Talvi.
Tammikuussa on synkkiä aamuja, jotka jäätävät sydäntä. Herätessäni sinä
päivänä tunsin epäselvää levottomuutta. Yöllä oli tullut suoja ja kun
kynnykseltä katselin niittyjä ja vainioita näyttivät ne
likaisenharmaalta, loan tahrimalta rikkinäiseltä jättiläisrievulta.
Sumuverho peitti näköalan. Sumusta kohisivat synkkinä käytävän tammien
mustat oksat, kun rivi aaveita, jotka vartioivat usvamerta takanaan.
Maa oli pehmeätä ja täynnä lätäköitä, joissa uiskenteli likaista lunta.
Kaukaa kuului Durancen ankara kohina.
Talvi on elähyttävä ja terveellinen, kun taivas on kirkas ja maa kova.
Kylmyys pistelee korvia, kävellään reippaasti jäätyneillä teillä, jotka
soivat jalan alla hopeanhelein äänin. Pellot leviävät puhtaina,
lumivalkoisina, keltaisessa auringonvalossa. Mutta minä en tiedä mitään
ikävämpää kuin tuollainen ruma suojasää; vihaan sumua, jonka kosteus
painaa raskaana olkapäitä.
Värisin katsellessani pilvistä taivasta; kiiruhdin huoneisiin päättäen,
etten lainkaan menisi tänä päivänä pelloille. Eipä kotonakaan työtä
puuttunut.
Jacques oli aikoja sitten noussut. Kuulin hänen viheltelevän vajassa,
missä hän auttoi miehiä viljasäkkien nostamisessa. Poika oli jo
kahdeksantoistavuotias, vahvakäsivartinen ja iloinen. Mikään Lazare
setä ei ollut häntä hemmottelemassa ja opettamassa hänelle latinaa, hän
ei käynyt haaveilemassa pajujen juurella. Jacquesista oli tullut oikea
talonpoika, väsymätön työmies, joka suuttui kun minä johonkin kajosin
ja sanoi, että minä olin vanha ja että minun tuli levätä.
Kun kaukaa katselin häntä, kiipesi suloinen ja kevyt olento
olkapäilleni, pani pienet kätensä silmilleni kysyen:
-- Kuka se on?
Minä nauroin.
-- Se on, vastasin minä, pikku Marie, jonka äitinsä on juuri pukenut.
Koska hän oli tullut viimeisenä, aikana, jolloin emme enää toivoneet
saavamme lasta, oli hän kaksinkertaisesti rakastettu. Hänen heikko
terveytensä teki hänet meille kalliiksi. Häntä hoidettiin ja
kasvatettiin kuin neitiä; hänen äitinsä tahtoi ehdottomasti tehdä
hänestä herrasneitosen eikä minulla ollut rohkeutta panna vastaan, niin
hentoiselta näytti pikku Marie kauniissa, nauhoilla koristetuissa
silkkihameissaan.
Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.
-- Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.
Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me
olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä,
katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme
palauttivat meille nuoruutemme.
Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu.
Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen
näköiseksi.
-- Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin
kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.
Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin,
tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen
kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.
-- Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä
rauhoittaakseni mieliä.
-- Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän
muutamia oksia tuleen.
Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät
punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma
leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet
oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien
kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.
-- Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja
kellareita.
Lähdin ulos hänen kanssaan. Muutaman vuoden oli vuodentulo ollut huono.
Olimme kärsineet suuria vahinkoja: viinitarhamme, puumme olivat
vahingoittuneet pakkasessa, raesade oli lyönyt lakoon vehnä- ja
kaurapeltomme. Sanoin usein, että olin tullut vanhaksi ja että onnetar,
joka on nainen, ei pidä vanhuksista. Jacques nauroi ja vastasi, että
hän oli nuori ja aikoi mielistellä onnetarta.
