Niin vietti Freckles tuiman talven. Hän oli hyvin onnellinen. Hän oli
niin kauan kaivannut vapautta, rakkautta ja arvonantoa! Hän oli ollut
sanomattoman yksinäinen kunnalliskodissa eikä suuren erämaan tahi
metsän täydellinen yksinäisyys ole niin vaikea käsittää kuin sellainen
autiudentunne, että alinomaa on ympärillä ihmisiä, jotka eivät
hitustakaan välitä siitä, onko toinen elossa vai kuollut.
Koko talven Freckles kohdisti kaiken tarmonsa siihen, että rajalinjat
pysyivät kunnossa ja hänen "kanansa" pelastuivat kylmän ja nälän
kynsistä. Kun ensimmäinen kevään hengähdys kantautui Limberlostiin
ja lumi väistyi sen tieltä; kun osmankäämi teki kukkia, kun viheriä
vivahdus ilmestyi puihin, pensaisiin ja maahan; kun kaislat alkoivat
kohottaa päätänsä ja vasta valveutuneen vuodenajan sykintä vahvistui
luonnon sydämessä, silloin liikahti jotakin uutta pojankin rinnassa.
Luonto vaatii aina osansa. Nyt se laski mahtavan kätensä Frecklesin
sielulle, ja pojan koko olento vavahti, vaikkei hänellä ollut
etäisintäkään aavistusta siitä, mikä häntä vaivasi. Duncan yhtyi
vaimonsa olettamukseen, että se oli kevätkuumeen oire, mutta Freckles
tiesi, ettei niin ollut laita. Hän ei ollut milloinkaan jaksanut niin
hyvin. Kirkkaana, lämpimänä ja vahvana tykki veri hänen suonissaan.
Hänen oli aina nälkä eikä raskainkaan päivätyö väsyttänyt. Pitkät
kuukaudet hän oli, kertaakaan keskeyttämättä, taivaltanut tuon
seitsenpenikulmaisen polun kahdesti joka päivä kaikilla mahdollisilla
ilmoilla. Raskaalla nuijallaan hän lujasti kopahutteli piikkilankoja,
ja eri lohkojen väliä kulkiessaan hän oli, ensiksi leikillä, sitten
pitääkseen vertaan liikkeessä, ruvennut rummuttamaan ja saavuttanut
siinä kokeneen rumpalin taitavuuden. Hänen työskentelynsä tarjosi
harjoitusta jokaiselle hänen ruumiinsa lihakselle joka hetki päivästä,
ja iltaisin häntä odotti kylpy, terveellinen ruoka ja virkistävä uni
huoneessa, jota ei koskaan lämmitetty. Hän oli lihonnut ja päivettynyt
ja osoitti suurempaa jäntevyyttä ja kestävyyttä kuin koskaan olisi
voinut aavistaa.
Eikä Limberlost nyt enää itseensä kätkenyt viime vuoden kauhuja.
Hän oli ollut siellä rämeen autiona aikana, jolloin se paljaaksi ja
avuttomaksi raastettuna värisi kuin pelon vallassa sekin. Hän oli
retkeillyt sen sisäosiin, kunnes tunsi jokaisen polun ja tien, joka
oli sinne milloinkaan tehty. Hän oli mitannut sen syvimpäin hetteiden
syvyyden ja päässyt selville siitä, miksi puut kasvoivat niin
suurenmoisesti. Hän oli huomannut, että räme- ja alankomaat olivat vain
vähäisiä verrattuina peninkulmain laajoihin vankkoihin metsäalueihin,
jotka kesä verhosi rehevillä pensaikoilla.
Ne äänet, jotka ensimmältä olivat herättäneet hyytävää pelkoa hänen
sielussaan, ne olivat, kuten hän nyt tiesi, talven lähetessä kaikonneet
siivin tai äänettömin askelin. Kun linnut palasivat parvi toisensa
jälkeen ja hän havaitsi entisten kaikujen heräävän jälleen, tunsi
hän kummakseen niitä ikävöineensä ja tervehtivänsä niiden paluuta
ilomielin. Kaikki pelko oli unohtunut. Sen sijaan hänet oli vallannut
palava halu tulla tietämään, mitä ne olivat, oppia tuntemaan, missä
ne olivat olleet ja rupeaisivatko ne hänen ystävikseen niinkuin
talvilinnut olivat tehneet, ja jos niin kävisi, olisivatko ne myös yhtä
epävakaisia. Sillä kun mahla alkoi vuotaa, madot mataa ja hyönteiset
lentää, olivat enimmät "kanat" karanneet häneltä, pujahtaneet suolle ja
herkuttelivat sen loppumattoman runsailla varastoilla, niin etteivät
paljoakaan piitanneet hänen antimistaan. Näin oli poika jäänyt yksin,
kun linnuilla oli soitimen ja pesänrakentamisen kiireelliset päivät.
Hänen mieltänsä kaiveli lintujen kiittämättömyys, mutta pian hän sai
lohdutusta vastatulleitten tarkkaamisesta ja ystävyyden hieromisesta
niiden kanssa. Hän olisi varmaankin ollut ylpeä ja ylen mielissään, jos
olisi tiennyt, että monikin sisäsuon entinen asukas nyt laati pesänsä
rajapolun varsille ainoastaan hänen seuransa ja suojeluksensa takia.
Limberlostin vuotuinen herääminen on valtava uudestisyntyminen.
Freckles seisoi syrjässä ja tarkkasi hartautta tuntien, kuinka
räme asteittain sai uuden pukunsa ja uudet asujamet. Vaaroissa ja
yksinäisyydessä käyneenä teräväsilmäiseksi ja virkuksi hän pani
merkille kehityksen joka vaiheen, ensimmäisestä sammakon äännähdyksestä
ja umpun puhkeamisesta siihen saakka, kun puut olivat täydessä lehdessä
ja viimeinen muuttolintu palannut.
Se tieto, että hän oli ypöyksin ja peräti vailla merkitystä, rasitti
häntä alinomaa. Hän pohti ja mietti, kunnes oli melkein kuumeessa eikä
sittenkään älynnyt syytä. Kiihkeä levottomuus ja kaipaus, jota hän
tuskin jaksoi kestää, oli tyystin ottanut hänet valtoihinsa.
