Kajahtaa kauas kalske vasaroiden,
joit' oman onnen sepät heiluttaa.
Maa versoo, lahjoin lepytettiin maa
ja verin pestiin posket omenoiden.
Mut kaikk' on tyhjää virvaa päällä soiden,
suonsilmään sairaaseen kaikk' katoaa.
Tääll onni kaunein madonsyömän saa
ja murtuu vastus sotahaarniskoiden.
Kaikk' kimallust' on kuolleen kultakalan.
Ma yksin sortumistas soimaan jään
ja kerran julki saatan muistos salan:
tarinan kohtalosta kansan tään,
mi potkupalloksensa syöksi pään
ja sydämeensä päästi väärän valan.