Talvi oli minulla käsissä, kylmä vuodenaika. Tunsin kuinka kaikki kuoli
ympärilläni. Jokainen ilo, joka väistyi, pani minut ajattelemaan Lazare
setää, joka oli kuollut niin tyynenä; minä etsin uusia voimia hänen
rakkaasta muistostaan.
Kello kolmelta oli jo ihan pimeä. Me menimme alas arkihuoneeseen. Babet
ompeli takan ääressä pää painuksissa; pikku Marie, joka istui lattialla
takkavalkean edessä, puki totisena nukkea. Jacques ja minä seisoimme
mahonkikirjoituspöydän ääressä, joka oli perintö Lazare sedältä ja
tarkastimme laskujamme.
Akkuna oli kuin kiinni muurattu; sumu, joka oli ruutujen takana,
muodosti mustan seinän. Tämän seinän takana oli tyhjyys,
tuntemattomuus. Vain kova pauhina, joka täytti pimeyden, kuului
äänettömyydestä.
Olimme lähettäneet pois työväkemme pitäen luonamme vain vanhan
palvelijattaremme Margueriten. Kun kohotin päätäni ja kuuntelin, tuntui
kuin olisi talo häilynyt syvyydessä. Ei mikään ihmisääni tullut ulkoa,
kuulin vain syvyyden pauhinan. Silloin katsoin vaimoani ja lapsiani,
minua peloitti kuten vanhusta ainakin joka tuntee itsensä liian
heikoksi suojelemaan omaisiaan tuntemattomia vaaroja vastaan.
Pauhu tuli kovemmaksi, meistä tuntui, että ovelle koputettiin.
Samassa alkoivat hevoset tallissa hurjasti hirnua, lehmät mylvivät
tukahutetusti. Me nousimme seisomaan levottomina. Jacques syöksyi
ovelle ja avasi sen selki selälleen. Samea aalto tulvahti äkkiä
huoneeseen ja levisi lattialle.
Durance tulvi. Tuo aamusta alkaen yhä kasvava kohina, joka kuului
kaukaa, oli sen aikaansaama. Lumi oli sulanut vuoristossa, jokainen
mäki oli muuttunut koskeksi, joka sai virran paisumaan. Sumuesirippu
oli meiltä kätkenyt tämän äkkinäisen tulvan.
Ankarina talvina oli vesi usein suojalla noussut aina talon portille
saakka. Mutta milloinkaan ei virta ollut paisunut niin nopeasti.
Avatusta ovesta näimme, että pihamaa oli muuttunut järveksi. Meillä oli
jo vettä nilkkoihin asti.
Babet oli nostanut syliinsä pikku Marien, joka itkien puristi nukkeaan
rintaansa vasten.
Jacques tahtoi mennä avaamaan tallin ja navetan ovet, mutta äitinsä,
joka piti häntä kiinni vaatteista, rukoili häntä pysymään sisällä. Vesi
kohosi yhä. Minä työnsin Babetia portaille.
-- Pian, pian, menkäämme kamareihin, huusin minä.
Ja minä pakoitin Jacquesin menemään edelläni. Itse jätin viimeisenä
alakerroksen.
Marguerite tuli kauhistuneena vinniltä, missä hän oli ollut. Minä sain
hänet istumaan perälle huonetta Babetin viereen, joka oli ääneti,
kalpea, rukoilevin silmin. Olimme panneet pikku Marien vuoteeseen, hän
ei ollut tahtonut erota nukestaan, hän nukahti hiljaa nukke sylissään.
Lapsen uni tuotti minulle mielenkevennystä; kun käännyin ja näin
Babetin, joka kuunteli tyttösen tasaista hengitystä, unohdin minä
vaaran, enkä enää kuullut kuinka vesi loiski seiniä vasten.