Oli kesäkuu, oli taivaalla, samoin Limberlostissa, ja kaikkien
vastaheränneen luonnon ihanuuksien nimessä olisi pitänyt olla kesäkuu
jokaisen ihmisen sydämessäkin. Mutta Freckles näytti tuikealta ja
synkältä palatessaan vahtipolultaan, ja nuo tempoilevat iskut -- pom,
pom -- jotka koettelivat notkahtelevaa piikkilankaa ja sähköttivät
hänen tulostaan rämeellä oleskeleville turkis- ja sulkapukuisille
ystäville, julistivat tänä aamuna uutista hänen tyytymättömyydestään
peninkulman päähän hänen edellään.
Frecklesin erikoinen suosikki, sorea keltatakkinen, mustahihainen
tiklivarpu, koiras, oli rohkeimpana kaikista istunut monena päivänä
piikkilangalla, ja Freckles, jonka tuon pikku veijarin näppäryys ja
koreus oli kokonaan kahlehtinut, ei lainkaan aavistanut, että häntä
vedettiin nenästä. Sillä tiklivarpunen hypiskeli, keikkui ja liehui
siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että kerrassaan kiinnittäisi
hänen huomionsa, joten hän ei tulisi vilkaisseeksi ylös ja äkänneeksi
pientä ohdakkeenhaivenista ja villasta tehtyä kehtoa, joka oli
pelottavan lähellä hänen päätänsä. Hautomisen alkuaikoina tuo pieni
vilkas perheenisä oli sankarillisesti tarrautunut aitaan, vaikka olikin
pelosta melkein herpaantunut. Mutta kun päivä kului toisensa jälkeen ja
sen vihellyksiin vastailtiin vain leikkisällä jäljittelyllä, panemalla
kourallinen murusia aidanpylvään virkaa tekevän akaasian nokkaan ja
ystävällisesti puhelemalla, kasvoi sen luottamus. Viime aikoina se
oli Frecklesin ohikulkiessa laulanut ja pyrähdellyt, ja tämä, joka ei
aavistanut, että niin lähellä hänen yläpuolellansa oli pesä ja siinä
levottomasti tähystelevä pieni naaras, luuli vain olevansa tavattoman
taitava houkuttelemaan lintuja puoleensa. Tänä aamuna tiklivarpunen
tuskin saattoi uskoa korviaan ja piteli kiinni piikkilangasta, kunnes
tavallista äkäisempi isku pani sen pyörimään ilmassa jalka koholla,
samalla kun se äännähti "pst" äärettömän säikähtyneessä sävyssä.
Langoissa soi tarina, jota linnut eivät osanneet tulkita, ja Freckles
oli aivan yhtä tietämätön hämmingin syistä kuin ne.
Omituinen liike pienen saksanpähkinäpuun alla veti hänen huomiotaan
puoleensa. Hän pysähtyi tutkimaan asiaa. Se oli tavattoman
suuri Luna-kotilo, ja perhonen oli juuri puhkaisemassa yläpäätä
ponnistautuessaan valoon ja vapauteen. Freckles jäi seisomaan ja
katsomaan.
"Tuossapa jokin yrittää ulos!" mutisi hän. "Voisinkohan minä siinä
auttaa? Arvaanpa, että on parasta olla yrittämättä. Ellen olisi
sattunut tälle kohtaa, ei tässä olisi ollut ketään auttamassa, ja ehkä
minä vain tekisin vahinkoa. Se on... se on... kas vain! Sehän on juuri
syntymässä!"
Freckles tuijotti ällistyneenä. Perhonen suoriutui aukosta esille
ja pahasti vaappuen ja heilahdellen kapusi puunrunkoa ylös. Sitten
perhonen ryömi oksan ympäri ja painautui kiinni sen alapuoleen. Sillä
oli iso paksu ruumis, melkein yhtä kookas kuin hänen peukalonsa ja
niin lumivalkea, ettei Freckles eläissään ollut mokomaa nähnyt. Hieno
lavendelinvärinen nauha oli vedetty sen otsan poikki ja jalat olivat
samaa väriä; päässä oli tuntosarvet kuten pienoiset oljenkarvaiset
sulkaset, ja olkapäiltä riippuivat poimuiset kosteat siivet. Siinä
jäykkänä ihmetellessään hän näki niiden laajenevan, painuvan alas,
saavan väriä ja pienten soikeain merkkien alkavan näyttäytyä.
Minuutit kuluivat. Freckles katseli hellittämättä, värähtämättä.
Tietämättänsä hän vapisi kiihkosta ja levottomuudesta. Nähdessään mitä
oli tapahtumassa hän äänettömässä ihmetyksessä kuiskasi: "Se aikoo
lentää!" Aamuaurinko lankesi perhoselle ja kuivasi perhosen sametin,
ja leppoisa ilma tuuletti sen untuvia. Nopeasti kasvavat läpinäkyvät
siivet alkoivat kehittyä erinomaisen hienon vihertäviksi; edessä
kulkivat lavendelinkarvaiset juomut, seassa silmänmuotoisia kuvioita,
joita reunustivat punaiset, ruskeat ja mustat viivat ja pitkät, kiherät
rönsyntapaiset.
Freckles kuiskaili itsekseen peläten häiritsevänsä perhosta. Se ryhtyi
järjestelmälliseen harjoitukseen kohotellen ja laskien hienoja siipiään
niitä kuivatakseen ja saadakseen verenkierron aikaan. Freckles tajusi,
että se pian kykenisi levittämään ne ja lentämään pois. Hänen kaihoinen
sielunsa lennätti ilmoille ensimmäisen värähtävän parahduksensa.
"Minä en tiedä mitä se on! Voi, tahtoisinpa tietää! Kuinka minä
tahtoisinkaan tietää! Sen täytyy olla jotakin suurenmoista! Perhonen se
ei voi olla! Se on liian iso! Voi, kunpa olisi joku selittämässä, mitä
se on!"
