä polkua
pitkin. Teidän takianne hän sen tekee."
Tämä pyyntö mairitteli niin Mustaa Jaakkoa, että hän jälleen näytti
ihan silmissä kasvavan.
"Olkaa huoleti!" sanoi Jaakko. Ja tyttöön päin kääntyen hän jatkoi:
"Teidän on paras noudattaa Frecklesin kehoitusta, neiti. Hän tuntee
nevan paremmin kuin kukaan meistä, paitsi minä, ja jos hän sanoo
'menkää polkua pitkin', niin kyllä teidän on paras mennä."
Tyttö epäröi. Hän halusi oikaista suon poikki ja yrittää päästä hevosen
luo. Hän tiesi, ettei Freckles säikkyisi mitään vaaraa, estääkseen
häntä kulkemasta suon poikki yksin, mutta hän ei tosiaankaan pelännyt
ja polku lisäsi matkaa kilometrin verran. Hän osasi kyllä mennä rämeen
halki ja aikoi juosta henkensä edestä heti kun tuntisi olevansa
poissa näkyvistä, ja hänen puseronsa poimuihin kätkettynä oli pieni
sievoinen revolveri, jonka hänen isänsä oli hänelle lahjoittanut hänen
osuudestansa tuossa "amatsoonikahakassa", kuten hän sanoi. Viimeinen
vilkaisu Frecklesiin näytti, että tämän silmissä oli kuolettava tuska,
ja samassa välähti hänen mielessään, että Frecklesillä kaiketi oli joku
toinenkin syy. Hän päätti kulkea polkua.
"Hyvä on", sanoi hän luoden Jaakkoon lumoavan katseen. "Koska te niin
sanotte, niin teidän mieliksenne palaan polkua pitkin. Hyvästi, joka
mies."
Hän työnsi pensaat tieltään ja lähti.
"Sinä perhanan tolvana! Pysäytä hänet!" murisi Wessner. "Pidä hänet
täällä ainakin kunnes olemme lastanneet puun. Ihan sinä ajat päin
helvettiä. Etkö voi käsittää, että kun tämä juttu tulee ilmi, niin
tuo tyttö syöksee hornaan meidät joka sorkan. Jos annat hänen mennä,
saa joka mies meistä lähteä käpälämäkeen, ja muutama joutuu varmasti
kiikkiin."
Jaakko syöksähti eteenpäin. Frecklesillä oli sydän kurkussa. Tyttö
näytti arvaavan Jaakon tulon. Hän hyräili laulunpätkää. Sitten
hän vaikeni ja alkoi taitella muutamia kukkia, joita siinä kasvoi
yltympäri. Oikaistessaan vartalonsa hän astui askeleen taaksepäin ja
sanoi: "Hoi, Freckles! Lintunainen tahtoo, että sinä palautat sen
luonnonhistoriallisen lehden. Se kuuluu erääseen kokoelmaan, jonka
hän aikoo sidottaa. Siinä yksi syy, miksi pistimme sen laatikon alle.
Ottakaa ne nyt varmasti mennessänne illalla kotiin, sillä nehän voivat
kostua sateesta tai kasteestakin."
"Hyvä on", vastasi Freckles, mutta sellaisella äänellä jota ei ollut
tuntea omakseen.
Sitten tyttö kääntyi ja loi Jaakkoon jäähyväiskatseen, vastustamattoman
ystävällisen ja lumoavan herttaisen.
"Muistakaa tulla ratsastaen ja punainen huivi kaulassa!" sanoi hän
puoleksi vaatien, puoleksi kysyen.
Jaakon meni pää kerrassaan pyörälle. Freckles oli hänen vankinsa, mutta
hän tytön, sieluineen ruumiineen. Hänen kasvoillaan oli hartain ilme,
mitä niillä milloinkaan oli ollut, kun hän toisti Frecklesin sanat:
"Hyvä on!" Pää pystyssä keiju asteli verkalleen pois, ja Jaakko kääntyi
miehiin päin.
"Mitä te kirotut siinä töllistelette? Sahatkaa puuta", kiljaisi hän.
"Ettekö laisinkaan tiedä, kuinka tulee kohdella hienoa naisihmistä?"
Olisi sietänyt udella, mikä vanha noita-akka niistä, jotka istua
kyyhöttivät nuotion ääressä Villikissanotkon luolissa lakkaamatta
imeskellen maissintähkäpiippuaan ja hämmentäen kattiloissaan pesukarhun
tai pussirotan keittoa, oli opettanut häntä käyttäytymään niinkin
siivosti.