Mutta Jacques ja minä emme voineet olla näkemättä vaaraa. Levottomuus
pakoitti meidät ottamaan selkoa tulvan kasvamisesta. Olimme avanneet
akkunan selki selälleen, kumarruimme eteenpäin niin kauvas että olimme
vaarassa pudota, katsoimme tutkien yöhön. Sumu leijaili vielä
tiheämpänä veden yllä kylväen hienoa sadetta, joka sai meidät
värisemään. Epäselvät teräsharmaat välähdykset osoittivat, missä
vedenpinta liikkui pimeydessä. Alhaalla pihassa loiski vesi, nousten
hiljaa aaltoillen pitkin seiniä. Ja me kuulimme enää vain Durancen
raivoisan kohinan ja hevosten ja lehmäin pelästyneet huudot.
Eläinraukkojen hirnunta ja mylvintä kirveli sydäntäni. Jacques katsoi
minuun kysyen; hän olisi tahtonut koettaa niitä vapauttaa. Pian niiden
valitukset tulivat sydäntäsärkeviksi ja kuului kova romahdus. Härät
olivat murtaneet navetan ovet. Me näimme niiden virran vieminä
pyörähdellen uivan ohitsemme. Ja ne katosivat virran kohinaan.
Minut valtasi silloin silmitön viha, olin kuin hullu, puin nyrkkiä
Durancelle. Minä seisoin akkunan edessä ja haukuin sitä.
-- Kurja! huusin minä vesien pauhinaan, minä olen rakastanut sinua,
sinä olet ollut ensimäinen lemmittyni ja nyt sinä varastat minulta,
sinä järkyttelet taloani ja olet ryöstänyt karjani, Kirottu sinä,
kirottu!... Sinä olet antanut minulle Babetin, olet tyynenä huuhdellut
niittyjeni rantoja. Minä luulin, että että sinä olisit hyvä äiti,
muistin että Lazare setä oli rakastanut kirkkaita aaltojasi, ajattelin,
että minun oli oltava sinulle kiitollinen... Sinä oletkin äitipuoli,
vain vihaa sinä ansaitset...
Mutta Durance tukahutti jylinällään huutoni; ja leveänä,
välinpitämättömänä vieritteli se vesiään tyynesti ja itsepintaisesti
kuin kohtalo.
Palasin huoneeseen, suutelin Babetia, joka itki. Pikku Marie nukkui
hymy huulilla.
-- Älä pelkää, sanoin vaimolleni. Vesi ei voi ijankaiken kohota... Se
laskee varmasti kohta... Ei ole mitään vaaraa.
-- Ei, ei ole mitään vaaraa, toisti Jacques kuumeentapaisesti. Talo on
vankka.
Sillä välin oli Marguerite mennyt akkunaan ja pelon ja uteliaisuuden
valtaamana kumartunut eteenpäin kuin mieletön. Hän putosi päästäen
huudon. Minä syöksyin akkunaan, mutta en voinut estää Jacquesia
heittäytymästä veteen. Marguerite oli häntä tuudittanut lapsena, hän
tunsi vanhusraukkaa kohtaan pojan hellyyttä. Kuullessaan kaksi
putoamista, nousi Babet kauhistuneena kädet ristissä. Hän seisoi siinä
suu auki, silmät suurina ja katsoi akkunaan. Minä istuuduin
akkunalaudalle, korvissani suhisi vesien kohina. En tiedä kuinka kauvan
Babet ja minä olimme tässä tuskaisassa lamaannuksen tilassa, kun ääni
kutsui minua. Se oli Jacques, joka akkunan alla pysyttelihe kiinni
seinässä. Ojensin hänelle käteni ja hän nousi huoneeseen.
Babet painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Nyt hän saattoi itkeä; hän
huojensi mieltään.
Ei ollut puhetta Marguerista. Jacques ei uskaltanut sanoa meille, ettei
hän ollut voinut häntä löytää, emmekä me uskaltaneet kysyä häneltä,
mistä hän oli häntä hakenut.
Hän vei minut syrjään akkunaan.
-- Isä, sanoi hän puoliääneen, pihalla on jo yli kahden metrin
korkeudelta vettä ja virta yhä nousee. Emme voi olla täällä kauvempaa.