Hän kapusi akaasiapylväälle ja tukien itseänsä piikkilankaan pisti
sormensa oksaa pitkin etenevän perhosen tielle. Empimättä se kiipesi
sormelle, ja hän laskeutui takaisin polulle tarkastellen perhosta
läheltä. Sitten hän piti sitä varjossa ja käänteli sitä ihastellen sen
kuvioita ja kauniita värejä. Kun hän lähensi perhosta oksaan, kapusi se
sille yhä vielä liikutellen komeita siipiään.
"Tekisipä totisesti mieleni jäädä tähän sinun kanssasi!" sanoi hän.
"Mutta vaikkapa jäisin tähän koko päiväksi, et voisi tulla hiventäkään
koreammaksi kuin olet juuri nyt, enkä minä kyllin nokkelaksi
sanoakseni mikä sinä olet. Mutta joku kai sen tietää. Herra McLean
sanoi, että jotkut ihmiset tuntevat jokaisen lehden, linnun ja kukan
Limberlostissa. Voi, hyvä Jumala, kuinka toivon, että ilmoittaisit
edes, mikä tämä yksi otus on!"
Tiklivarpunen oli uskaltautunut takaisin langalle, sillä siinähän oli
sen puoliso vain muutama tuuma tuon ihmisolennon pään päällä, ja hän
ei totta maar saanut katsoa ylös juuri silloin, ja siksi rohkea pikku
lintu istahti langalle ja piipahutti niinkuin se oli tehnyt joka päivä
viikon ajan: "Hii-pii! Hii-pii!"
"Kuka tässä hiipii? Minäkö?" murisi Freckles. "Tietysti minä liikun
täällä joka päivä, mutta mitä se sinuun kuuluu? Ja vaikka siinä
piipittäisit joka aamu kokonaisen vuoden ajan, en sittenkään voisi
kenellekään siitä kertoa. Siellä oli keltainen lintu, niin pieni ja
keltainen kuin kanarialintu, ja sillä oli mustat silkkisiivet. Sen
enempää en voisi kertoa. Mitä sinä täällä oikein hommaat? Onko sinulla
puoliso? Mikä sinun nimesi on? 'Hiipii' -- itsehän sinä tässä hiivit
kuin vahtimassa!"
Kärsimättömänä Freckles kalahutti aitaa. Säikähdyksestä parahtaen
tiklivarpunen pakeni suinpäin. Pyrähtäen lensi naaraskin pesästään.
Freckles vilkaisi ylös ja näki sen.
"Ahaa!" huudahti hän. "Sitäkö varten sinä oletkin täällä! Sinulla onkin
eukko. Ja niin likellä päätäni, että olen ollut vähällä saada koko
pesän lakilleni mitään tietämättä!"
Freckles nauroi omalle pilalleen ja kiipesi mieleltään hilpeämpänä ylös
tarkastamaan sievää pientä kehtoa ja sen sisällystä. Naaras syöksähti
vimmoissaan häntä kohti. "No, mitä asiaa sinulla tänne on?" kysyi hän
nähdessään, ettei se ollutkaan tiklivarpusen näköinen.
"Suoriudu tiehesi täältä! Ei täällä ole sinun sikiöitäsi. Tämä on minun
pikkuisen, piikkilangalla asustavan keltaisen ystäväni pesä eikä sinun
ole lupa siihen kajota. Mutta... saathan sinä sentään katsella. Niinpä
vainenkin, hieno se pesä on ja kauniit munat. Pysy erilläsi taikka saat
tästä kepakostani!"
Freckles luisui takaisin polulle. Naaras pyyhälsi pesälle ja asettui
sinne hellällä, hyväilevällä liikkeellä. Sitten keltatakki lensi
pesän reunalle katsomaan, oliko kaikki kunnossa. Pieni lapsikin olisi
selvästi käsittänyt, että pesä kuului molemmille.
"No jopa nyt jotakin!" jupisi Freckles. "Eikös se ole noiden molempien
pesä! Ja koiras on keltainen ja naaras vihreä taikka sitten naaras
keltainen ja koiras vihreä. Sitä minä ainakaan en tiedä enkä voi
saadakaan tietoa siitä, mutta sehän on päivänselvää, että nuo molemmat
ovat valmiit puolustamaan tuota pesää, ja niinpä tietenkin se kuuluu
niille. Eikö se ole kummallista? Niinhän minua on puijannut koko
tämän viikon sekin ruohopesä orapihlajassa tuolla linjalla. Yhtenä
päivänä istuu siellä sininen lintu, ja minä ajattelen, että pesä on
sen. Seuraavana päivänä siellä kyyköttää ruskea lintu, ja minä ajan
sen pois, koska pesä on sinisen. Seuraavana päivänä se ruskea taas
kököttää paikallaan, ja minä annan sen olla, sillä sen oma kai pesän
täytyy olla, arvelen. Ja taas seuraavana päivänä siellä, totta vie,
istuukin se sininen, ja minä laahaan sen tiehensä, sillä ruskeanhan se
pesä on; ja nyt panen pääni pantiksi, että pesä on niiden molempien,
ja minä olen vain kiusannut niitä kuin mikäkin pöhkö. Koko tomppeli
olenkin, lintujen ystävä mukamas, ja niin tyhmä, etten tiedä, mitkä
ovat pariskuntia, ja tietystikin ovat sininen ja ruskea pariskunta,
jos kerta keltainen ja sininen ovat pari -- entäs ne punaiset linnut?
En ole koskaan tullut niitä ajatelleeksi. Uros on punainen ja naaras
harmaa -- ja nyt tahtoisin tietää, ovatko ne kaikki erilaisia? Mutta
eivät olekaan! Tietysti ne eivät ole. Kaikkihan nuo närhit ovat sinisiä
ja kaikki varikset mustia."