Miehet murisivat ja uhkailivat keskenään, mutta kävivät vihaisesti
työhön käsiksi. Eräs esitti, että lähetettäisiin joku seuraamaan tyttöä
ja pitämään silmällä hänen ja Lintunaisen lähtöä nevalta. Frecklesin
sydän jähmettyi kauhusta, mutta Jaakko oli huumaantunut ja välitti
viisi varovaisuudesta.
"Niin kai", ivasi hän. "Kaiketi joka mies teistä mieluummin heittäisi
sahan hiiteen ja laukkaisi tytön perään. Mutta minäpä sanon, että ei!
Minusta näyttää, että minähän se häntä miellytin. En näe mitään kukkia
kenenkään muun rinnassa. Jos joku häntä saattaa, niin kai minä, mutta
juuri minua tarvitaan täällä kaikkien näiden pöllöpäitten joukossa.
Sen tytön puolelta ei tule mitään vaaraa. Ei hän minua pettäisi.
Pinnistäkää nyt, pojat, ja yrittäkää olan takaa, minä ja Wessner otamme
kirveet ja alamme kalkuttaa toiselta puolelta."
"Mutta siitähän nousee aika ääni!" sanoi Wessner.
"Välipä tuolla", vastasi Jaakko. "Tyttöhän luuli meidän olevan McLeanin
miehiä. Tämä käy kuin rasvattu. Pannaan lastut lentelemään."
Niinpä kaikki kävivät taas ison puun kimppuun.
Freckles istuutui eräälle penkille odottamaan. Tulisessa kiireessään
saada puu kaadetuksi ja lastatuksi, niin että ajomiehet pääsisivät
lähtemään ja he itse vapaasti käymään käsiksi toiseen puuhun, he olivat
unohtaneet sitoa hänet uudestaan.
Tyttö oli polulla ja turvassa. Tuskanhiki helmeili Frecklesin
ohimoilla ja tippui suurina pisaroina hänen paidalleen. Keijulta
kuluisi hieman enemmän aikaa polkua pitkin käymällä, mutta Freckles
oli ajatellut yksinomaan hänen turvallisuuttaan vaatiessaan menemään
sitä tietä. Hän koetti kuvitella, kuinka kauan keijun kestäisi astella
vaunuille saakka. Olikohan lintunainen riisunut hevosen, mietti hän.
Hän seurasi tytön joka askelta ja kuvitteli mielessään, milloin hän
ehtisi aukeamalle, sivuuttaisi syvän hetteen, jossa hänen sammakkonsa
eleskeli, kävelisi Käärmeojan poikki ja pääsisi ajoneuvojen luo.
Hän koki myös arvailla, mitä tyttö sanoisi Lintunaiselle ja kuinka
kauan kestäisi, ennenkuin he kokoisivat tavaransa ja lähtisivät pois.
Hän tiesi nyt, että he ymmärtäisivät asian laidan ja että keiju
koettaisi saada isännän sinne ajoissa pelastamaan vetonsa. Mutta sitä
hän ei kuitenkaan voisi tehdä, sillä puu oli jo yli puoleksi sahattu
ja Jaakko ja Wessner hakkaamassa toiselta puolelta. Näytti siltä, että
he saisivat ainakin sen puun kaadetuksi, ennenkuin McLean ennättäisi
saapua, ja silloin oli veto menetetty.
Kytkisivätkö he sen kaadettuaan hänet jälleen ja jättäisivät Wessnerin
mielettömän koston uhriksi vai veisivätkö mukanaan seuraavan puun luo
ja suoriutuisivat hänestä vasta varastettuaan kaikki puut, joihin
pääsisivät käsiksi? Jaakko oli sanonut, että häneen ei kajottaisi,
ennenkuin hän itse olisi poissa. Varmaankaan hän ei ollut heittäytynyt
tähän vaaraan vain tämän yhden puun takia, kun hänellä oli merkittynä
monta muuta paljon arvokkaampaa. Freckles tunsi, että hänellä oli
hieman toivoa mihin tarttua, mutta huomasi kuitenkin rukoilevansa, että
keiju kiiruhtaisi.
Kerran Jaakko tuli Frecklesin luo ja kysyi, oliko hänellä vettä.
Freckles nousi ja näytti hänelle, missä piti juomavettänsä. Jaakko joi
pitkin siemauksin ja ojentaessaan sangon takaisin sanoi: "Kun miehellä
on toiveita napata niin sievä tyttö kuin tuo, ei hänen pitäisi olla
missään roskaisissa hommissa. Toivoisinpa olevani erilläni tästä."