Jacques oli oikeassa. Talo järkkyi, vajojen lankut irtautuivat toinen
toisensa perästä. Margueriten kuolema painosti mieltämme. Babet rukoili
meitä hurjistuneena. Pikku Marie yksin lepäsi rauhallisena suuressa
vuoteessaan nukke käsivarrella ja nukkui, hymyillen suloista enkelin
hymyään.
Vaara kasvoi joka hetki. Kohta vesi ulottuisi akkunapieleen ja nousisi
huoneeseen. Olisi voinut luulla, että sotakone järkytteli taloa
kolkkoäänisin, voimakkain, säännöllisin iskuin. Virta löi etusivua
vasten. Ja me emme voineet toivoa mitään inhimillistä apua!
-- Hetket ovat kalliit, sanoi Jacques tuskallisesti. Me muserrumme
raunioihin... Hakekaamme lankkuja, tehkäämme lautta.
Hän puhui kuin kuumeessa. Tietenkin olisin tuhat kertaa mieluimmin
ollut keskellä virtaa muutamilla yhteensidotuilla pölkyillä kuin
tässä sortuvassa talossa. Mutta mistä ottaa tarpeelliset lankut?
Raivoissani revin irti kaapinlaudat, Jacques särki huonekalut, revimme
akkunalaudat, kaikki puuesineet mitä saimme käsiimme. Ja tietäen, että
oli mahdotonta käyttää hyväkseen näitä sirpaleita, heitimme ne keskelle
huonetta raivoissamme yhä etsien.
Viimeinen toivomme hukkui, käsitimme onnettomuutemme ja
voimattomuutemme. Silloin minä puhkesin itkuun, syleilin Babetia
vapisevin käsin, pyysin Jacquesia tulemaan lähelle meitä. Tahdoin, että
olisimme kaikki kuolleet samassa syleilyssä.
Jacques oli mennyt akkunaan. Ja äkkiä huusi hän:
-- Isä, olemme pelastetut!... Tule katsomaan.
Taivas oli hyvä. Veden irroittama vajankatto oli törmännyt akkunaamme.
Tämä katto oli useampia metriä pitkä ja leveä ja oli tehty keveistä
pölkyistä ja oljista; se ui vedessä, siitä saimme erinomaisen lautan.
Panin käteni ristiin, jumaloin noita puita ja noita olkia.
Jacques hypähti katolle kiinnitettyään sen ensin lujasti. Hän käveli
oljilla koetellen joka puolelta katon vankkuutta. Se kesti, me
saatoimme pelotta uskaltaa henkemme sen varaan.
-- Oi, se kannattaa meidät kaikki hyvin, sanoi Jacques iloisesti.
Katsohan, kuinka vähän se vajoaa veteen!... Vaikeus on siinä, kuinka
sitä voimme ohjata.
Hän katseli ympärilleen ja otti kaksi seivästä, jotka uivat virran
mukana.
-- Hei, tässä ovat airot, jatkoi hän... Isä, sinä asetut taakse ja minä
eteen ja me ohjaamme helposti lauttaa. Vesi ei ole kolmenkaan metrin
syvää. Pian, pian lautalle, ei ole viivyteltävä hetkeäkään.
Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kietoi hellävaroen pikku Marien
ympärille vaipan; lapsukainen heräsi, hän oli niin säikähtynyt, että
oli aivan hiljaa, vain silloin tällöin hän nyyhkytti syvään. Minä
asetin tuolin akkunan eteen, nostin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä
sylissäni, suutelin häntä syvästi liikutettuna; tunsin, että se oli
jäähyväissuudelma.
Vesi oli alkanut tulvia huoneeseen. Jalkamme olivat kastuneet. Itse
nousin viimeisenä lautalle, sitten irroitin köyden. Virta työnsi meidät
seinää vasten, meiltä kysyttiin tavatonta varovaisuutta ja suuria
ponnistuksia, ennenkuin pääsimme talon luota.
Vähitellen oli sumu hälventynyt. Lähtiessämme saattoi olla puoliyö.