Frecklesin tyytymättömyys paisui, niin että hän oikein puhkui
kiukusta. Hän marssi pitkin polkua synkeän näköisenä ja äkeästi takoen
piikkilankaa. Peipposten pesän kohdalla hän poikkesi pois linjalta ja
silmäsi orapihlajaa. Siellä ei ollut ketään hautomassa. Hän painautui
lähemmäs, päästäkseen kurkistamaan noita lumivalkeita pilkuttomia
pikku munia, jotka olivat hänestä olleet niin kauniita, ja hänen
rapistellessaan kurkotti sieltä neljä pienoista päätä suut ammollaan ja
nälästä piipittäen. Freckles vetäytyi syrjään. Pesän reunalle laskeutui
ruskea lintu ja tukki yhden kidan vihreällä koukeroisella madolla, ja
pari minuuttia myöhemmin täytti sininen lintu toisen kidan jollakin
valkealla. Nyt oli asia selvä. Sininen ja ruskea olivat pariskuntia.
Taaskin Freckles toisti: "Kuinka tahtoisinkaan tietää!"
Käärmejoen yli vievän sillan tienoilla laakso avartui, puut seisoivat
harvassa, ja raitoja, kaisloja, saraheinää ja loistavan valkoisia
kukkia kasvoi viljalti. Täällä laiskat, isot, mustat vesikäärmeet,
joista joki on nimensä saanut, paistattelivat päivää pensaissa,
villihanhet ja uikut räkättivät, kurjet ja haikarat kalastivat ja
myskirotat kaivoivat rantaäyrääseen omituisia luikertelevia käytäviään.
Se oli aina erinomaisen hupaisa paikka, ja Freckles seisoskeli
mielellään sillalla, tarkaten nevan ja veden väkeä. Hän toimitti
myöskin tärkeitä asioita villien kukkasten ja sulotuoksuisen ruohon
kanssa. Ilokseen hän niinikään polskien saapasti kummallakin puolen
siltaa matalain lammikoiden halki.
Ja missä joki painui suolle, siinä oli harvinaisen kaunis paikka. Vesi
levisi tummissa, sammalreunaisissa, vihreissä lietteissä. Kokonaiset
aukeamat kasvoi täällä vesikasveja ja liljoja, kohottaen leveitä,
vankkoja, heleänvihreitä lehtiään. Ei missään muualla Limberlostissa
saanut kuulla senkaltaista sammakkokuoroa kuin joen suulla. Rummutus
ja piipitys kaikui loppumattomana orkesterimusiikkina, ja koko kesän
mittaan sitä säesti täysinäinen kuoro.
Verkalleen Freckles vaelsi polkua, joka sillalta johti linjalle. Sillä
ainoalla paikalla hän saattoi hellittää valppauttansa. Ei pahinkaan
hirrenvaras, mikä koskaan oli täällä liikkunut, olisi tohtinut pyrkiä
rämeelle joensuulta päin veden takia, kun siinä ei ollut suojaa
ympäröivistä puista. Hän taivutteli rehevää ruohoa sauvallaan ja
ajatteli, kuinka varjoisaa olisi rämeen tiheämmissä osissa. Silloin hän
äkkiä hypähti syrjään; sauva halkaisi suhahtaen ilmaa, ja hän astahti
askeleen taapäin.
Kirkkaalta taivaalta tuli ensinnä hänen kasvojensa tasalle, sitten
liidellen, kieppuen ja pyörien kiiltävä, välkehtivä musta sulka, kunnes
painui polulle hänen eteensä. Kun se kosketti maahan, sieppasi Freckles
sen heti käteensä ja katsahti ylös taivaalle. Ei ollut minkäänkokoista
puuta koko tällä avaralla aukeamalla. Ei tuulta, joka olisi voinut
tuon sulan tuoda. Kirkkaalta taivaalta se oli pudonnut, eikä Freckles,
joka kiihkeästi pälyili ylös kesäkuun taivaalle, missä jokunen harva
pilvenhattara verkalleen liiteli korkealla eetterimeressä, osannut
arvailla tai uneksiakaan, että siellä kiikkuisi joku lintu jäätyneen
pilkun lailla. Hämillään hän käänteli isoa sulkaa ja loi kummastuneen
katseen taas yläilmoja kohti.
"Sulka pudonnut taivaasta!" kuiskasi hän hartaasti. "Onko pyhillä
enkeleillä siipisato? Mutta ei; jos niin olisi, olisihan tämä
valkoinen. Kenties eivät kaikki enkelit olekaan valkeita. Mitäs jos
Jumalan enkelit ovatkin valkeita ja paholaisen mustia? Mutta eipä
mustalla enkelillä ole mitään tekemistä tuolla ylhäällä. Ehkä joku
musta enkeliparka on niin väsynyt rangaistukseensa, että on hiipimässä
taivaan porteille ja siellä lyö siivillään koettaen saada Luojaa
kuulemaan rukoustaan."
Yhä uudelleen Freckles tarkasteli taivasta, mutta ei vastaukseksi
nähnyt mitään kultaisen portin hohdetta eikä lintua siellä
purjehtimassa; sitten hän hitaasti jatkoi matkaansa ja kummeksien
käänneskeli sulkaa. Se oli siipisulka, kahdeksantoista tuumaa pitkä,
paksuhöytyinen, alapuolelta harmaa, muuttuen pikimustaksi yläosassaan,
ja auringonsäteitten sillä karkeloidessa se välkehti milloin
viheriältä, milloin pronssinkarvaiselta. Taas hän sai niin paljon
päänvaivaa, että askeleet hiljenivät ja sydäntä kirveli.
"Mistä se tuli? Mitä se on? Voi, kuinka minä tahtoisin tietää!"
toisteli hän hypistellen ja tutkistellen sulkaa, melkeinpä mitään
näkemättä, kun oli niin mietteissään.
Hänen edessään aukeni laaja, viheriä hete, täynnä lahoavia pölkkyjä
ja lehtiä, reunoilla siroja saniaisia ja ruohoja, joista keiholehti
nosti kermankarvaista, vesihyasintti sinisiä ja häpy kannus hennon
kellertäviä kärkiään. Kun hän nojautui eteenpäin, sormeillen sulkaa ja
tuijottaen ensin siihen ja sitten hetteen syvyyksiin, toisti hän vielä
kerran vanhan kysymyksensä: "Mitähän se lienee?"
Suoraan häntä vastapäätä istua kyyhötti iso viheriä härkäsammakko,
jonka rinta läpätti ja silmät räpyttivät, vanhan vettä tiukkuvan
puunrungon sammalistossa, nosti päätään ja haukahti vastaukseksi: "Hae
pois! Hae pois!"
