FRECKLES KATSOO URHOOLLISESTI VAARAA SILMIIN, JA UUSIEN KOKEMUKSIEN TIE
AVAUTUU.
Duncanilla oli ensi kerralla palatessaan kaupunkimatkaltaan iso
pakkalaatikko rattaitten perällä. Hän ajoi rämeen läntiselle veräjälle,
nosti laatikon kannolle, jonka Freckles oli valinnut kauniilla,
suojaisella paikalla, ja naulasi sen kiinni takana seisovaan puuhun.
"Aivan säälittää ajaa naula tähän puuhun", sanoi Duncan. "Minulla nyt
ei ole aikaa tutkia sitä, mutta se näyttää aika arvokkaalta. No niin,
naula ei tunge syvään, ja kun siinä on tuo laatikko lisäkkeenä, on se
paremmassa turvassa, jos se sattuisi olemaan oikein hyödyllinen."
"Eikö se ole tammi?" kysyi Freckles.
"On. Se näyttää voivan olla tuollainen hienosyinen kulta puu, josta
tehdään komeita huonekaluja", vastasi Duncan.
Kun laatikko oli tukevasti paikallaan, teki Duncan kannesta oven ja
kiinnitti sen saranoilla. Hän löi puuhun sinkilän, ruuvasi kiinni säpin
ja antoi Frecklesille pienen munalukon, niin että hän saattaisi lukita
aarteensa turvaan. Ylimmäs hän laittoi kirjoille hyllyn ja lopuksi
peitti laatikon vahakankaalla.
Ensi kertaa nyt Frecklesin elämässä joku oli tehnyt noin paljon hänen
mieliksensä, ja se lämmitti hänen sydäntänsä puhtaalla ilolla. Jos
laatikon sisusta olisi jo ollut täynnä Limberlostin harvinaisimpia
aarteita, ei hän olisi voinut olla onnellisempi.
Kun kookas ajuri astui taaksepäin katsoakseen työtänsä, virkkoi hän
nauraen: "Siistiä, vaan ei prameaa, niinkuin McLean sanoo. Nyt ei muuta
kuin vähän väriä päälle, ja meillä on astiakaappi, joka tekisi Saaran
viheriäksi kateudesta. Saat nähdä, pojuseni, että se on vankka ja
vedenpitävä, eikähän muuta kaivatakaan."
"Unia Duncan", sanoi Freckles. "En tiedä, miksi te olette niin
hirveän hyvä minulle, mutta jos teillä on tuvassa jotakin työtä, jota
minä voin tehdä teidän tai rouva Duncanin puolesta, milloin en ole
vahtipaikallani, olisin minä hirveän onnellinen."
Duncan nauroi. "Ei sinun tarvitse tuntea mitään kiitollisuudenvelkaa,
poikaseni. Ethän toki luule, että minä voisin hukata puolen päivää
parasta ajoaikaa retuuttaakseni kaupungista laatikoita, joita sitten
pynttäisin ja panisin pikku varani niiden sisustukseen."
"Tiesin kyllä, että herra McLean oli lähettänyt teidät", sanoi
Freckles, ja hänen silmänsä laajenivat ja loistivat onnesta. "Hän on
niin hyvä. Kuinka kernaasti tahtoisin tehdä jotakin, joka tuottaisi
hänelle yhtä paljon iloa."
"No, kuuleppa, Freckles", sanoi Duncan, alkaen polvistuneena kerätä
kapineitaan. "Enpä voi ymmärtää, että se pahoittaisi sinua, jos
saisitkin kuulla, että sinä joka päivä teet jotakin, mikä miellyttää
isäntää yhtä paljon kuin mikä muu tahansa, mitä voisit tehdä. Sinä olet
tavattoman tunnollinen, poikaseni, ja rehellinen kuin kulta. McLean
luottaa sinuun kuin jos olisit hänen omaa vertansa ja lihaansa."
"Oo, Duncan!" huudahti onnellinen poika. "Oletteko oikein varma?"
"Tiedänhän minä sen", vastasi Duncan. "Muuten en tohtisi sitä
sanoakaan. Ensi päivinä hän varoitti minua kertomasta sitä sinulle,
mutta nyt hän ei välittäisi. Tiedätkö sinä, että jotkut näistä puista,
joita sinä vartioit, ovat tuhantisen dollarin arvoisia?"
Frecklesin hengitys salpaantui, hän seisoi sanattomana ja vain tuijotti.
"Näetkös", sanoi Duncan, "siksi niitä täytyy niin tarkoin vartioida.