Tähtiä verhosi vielä kevyt usva; miltei taivaanrannalta valaisi kuu
yötä himmeällä valollaan.
Vasta nyt me näimme tulvan kaikessa suurenmoisessa kauheudessaan.
Laakso oli muuttunut joeksi. Kukkulalta toiselle tummien viljelysten
välistä vyöryi Durance mahtavana, ainoana, mikä liikkui kuolleessa
maisemassa. Se pauhasi kovalla äänellä säilyttäen vihassaankin
suunnattoman virtailunsa majesteettisuuden. Siellä täällä kohosi
puuryhmiä vedestä, peittäen vaalean vedenpinnan mustalla väreilyllä.
Tunsin edessämme käytävän tammien latvat, virta kuletti meitä noita
oksia kohden, jotka nykyisessä tilassamme olivat kareja. Lautan
ympärillä ui sirpaleita, puukappaleita, tyhjiä tynnyreitä,
heinätukkoja; virta kuletti mukanaan tekemänsä rauniot.
Vasemmalla näimme Dourguesin valot. Lyhdynvaloja liikkui yössä. Vesi ei
ollut voinut kohota kylään saakka, ainoastaan matalat paikat olivat
veden alla. Epäilemättä tultaisiin meitä auttamaan. Me katselimme
tutkien valoja, jotka liikkuivat pitkin vedenpintaa; joka hetki olimme
me kuulevinamme aironloisketta.
Olimme lähteneet seikkailemaan. Jouduttuamme keskelle virtaa,
pyörteiden valtaan, valtasi meidät tuska, miltei kaduimme, että olimme
lähteneet talosta. Minä käännyin toisinaan, katselin taloa, joka yhä
oli pystyssä harmaana kohoten valkeasta vedestä. Keskellä lauttaa katon
olkien päällä istui Babet ja piti sylissään pikku Marieta, jonka pää
oli kätkettynä hänen rintaansa vasten, jottei lapsi olisi nähnyt virran
kauhuja. Molemmat olivat kumarruksissa, toisiinsa kietoutuneina,
kiinteässä syleilyssä, aivankuin kutistuneina kokoon pelosta. Jacques,
joka seisoi lautan etuosassa, käytteli koko voimallaan seivästään;
silloin tällöin loi hän meihin pikaisen katseen ja kääntyi sitten
jälleen työhönsä. Minä autoin häntä parhaani mukaan, mutta yrityksemme
vastustaa virtaa eivät onnistuneet. Ennen pitkää ajauduimme me
huolimatta seipäistämme, jotka upotimme liejuun niin syvälle, että ne
olivat taittua, Durancea kohti, voima, joka tuntui tulevan veden
pohjasta, työnsi meitä joelle päin. Hitaasti Durance otti meidät
valtaansa.
Ponnistaen voimiamme, hien peittäminä taistelimme me vihan vimmassa
virran kanssa, aivankuin se olisi ollut elävä olento, koettaen sitä
lannistaa, haavoittaa, surmata. Se puristi meitä jättiläiskäsivarsin ja
seipäämme muuttuivat käsissämme aseiksi, jotka me raivoisina iskimme
sen rintaan. Se ärjyi, heitti vaahtoaan kasvoillemme, se vääntelehti
iskujemme alla. Hampaita kiristellen me vastustimme sen voittokulkua.
Emme tahtoneet joutua tappiolle. Ja meidät valtasi hurja halu surmata
hirviö, tyynnyttää se nyrkiniskuilla.
Me kuljimme hitaasti virtaa kohti. Olimme jo ennättäneet tammikäytävän
alkuun. Mustat oksat löivät valittavin äänin veteen. Kukaties odotti
meitä siellä kuolema, jos törmäisimme puihin. Huusin Jacquesille, että
hän ohjaisi pitkin käytävää pitäen kiinni oksista. Ja täten kuljin
viimeisen kerran päästä päähän tuon tammikäytävän, jossa olin kävellyt
nuoruuteni ja miehuuteni ajan. Tuona kauheana yönä, ulvovassa
pyörteessä, minä ajattelin Lazare setää, näin elämäni kauniiden hetkien
surullisesti hymyilevän.