"Mi-mitä se oli?" änkytti Freckles melkein liian ällistyneenä,
voidakseen puhua. "Minä -- minä tiedän, että olet vain härkäsammakko,
mutta lempsatti olkoon, sehän kuulosti kuin puheelta. Etkö olisi
ystävällinen ja sanoisi uudestaan?"
Sammakko hieroi itseään tyytyväisenä liejussa. Sitten se äkkiä korotti
äänensä, ja kuin komentavana rumpalin pärrytyksenä kajahti taas käsky:
"Hae pois! Hae pois! Hae pois!"
Freckles oli saanut vastauksen. Jokin tuntui napsahtaneen hänen
aivoissaan. Hänen silmissään välähti. Sitten hänen järkensä kirkastui.
Hänen päänsä kohosi uudella tavalla, olkapäät levisivät ja selkä
oikeni. Sieluntuska oli ohi. Hänen sielunsa liiteli vapaana. Freckles
oli saanut takaisin esikoisoikeutensa.
"Jumalan nimessä, sen teenkin!" Hän lausui tämän valan niin pontevasti,
että pöytäkirjaa pitävä enkeli värähtämättä merkitsi sen rukousten
sarekkeeseen.
Freckles pani hattunsa eräälle niistä akaasiapylväistä, joita
käytettiin puiden välillä lankaa kannattamaan, ja kiinnitti sulan
varmasti sen nauhaan. Sitten hän läksi marssimaan linjaa pitkin,
puhuen itsekseen, kuten niiden aina on tapa, jotka pitkiä aikoja
työskentelevät yksikseen.
"Mikä hupsu olenkaan ollut!" mutisi hän. "Sehän minun luonnollisestikin
on tekeminen. Sitä ei kukaan muu tehne minun puolestani. Tietysti minä
voin. Miksi muuten olisin mies? Jos olisin joku rämeen nelijalkainen,
niin kenties en voisi; mutta mies voi tehdä mitä tahtoo, jos hänessä
vain on uskallusta tarttua lujasti kiinni työhön, kuten McLean sanoo,
ja nyt olen selvillä siitä, mitä tulee tehdä. Hän sanoi myös, että on
ihmisiä, jotka tuntevat kaikki, mitä rämeessä on. Tietysti he ovat
kirjoittaneet kirjoja. En ole eläissäni ostanut kirjaa tahi muutakaan
minkään arvoista. Voi, kuinka olenkaan iloinen, kun en ole hurvitellut
rahojani! Varmaankin minulla on niin paljon, että muutaman saan.
Katsotaanpa."
Freckles istuutui puunrungolle, otti esille kynän ja muistikirjan ja
teki laskelman eräälle loppusivulle. Hän oli pitänyt vahtia polullansa
kymmenen kuukautta. Palkka oli kolmekymmentä dollaria kuussa, ja
asunto maksoi kahdeksan. Siten jäi jälelle kaksikolmatta dollaria
kuukausittain, eivätkä vaatteet olleet maksaneet kahtakaan dollaria.
Ainakin kaksi sataa dollaria oli siis pankissa. Hän hengähti syvään
tyytyväisyydestä ja hymyili autuaallisena taivasta kohti.
"Minun pitää saada kirja kaikista linnuista, puista, kukista,
perhosista ja -- totta vie, sammakoistakin -- vaikka siihen menisi
viimeinen pennikin!" vakuutti hän itsekseen.
Hän pisti taskuunsa muistikirjan, joka oli hänen rakkain omaisuutensa,
otti keppinsä ja läksi taas pitkin polkua. Tasaiset lyönnit -- pom!
pom! -- ja iloinen, hilpeä vihellys kantoivat kauas hänen edelleen
sanomaa, että Freckles oli jälleen oma itsensä.
Hän pisti nopeaksi käynniksi, sillä hän oli menettänyt aikaa sinä
aamuna, ja kääntyessään viime kulmauksessa hän miltei juoksi. Isäntä
saattoi hyvinkin olla siellä jokaviikkoisella katsastusmatkallaan.
Liidellen laadellen sinne tänne suon ruohiston yläpuolella tuli
iso musta varjo pyyhältäen niin läheltä hänen editsensä, että hän
toistamiseen tänä aamuna hätkähti ja hypähti syrjään. Hän oli nähnyt
joitakuita rämeen pöllöjä ja haukkoja, joita luuli voitavan pitää
isoina lintuina, mutta ei milloinkaan tämänkaltaista, sillä kuusi
jalkaa oli sen isojen, kiiltäväin siipien väliä. Sen vankat jalat
näkyivät höyhenten sekaan vedettyinä. Päivä välkehti sen terävällä
käyrällä nokalla. Sen silmät hehkuivat, heijastivat valoa ja tuntuivat
voivan lävistää maan hänen jalkainsa juurella. Se ei välittänyt
Frecklesistä enempää kuin jos häntä ei olisi lainkaan ollut, sillä se
laskeutui matalaan puuhun ja sekuntia myöhemmin hypähti kömpelösti
salamanpirstoman jalavan rungolle, käänsi hänelle selkänsä ja kohotti
etsivät silmänsä sinitaivaalle.
Freckles vilkaisi sinne ja ehti nähdä toisen varjon liitävän ruohoa
pitkin, ja toinen lintu, hieman vähäisempi eikä aivan yhtä kiiltävä
päivänpaisteessa, purjehti verkalleen alas ja laskeutui ensimmäisen
viereen. Ilmeisesti ne olivat pariskunta, sillä hullunkurisesti
putkahtaen levitti ensintullut pronssisiipensä, siirtyi vastasaapuneen
luo ja kömpelön hellästi pukkasi sitä kylkeen. Sitten se keikaillen
vetäytyi syrjemmälle ja vilkuili lemmekkäästi kumppaniin, nosti
päätänsä ja paapersi toisesta moniaan askeleen päähän, kompuroi
kankeasti takaisin ja iski sellaisen paukahtavan suudelman
mielitiettynsä noukalle, että Freckles ratkesi äänekkääseen nauruun,
mutta samalla painoi käden suulleen sitä hillitäkseen.