Otetaan vaikka jokin visavaahtera -- linnunsilmäksi sitä sanotaan
tehtaalla, se kun on täynnä pikkuruikkusia oksia ja nystermiä, jotka
näyttävät ihan linnunsilmiltä. Se sahataan levyihin, jotka eivät
ole kirjoituspaperia paljon paksumpia. Sitten tehdään huonekalu
huokeammasta puusta ja peitetään vaahteralla -- vaneerilla, kuten
sanotaan. Kun se on laitettu ja kiilloitettu, niin en koskaan ole
nähnyt komeampaa. Meneppäs katsomaan johonkin huonekalukauppaan, kun
ensi kerran joudut kaupunkiin. Sillä tavalla sahaamalla hienoksi
saadaan päällystettä tuhansien dollarien arvosta yhdestä ainoasta
puusta. Jos sinä et vartioi tunnollisesti ja Musta Jaakko puhaltaa
muutamia, jotka hän on merkinnyt, on siinä menetetty enemmän rahaa kuin
koskaan olet aavistanutkaan, poikaseni. Tässä eräänä iltana oli tuolla
kämpällä joku hirtehinen vihjailemassa, että sinä voisit pettää isännän
ja antaa Jaakon viedä puut salaa eikä siitä voisi kukaan tietää mitään,
ennenkuin työmaa siirretään tänne."
Frecklesin kasvot karahtivat punaisiksi, kun hän kuuli tämän kavalan
viittauksen.
"Ja isäntä", jatkoi Duncan, panematta merkille Frecklesin suuttumusta,
"istui vain yhtä levollisena kuin lehmipaimen, ja sanoi: 'Minä annan
tuhannen dollaria kenelle hyvänsä joka saattaa näyttää minulle vereksen
kannon, kun tulemme Limberlostiin', niin hän sanoi. Muutamat miehet
alkoivat silloin härnätä, että he kyllä joitakuita tapaavat. Niin että
siitä näet, kuinka isäntä luottaa sinuun, pojuseni."
"Minä olen iloisempi kuin osaan ilmaista", sanoi Freckles. "Ja nyt minä
aion marssia kaksin verroin, ettei kukaan pääse katkaisemaan yhtäkään
puuta ja saamaan niin paljon rahaa."
"No, Herra armahtakoon!" päivitteli Duncan. "Taaskin ne skotlantilaiset
ovat sotkeneet asioita! Tahtoihan McLean vain osoittaa sinulle
luottamusta ja kunniaa. Ja nyt hän onkin luvannut runsaan palkinnon
jollekin kurjalle konnalle, joka tahtoo syöstä sinut perikatoon.
Minä tahdoin vain näyttää sinulle, minkälaiset ajatukset isännällä
on sinusta, ja nyt olen toimittanut tuon taakan niskaasi. Kirotut
skotlantilaiset! Ne ovat semmoisia tolvanoita!"
"Läsnäolevia lukuunottamatta?" kysäisi Freckles veikeästi.
"Eikä!" murisi Duncan. "Ne etunenässä! Sekö hänen oli pakko panna hinta
päästäsi, hyvä poika, sillä siksihän asia lopultakin kiertyy, eikä
minun ole tarvis sitä julistaa sinulle. Me olemme molemmat tehneet
sinulle pahaa ja molemmat tarkoittaneet kaikkein parasta. Sitähän minä
aina olen sanonut Saaralle."
"Minä olen oikein ylpeä siitä, mitä olette kertonut, Duncan", puhui
Freckles. "Tarvitsin kylläkin tuon varoituksen. Sillä kun kirjat
tulevat, saattaisivat ne houkutella minut laiminlyömään työni, vaikka
entistä suurempi valppaus on tarpeen. Kiitän teitä enemmän kuin
osaan sanoa siitä, että annoitte minulle vihjauksen. Se voi kukaties
olla pelastukseni. En jääkään nyt kotiin päivälliselle. Lähden tästä
itäiselle linjalle, ja kun sieltä palaan kolmen korvissa, niin ehkäpä
muorilla on minua varten lasi maitoa ja palanen haukattavaa."
"Katsos vain!" huudahti Duncan harmissaan. "Aiot lähteä tuolle
seitsenpenikulmaiselle taipaleelle, vaikkei mahassasi ole hiventäkään
ruokaa. Mitä minä sanoinkaan sinulle?"
"Te sanoitte, että skotlantilaisilla on kovimmat päät ja lempeimmät
sydämet kaikista kuolevaisista", vastasi Freckles.
Duncan murahti puoleksi mielissään, puoleksi nyrpeillään. Freckles
tarttui sauvaansa ja lähti linjatiellensä hilpeästi viheltäen, ja nyt
hänellä oli tavattoman pitkä ohjelma puhallettavana.
Duncan harppasi suoraa päätä alakämpälle ja kutsuen McLeanin syrjään
sana sanalta toisti äskeisen keskustelun ja sanoi lopuksi: "Ja mitä
tapahtuneekin nyt tai vasta, älkää antako kenenkään uskotella, että
Freckles ei ole pitänyt vahtia niin uskollisesti kuin kukaan."
"En luule, että mikään saa uskoani siihen poikaan horjumaan", vastasi
McLean.