Käytävän päässä Durance riemuitsi voitokkaana. Seipäämme eivät enää
ylettäneet pohjaan. Vesi vei meitä hurjaa vauhtia eteenpäin
voitonriemussaan. Ja nyt se saattoikin tehdä meille mitä tahtoi. Me
jättäydyimme sen valtaan. Me kuljimme pelottavalla nopeudella. Suuria
pilviä, jotka muistuttivat likaisia ja repaleisia riepuja, kulki
taivaalla, kuun peittyessä pilviin tuli synkkä pimeys. Me vyöryimme
eteenpäin pimeydessä. Suuret, mustanmustat aallot, jotka muistuttivat
kalojen selkää, veivät meitä mukanaan ja pyörittelivät lauttaamme. En
nähnyt enää Babetia enkä lapsia. Tunsin jo olevani tuonelassa.
En tiedä kuinka kauvan tätä tavatonta kulkua kesti. Äkkiä kuu tuli
näkyviin; maisema valkeni. Ja tässä valossa näin edessämme mustan
möhkäleen, joka sulki tien, ja jota kohti me virran koko vauhdilla
kuljimme. Me olimme hukassa, me murskaantuisimme siinä.
Babet oli noussut seisomaan. Hän ojensi minulle pikku Marien.
-- Ota lapsi, huusi hän... Anna minun olla!
Jacques oli jo ottanut Babetin käsivarsilleen.
-- Isä, sanoi hän lujalla äänellä, pelastakaa pienokainen... Minä
pelastan äitini.
Musta möhkäle oli aivan edessämme. Luulin sitä puuksi. Yhteentörmäys
oli ankara, ja lautta, joka oli mennyt kahtia, hajoitti olkensa ja
lankkunsa veden pyörteisiin.
Minä putosin puristaen lujasti pikku Marieta. Jääkylmä vesi antoi
minulle takaisin rohkeuteni. Noustuani veden pinnalle, asetin lapsen
puoleksi hartioilleni ja aloin vaivaloisesti uida. Jollei pienokainen
olisi pyörtynyt, vaan olisi reuhtoillut, olisimme molemmat jääneet
pohjaan.
Ja uidessani valtasi minut levottomuus. Huusin Jacquesia, koetin nähdä
kauvas, mutta kuulin vain veden kohinan, näin vain Durancen vaalean
pinnan. Jacques ja Babet olivat pohjassa. Babet oli varmaan
puristautunut häneen kiinni, vetänyt hänet pohjaan kuolettavassa
syleilyssä. Mikä hirvittävä kuolonkamppailu!
Olisin tahtonut kuolla; vajosin hitaasti, aijoin etsiä heitä mustan
veden alta. Mutta heti kun vesi kosketti pikku Marien kasvoja,
ponnistelin minä uudelleen hurjan tarmokkaasti päästäkseni rantaan.
Niin jätin minä Babetin ja Jacquesin, epätoivoissani siitä, etten
saanut kuolla heidän kanssaan, huudellen heitä yhä kähein äänin. Virta
heitti minut kiville, kuten heinätukon. Tultuani tuntoihini otin
syliini tyttäreni, joka avasi silmänsä. Päivä koitti. Talviyöni oli
päättynyt, tuo kamala yö, joka oli surmannut vaimoni ja poikani.
Vuosien kaipausten jälkeen, on minulla nyt yksi lohdutus jäljellä. Itse
olen hyinen talvi, mutta minä tunnen tulevan keväimen värähtelevän
itsessäni. Lazare setä puhui totta: me emme milloinkaan kuole. Minulla
on ollut neljä vuodenaikaa, ja nyt palaan jälleen keväimeen, kun
rakkaalle pikku Marielleni alkavat elämän ikuiset surut ja ilot.