Armastelija painui kokoon ja siirtyi askeleen pari sivulle. Hän
levitti siipensä ja löyhytti niillä hitaasti ja tasaisesti, ikäänkuin
toimittaakseen viileyttä lumoojattarellensa, ja sitäpä hän tosiaan
tekikin. Sitten valtasi hänet vastustamaton hellyyden puuska, ja hän
köpitti hyökkäämään kerran vielä, nyt suoraan edestä. Hän käänteli
päätänsä puolelta toiselle jäykin nytkähdyksin ja samaan tapaan
pukkaili toveria siipiin ja päähän ja muikisti niin herttaisesti, että
hänen tosiaan olisi pitänyt olla vastustamaton. Mutta kumppani vain
haukotteli ja kylmäkiskoisena vetäytyi loitommas. Freckles kohotti
kättään, veti sulan hatustaan ja luoden siitä katseensa lintuihin
nyökkäsi varmuuden saaneena.
"Vai te veijarit sitä olettekin mustia enkeleitäni! Eipä ihme, ettette
päässeet sisälle. Mutta takaanpa, että olitte jo lähempänä kuin mikään
muu lintu. Te lennätte korkeammalle kuin voin nähdä. Oletteko katsoneet
Limberlostin oivalliseksi paikaksi ja tulleet sitä koettamaan? Hyvä,
saatte ruveta kanasikseni, jos haluatte, mutta häikäilemättömiä te
vastatulleiksi olette, kissa vieköön. Miksi ette pidä pyssynä tätä
kepakkoa ja puikki peninkulman päähän?"
Freckles purskahti hillittömään nauruun, sillä rakastunut lintu oli
perin kiihkeä lempimään, mutta puoliso oli ilmeisesti pahalla tuulella.
Kun uros läheni liian rajuna, sieppasi se siltä melkoisen höyhentupsun,
jolloin toinen loikkaili taaksepäin vaappuen ja hoippuen, niin että
poika saattoi kuvitella, mitä lienee tapahtunut yläilmoissa, kun sieltä
tipahti sulka hänen polullensa.
"Yksi piste rouvalle! Tässä minä olen erotuomarina!" tarjosi Freckles
palvelustaan.
Mitä ihastuttavin elkein, puoliksi levitetyin siivin ja syviä
kurkkuääniä korahutellen koiras lähestyi uudelleen. Äkkiä se lensi
koholle, mutta naaras vain kylmäverisesti siirsihe eteenpäin oksalla,
luikahti sievästi sen alitse ja purjehti hitaasti Limberlostin sisäosia
kohti. Toinen malttoi mielensä ja kummissaan katseli lentäjän menoa.
Freckles riensi pitkin metsälinjaa täristen naurusta. Lähetessään
aukeamalle viepää polkua ja nähdessään isännän liikkumatta istuvan
tammansa selässä, joka oli hänen sydämensä ylpeys, pyyhälsi poika
juoksuun.
"Voi, herra McLean!" huudahti hän. "Toivon, ettei teidän ole tarvinnut
odottaa ylen kauan. Ja aurinkokin on niin kuuma! Olen ollut niin hidas
tänä aamuna. Olisin saattanut käydä kiivaammin, mutta oli niin monta
asiaa minua pidättämässä enkä tiennyt, että olitte täällä. Tästä
puoleen minä riennän. Ei koskaan ennen minun ole tarvinnut pyytää
anteeksi. Aitaan ei ole kajottu, eikä näy mitään merkkiä, että jokin
olisi epäkunnossa, mutta muut asiat myöhästyttivät minua."
McLean hymyili pojalle ja huomasi heti hänen muuttuneen. Tämä verevä
läähättävä puhelias poika ei ollut sama olento, joka epätoivoisena ja
katkerana oli turvautunut hänen puoleensa. Hän katseli kummeksien,
kuinka Freckles kuivasi hikeä otsaltaan ja purskahti nauruun.
Unohtaen tavanomaisen pidättyväisyytensä isännän seurassa hän päästi
hillityn poikamaisuutensa valloilleen. Tarinansa hän kertoi niin
kaunopuheisesti, että se oli isännälle kerrassaan yllätys, ja puheli
niin innokkaasti, että McLean ei kääntänyt silmiä hänestä eikä
liikahtanut satulassa, ennenkuin poika kuvasi omituista rakastunutta
lintua; silloin isäntä äkkiä kumartui satulankaaren ylitse ja nauroi
pojan mukana.
Freckles höysti juttuansa somilla arvosteluilla ja iiriläisten
sukkeluuksilla ja oivallisilla kompasanoilla, mikä teki sen erittäin
huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi. Se oli hänen ensimmäinen
yrityksensä kuvailevan kertomisen alalla. Paljastaen siinä synnynnäiset
lahjansa pääpiirteitten keksimisessä, luonnontieteilijän innostuksen
Limberlostin ihmeisiin ja pursuavan ilonsa vastalöytämänsä onnen
johdosta hän sai McLeanin suorastaan näkemään perhosen ponnistelut ja
sen vastamaalatut siivet, eriväriset sievät koreat lintupariskunnat,
selvän ilman halki leijailevan sulan, sammakon läpättävän kaulan
ja räpyttelevät silmät, mutta hänen kertomuksensa ison linnun
kosiohommista pani isännän nauramaan makeammin kuin vuosikausiin.
"Ne ovat jälleen keskellä rämettä", sanoi Freckles. "Luuletteko, että
ne saa millään tavalla jäämään kanojeni joukkoon? Jos ne jäävät,
niin saanpa niistä merkillisimpiä otuksia, mitä minulla on; muuten
olen nyt saamassa joitakuita aivan erinomaisia kasvatteja. Tuolla
joensuulla on muuan uusi laji, joka käyttää siipiään jalkoina ja
kävelee nelin kontin. Se liikkuu kuin puimakone. Ja siellä on toinen
laji, joka ulottuu vyötäisilleni, nokka jalan mittainen, kaula
kaksikin jalkaa, mutta ei ranteeni vahvuinen, ja väriltään perin
hieno. Se on jotakuinkin harmaansininen, seassa mustia, valkeita ja
ruskeita pilkkuja. Sen ääni on sellainen, että jos se asettuisi puun
viereen ja huutaisi sitä kohti muutamia kertoja, voisi se sahata sen
kerrassaan poikki. Eiköhän vain olisi kelpo aate koettaa sitä teidän
työpaikallanne, sir."
