On suruni hedelmätön,
ääretön ja hedelmätön
kuin meren hiekka.
Se painaa kuin erämaa,
tuo risatautinen,
näivettynyt rintalapsi
maaemon sydäntä painaa.
Se on kadottanut ruumiin,
ajan ja paikan rajat,
elämän ääriviivat;
se on kuin rauhaton sielu
kuoleman jälkeen,
utua, sumua,
läpikuultavaa pilveä,
ei mitään
ja sentään jotain,
jonka olemassaoloa
ei voi todistaa,
pimeää ikävää,
taika-uskoa,
joka autioittaa talon,
ruostuttaa kalman kädellä
oven salvat ja saranat
natiseviksi,
silaa seinät ja lattian
kuihtumuksen pölyllä,
kutoo akkunoihin
lukinlanka-uutimet,
tuo pihamaalle pitkän
auringonpimennyksen,
tukehduttaa rikkaruohoon
kukkivat ruusulavat,
uuvuttaa unikkojen valtaan
nousevan elämän laulua
laulavat laihot,
luo kuoleman puutarhan
ympäri lumotun linnan,
vetää, vaivuttaa
varjojen, aaveiden
valtakuntaan...