Freckles vihelteli iloisesti. Hän valvoi toisella silmällä uskollisesti
piikkilankaa. Toisen hän jakoi polun, langalla istuvain ystäväinsä ja
taivaan välille, jolta etsiskeli hiljan tulleita asujamia. Hän oli
nähnyt ne joka päivä niiden tultua, joko kiikkumassa pieninä mustina
täplinä rämeen kohdalla taikka hyppimässä kantojen ja runkojen poikki
hullunkurisella, vaappuvalla tavallaan. Milloin häneltä vain liikeni
aikaa, pistäytyi hän suolle ja koetti hieroa ystävyyttä niiden kanssa,
ja pian niistä tulikin kesyimmät hänen lukemattomista alamaisistaan.
Ne kykkivät ja loikkivat puitten ja pensasten ylitse ja tassuttelivat
hänen ympärillään, ja miten lähelle tahansa hän tuli, eivät ne
lähteneet pakoon.
Pari viikkoa hän oli huomannut niiden säännöllisesti kiertelevän
ilmassa Limberlostin kohdalla, mutta eräänä aamuna naaras puuttuikin ja
vain iso musta koiras kyykötti taivaalla rämeen yläpuolella ikäänkuin
vahtisotilas. Naaras ei ilmestynyt seuraavinakaan päivinä, ja Freckles
kävi levottomaksi. Hän puhui siitä Duncanin vaimolle, joka rauhoitti
häntä herättämällä sen sijaan iloisen toivon.
"No, poika, jos sinä kaipaat sitä naaraslintua, niin panen kymmenen
yhtä vastaan, että se on turvassa", sanoi hän. "Se on muninut ja
paraikaa hautoo, sinä houkka. Pidä silmällä koirasta ja pane merkille
mihin se laskeutuu. Seuraa sitten ja etsi pesä. Jonakin pyhänä tulemme
sitten kaikki katsomaan."
Neuvoa seuraten Freckles haki pesää. Koska nämä "kanat" olivat isoja
kuin haukat, tirkisteli hän puitten latvoihin, niin että oli vähällä
niskansa taittaa. Hänellä oli tiedossaan puolet varisten ja haukkain
pesistä rämeellä. Ja tätä pesää hän nyt etsiskeli sen sijaan että
olisi keräillyt tavaraa kaappiinsa. Pariskunnan hän tapasikin eräänä
aamupäivänä samassa jalavassa, jossa oli tarkannut niiden armastelua.
Iso musta koiras oli ruokkimassa eukkoaan; näin oli todistettu, että
ne olivat pari, molemmat hengissä ja naaras epäilemättä paraikaa
hautomassa. Tämän jälkeen Freckles etsi pesää entistä hartaammin, mutta
kun hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mistä sitä hakea, eikä Duncan
osannut keksiä avuksi mitään ajatusta, oli hän pesän löytämisessä nyt
yhtä pitkällä kuin ennenkin.
Kerta palatessaan pitkältä päivämatkalta hän näki Duncanin lasten
odottelevan paljoa lähempänä laaksoa kuin minne he tavallisesti
uskalsivat tulla ja heidän hurjista huitomisistaan älysi, että jotakin
oli tapahtunut. Hän pisti juoksuksi, mutta jo kuului hänen korviinsa
huuto: "Kirjat ovat tulleet!"
Kuinka hän kiiruhti! Hän nosti nuorimman olalleen, toinen otti hänen
sauvansa ja ruokakorinsa, ja kun he joutuivat perille, oli emäntä
häärimässä ison laatikon kimpussa, juuri irroitettuaan kannen, ja istui
sillä nyt nauraen.
"Sinä et saa pilkistääkään tänne, ennenkuin olet pessyt ja syönyt",
sanoi hän. "Siellä on kaikki valmiina pöydällä. Jos pääset tämän puuhan
alkuun, et saane nokkaasi irti siitä ennen maatapanon aikaa, enkä minä
tahdo yökautta kuhnustella kiinni töissäni. Me olemme syöneet jo aikoja
sitten."
Se oli kova paikka, mutta Freckles hymyili urhoollisesti. Hän siisti
itsensä, nielaisi muutaman palan ja ehätti sitten paikalle niin
innokkaana, että vaimo väistyi, vaikka sanoikin koko ajan vallan hyvin
tienneensä, että illallinen menisi hukkaan.
Nostaen kannen he ottivat pakkauksen pois ja tapasivat laatikosta
kirjoja, jotka käsittelivät lintuja, puita, kukkia, itikoita ja
perhosia. Siellä oli myöskin muuan, jossa Frecklesin härkäsammakko
näkyi ilmielävänä. Ja lisäksi siellä oli perhoshaavi, peltinen pönttö,
syaniittipullo, puuvilla rasia, paketti pitkiä teräsneuloja hyönteisiä
varten sekä kirje, joka selitti, mitä kaikki nämät esineet olivat ja
miten niitä käytetään.