McLean naurahti. "Ne ovat varmaankin sinihaikaroita, Freckles", sanoi
hän. "Ja uskomattomalta kuuluu, mutta kuvaamasi isot mustat linnut
viittaavat oikeaan mustaan korppikotkaan. Ne ovat kylläkin yleisiä
etelässä. Olen nähnyt niitä joukoittain Georgian metsäkämpillä, mutta
en ole koskaan kuullut puhuttavan niistä näin kaukana pohjoisessa.
Varmaankin ne ovat eksyneet. Sinä kuvasit tarkasti lähintä
vastinettamme eräälle lajille näitä lintuja, joita Euroopassa sanotaan
Faraon kanoiksi, mutta jos ne ovat tulleet Limberlostiin, saavat
ne heittää Faraon ja ruveta Frecklesin kanoiksi, niinkuin muutkin
linnut, vai mitä? Vai ovatko ne liian eriskummaisia tai rumia sinua
huvittaakseen?"
"Eihän toki!" huudahti Freckles ja innoissaan eksyi puhtaimpaan
irlantilaismurteeseensa. "Enhän juuri väitä niitä suorastaan kauniiksi,
ja liikkuvathan ne kuin kiikkuhevoset laukassa, mutta ne ovat niin
isoja ja pelottomia. Niillä on kaunis väri, vaikka ovat mustia, ja
niiden jalat ja nokka näyttävät perin vahvoilta. Lieneekö mitään muuta
niin kirkasta kuin niiden silmät? Entäs lento! Niin, kuulkaahan, sir,
ne lentävät varmaankin peninkulmien korkeudessa, sillä niitä ei näkynyt
hitustakaan, kun sulka putosi. Enpä luule, että minulla on rämeessä
yhtäkään kanaa, joka pääsee niin lähelle taivasta kuin nuo isot, mustat
vintiöt, ja sitten..."
Freckles venytti ääntänsä ja empi.
"Mitä sitten?" tiukkasi McLean uteliaana.
"Se oli niin pihkaantunut kumppaniinsa", virkkoi Freckles ääntänsä
hilliten. "Olihan se kyllä kauhean hassua, ja minä nauroin ja tein
siitä pilaa, mutta jos olisin ottanut vähän ajatellakseni, niin
en luule, että olisin nauranut. Katsokaas, minä olen nähnyt niin
pikkuruikkusen rakkautta eläissäni. Tehän voitte helposti ymmärtää,
että kunnalliskodissa joka päivä sai vanhaan tapaan kokea vain
laiminlyömistä ja kylmäkiskoisuutta. Aina vain ihmisiä, jotka eivät
piitanneet lapsistaan kylliksi pitääkseen niitä huostassaan, niin
että nähkääs, sir, minunhan täytyi pitää siitä linnusta, kun se niin
hartaasti koetti näyttää toiselle, kuinka kovasti se rakasti. Tietenkin
ne ovat vain lintuja, mutta jos ne pitävät toisistaan tuolla tavalla,
niin ovathan ne kai aivan kuin ihmiset vai mitä?"
Freckles kiinnitti isäntään rehelliset, uskolliset silmänsä.
"Jos joku rakastaisi minua sillä muotoa, herra McLean, niin enpä
huolisi vähääkään siitä, minkä näköinen hän on tai kuinka hän liikkuu.
Sitä minä vain ajattelisin, mitä hän tuntee minua kohtaan. Jos ne
linnut tahtovat jäädä, niin minä pidän niistä juuri samaa huolta kuin
muistakin kanoistani. Nauroinhan minä sille, mutta minusta se oli
sittenkin niin perin pulska!"
McLeanin ilmeestä ei olisi voinut saada selvää, mutta pojan rehelliset
silmät olivat niin hartaat, ettei hän voinut olla vastaamatta. "Olet
oikeassa, Freckles. Se on hieno olento ja ainoa oikea todellinen kana
mitä sinulla on. Tietysti se jää. Limberlostista se saa perheelleen
oikean paratiisin. Ja nyt, Freckles, voit sanoa, mikä sinua on
vaivannut kaiken kevättä? Sinä olet tehnyt tehtäväsi niin uskollisesti
kuin kukaan voi pyytää, mutta enhän voi olla näkemättä, että jossakin
kangertaa. Oletko väsynyt toimeesi?"
"Minä pidän siitä", vastasi Freckles. "Sydämeni melkein murtuu silloin,
kun työmiehet tulevat raivaamaan rämettä ja säikyttämään kanani pois."
"No mikä siis on vikana?" tiukkasi McLean.
"Eivätköhän vain lie kirjat", vastasi Freckles. "Nähkääs, enhän
ymmärtänyt sitä itsekään, ennenkuin härkäsammakko sen minulle tänä
aamuna ilmaisi. En ollut kuullutkaan sellaisesta paikasta kuin
tämä on. Enkä toisekseen olisi ymmärtänyt, millainen se on, jos
olisin kuullutkin. Kun sitten joka päivä liikuin näiden ihanuuksien
keskellä, alkoi minun niin hirveästi tehdä mieli oppia niitä
tuntemaan ja tietämään niiden nimiä, että se kerrassaan kaiveli
sisuani ja teki minut melkein sairaaksi, vaikka olin niin terve kuin
olla saattaa. Tietysti minä koulussa opin lukemaan ja kirjoittamaan
sekä piirustamaankin hieman, mutta ei siellä eikä missään muussa
kaupungissa, jonka olen tullut näkemään, ollut mitään, mikä olisi
saanut uneksimaankaan niin merkillisistä asioista kuin täällä on.
Olenhan nähnyt puistoja -- Herra varjele, ei niissä ole hajuakaan
siitä, mitä on täällä Limberlostissa! Kaikki on minulle niin uutta
ja outoa. En tiedä hiventäkään siitä kaikesta, mitä täällä näkee.
Härkäsammakko käski minun 'hakea pois' niin selvästi kuin suinkin voi
toivoa, ja kirjat ovat ainoa tie, vai mitä?"
"Tietysti", sanoi McLean itsekin kummastuneena siitä sydämellisestä
helpotuksesta, jota tunsi. Tähän hetkeen asti hän ei ollut aavistanut,
mitä hänelle olisi merkinnyt Frecklesistä luopuminen. "Olethan
tarpeeksi edistynyt osataksesi omin päin ottaa selkoa asioista, jos
sinulla vain on kirjoja, eikö niin?"
"Olenpa siitä varma", sanoi Freckles. "Minä opin kaikki, mihin oli
tilaisuutta kunnalliskodissa, ja koulutukseni oli hyvä, mikäli sitä
yleensä oli. Jälkeen neljännentoista vuoteni en näet saanut jatkaa.
Laskento sujui aina hyvin, ja historiakirjani olivat niin rakkaat.
Osasin ne melkein ulkoa. Mutta kielioppia en koskaan saanut menemään
samaa kyytiä. Ne sanoivat, että se oli minussa synnynnäinen vika, tuo
nurinkurinen puhuminen, ja jollei asia olisi ollut niinkään, niin
olisin kai oppinut sen toisilta lapsilta, mutta minulla oli paras
ääni kaikista sekä kotona että koulussa. Laulussa voitin ne kaikki.
Minä olin aina esilaulajana, ja kerran eräs tarkastajista antoi
minulle junarahan ja lähetti minut kaupunkiin laulamaan poikakuorossa.
Opettaja sanoi, että minulla oli kaunein ääni kaikista, kunnes se kävi
karheaksi, ja silloin hän päästi minut pois joksikin aikaa ja sanoi,
että se tulisi takaisin niinkuin näihin aikoihin, ja niin minä tosiaan
luulenkin palanneen, sir, sillä minä olen hiljan koetellut linjapolulla
ja se tuntuu taas olevan heleä ja entistään koko joukon vahvempi. Se
ja kanani ovat olleet ainoa seurani ja saavatkin olla, jos vain saan
kirjoja ja opin tietämään, mikä minkin nimi on, ja mistä ne tulevat
ja miksi ne menettelevät niin merkillisesti. Minulla on ollut senkin
seitsemät kiusat siitä, että olen joutunut kaikkien näiden ihmeitten
keskelle eikä ole niistä hajuakaan. Tahtoisin nyt kysyä teiltä, mitä
jokunen kirja maksaisi ja olisitteko niin hyvä ja hankkisitte minulle
sopivia kirjoja. Kai minulla on riittävästi rahaa?"
Hän otti esiin muistikirjansa, ja isäntä tarkasti sitä vakavasti.
"Sinun ei tarvitse koskea pankkikirjaasi, Freckles", sanoi hän.
"Kymmenen dollaria tämän kuukauden palkasta riittää hankkimaan sinulle
kaikki, mitä näin alkuun on tarpeen. Minäpä kirjoitan tänään eräälle
ystävälle Suurille Putouksille ja pyydän häntä valitsemaan sinulle
parhaat ja lähettämään ne heti."
Frecklesin silmät loistivat.
"En ole koskaan eläissäni omistanut kirjaa", sanoi hän. "Eivät edes
koulukirjat olleet omiani. Hyvä Jumala, kuinka toivoin, että edes
yksi olisi oikein omani. Eikö olisi mukava nähdä sahalintuni ja
pienen keltaisen viikarini katsovan minuun kirjan lehdiltä, kun vielä
tietäisin niiden oikeat nimet ja saisin lukea kaikki asiat niistä
painettuina siihen sivuun? Kuinka kauan siihen menee, sir?"
"Kymmenessä päivässä sen pitäisi hyvästikin käydä", sanoi McLean.
Sitten nähdessään pojan naaman venähtävän pitkäksi hän lisäsi: "Duncan
saa hakea sinulle tuollaisen kymmenen bushelin pakkalaatikon, kun
hän ensi kerran käy kaupungissa. Hän voi kuljettaa sen läntiselle
veräjälle ja jättää sen mihin vain tahdot. Joutoaikasi voit käyttää
täyttämällä laatikon kaikilla niillä lajeilla, joita keräilet, kunnes
kirjat tulevat, ja sittenhän sinun sopii ottaa selko siitä, mitä
sinulla on. Luulenpa, että voit löytää yhtä ja toista, minkä voin
lähettää luonnontutkijoille kaupunkiin ja myydä sinun puolestasi;
esim. sellaista kuin tuo tämänaamuinen siivekäs otus. Enhän minä tunne
paljoakaan sitä maata, mutta eiköhän vain se lie ollut yöperhonen, ehkä
harvinainenkin. Olen nähnyt niitä tuhansittain museoissa enkä koko
luonnossa muista nähneeni ihmeellisempiä värejä kuin niiden siivissä.
Minäpä toimitan sinulle perhoshaavin ja -laatikon ja näytän, kuinka
luonnontieteilijät kiinnittävät hyönteisiään. Sinä voit hyvinkin saada
kokoon kauniin kokoelman näitä rämeen kaunistuksia. Sopiihan sinun
pyydystää joitakin erilaisia sääskiä ja perhosia, mutta minä en tahdo
kuulla puhuttavan, että sinä tapat lintuja. Niitä suojelevat runsaat
sakot."
McLean ratsasti pois, ja Freckles tuijotti hämmentyneenä hänen
jälkeensä. Sitten hän ymmärsi yskän ja hymyili. Polulla seisoen hän
pyöritteli sulkaa sormissaan ja mietti aamun tapahtumia.
"Ja eikö elämä olisi elämisen arvoista?" virkkoi hän ihmettelevin
ilmein. "Suurin onnenpotkaus minun elämässäni! Aikanaan jotakin kyllä
sattuisi tielleni, mutta enpä voinut milloinkaan uskoa, että näin
suurenmoisia tulevaisuudentoiveita saattaisi ihmiselle tuottaa putoava
sulka."