'Aijoin ainoastaan, sanoi hän vielä, antaa sinulle meistä
tietoja, rukoilla sinua tulemaan mahdollisimman pian tekemään
meidät onnellisiksi. Ja nyt minä itken, lörpöttelen kuin vanha
lapsi. Jean, minä rukoilen, ja Jumala on hyvä.
Vastaa minulle pian, määrää jos mahdollista tulopäiväsi.
Babet ja minä laskemme viikkoja. Näkemiin, rohkeutta.'
Tulopäiväni...! Suutelin nyyhkyttäen kirjettä, hetken aikaa luulin
suutelevani Babetia ja Lazare setää. Milloinkaan en varmaankaan saisi
heitä nähdä. Kuolisin kuin koira tomuun polttavan auringon alla. Ja
tällä surullisella kentällä, kuolinkorinain keskellä sanoivat rakkaani
minulle jäähyväiset. Korvani suhisivat hiljaisuudessa; katselin
valkeata veren peittämää maata, joka levisi autiona aina taivaanrannan
harmaisiin viivoihin. Toistin itsekseni: "Minun täytyy kuolla". Suljin
silmäni, muistin Babetia ja Lazare setää.
En tiedä kuinka pitkän ajan vietin tuskallisessa horroksessa.
Sydämeni kärsi enemmän kuin ruumiini. Kuumat kyyneleet vierivät
hitaasti poskilleni. Huolimatta kuumeen herättämistä tuskallisista
ajatuksista kuulin korinaa, joka muistutti sairaan lapsen valitusta.
Aika ajoin heräsin, katselin ihmetellen taivasta.
Ymmärsin viimein, että herra de Montrevert muutaman askeleen päässä
siten valitti. Olin luullut hänen saaneen surmansa. Hän makasi kasvot
maata vasten kädet levitettyinä. Tämä mies oli ollut hyvä minulle ja
minä ajattelin, etten voinut antaa hänen kuolla siten kasvot maassa, ja
minä aloin ryömiä häntä kohden.
Kaksi ruumista eroitti meidät. Aijoin ensin kiivetä niiden ylitse
lyhentääkseni matkaa, sillä joka kerran kun liikahdin, koski
olkapäähäni kamalasti. Mutta minä en uskaltanut. Ryömin polvillani
auttaen toisella kädelläni. Päästyäni everstin luo, huokasin
helpotuksesta, minusta tuntui, että olin vähemmin yksin; me kuolisimme
yhdessä, eikä tämä yhteinen kuolema minua kauhistuttanut.
Tahdoin, että hän näkisi auringon ja käänsin hänet mahdollisimman
hellävaroen. Kun auringonsäteet sattuivat hänen kasvoihinsa, huokasi
hän raskaasti, ja hän aukaisi silmänsä. Kumartuneena hänen ylitseen
minä koetin hymyillä. Hän painoi jälleen silmänsä umpeen; hänen
vapisevista huulistaan ymmärsin, että hän oli tajussaan ja kärsi.
-- Tekö se olette Gourdon, sanoi hän viimein heikolla äänellä, olemmeko
voittaneet taistelun.
-- Luulen niin, eversti, vastasin minä.
Hän oli hetkisen hiljaa. Sitten aukaisi hän silmänsä ja katsoi minuun.
-- Mihin olette haavoitettu? kysyi hän.
-- Olkapäähän... Entä te, eversti?
-- Luulen, että kyynäspääni on musertunut... Muistelen, että sama kuula
on meitä tällätavoin pidellyt, poikaseni.
Hän koetti nousta istumaan.
-- No niin, sanoi hän äkillisellä iloisuudella; emmehän jääne tähän
makaamaan.
Ette voi uskoa, kuinka tuo rohkea hyväntahtoisuus rohkaisi ja vahvisti
minua. Olin aivan toisella mielellä siitä lähtien kun meitä oli kaksi
taistelemassa kuolemaa vastaan.
-- Odottakaahan, huudahdin minä, minä sidon nenäliinallani
käsivartenne, ja me koetamme auttaa toisiamme lähimpään
kenttäsairaalaan.
-- Tehkää niin, poikani... Älkää puristako liian lujasti... Ottakaamme
nyt toisiamme terveestä kädestä ja koettakaamme nousta.
Me nousimme horjuen. Olimme menettäneet paljon verta; meitä pyörrytti,
jalkamme eivät kannattaneet. Meitä olisi voinut luulla humalaisiksi,
kun me tukien toisiamme hoipertelimme eteenpäin, tehden mutkia
kuolleita välttääksemme. Aurinko laski ruusunpunaisena, ja meidän
jättiläismäiset varjomme tanssivat eriskummallisina taistelukentällä.
Se oli kauniin päivän ilta.
Eversti laski leikkiä; hänen huulensa värähtelivät ja hänen naurunsa
oli nyyhkytyksen kaltaista. Tiesin kyllä, että me tulisimme kaatumaan,
voimatta enää nousta. Vähän väliä meitä pyörrytti, ja meidän oli pakko
pysähtyä ja sulkea silmämme. Kentän laidassa muodostivat sairasvaunut
harmaita täpliä tummaan maahan.
Me syöksyimme suurta kiveä vasten ja kaaduimme toinen toisemme päälle.
Eversti kiroili kuin pakana. Me koetimme ryömiä nelinkontin takertuen
pensaisiin. Me ryömimme täten satasen metriä. Mutta polvemme vuosivat
verta.
-- Nyt olen saanut kyllikseni, sanoi eversti laskeutuen makaamaan.
Tulkoot minua hakemaan jos tahtovat. Nukkukaamme.
Minulla oli vielä voimia nousta puolittain seisomaan ja huutaa niin
kovasti kuin jaksoin. Miehet, jotka kulkivat etäältä ohi haavoittuneita
etsimään, kiiruhtivat luo ja nostivat meidät vierekkäin paareille.
-- Toveri, sanoi eversti meitä poisvietäessä, kuolema ei huoli meistä.
Saan kiittää teitä elämästäni, suoritan teille velkani sinä päivänä,
jolloin te tarvitsette minua... Antakaa minulle kätenne.
Minä laskin käteni hänen käteensä ja niin saavuimme me sotasairaalaan.
Oli sytytetty soihtuja. Lääkärit leikkasivat ja sahasivat surkean
voihkinan kuuluessa. Verisistä liinavaatteista levisi tympeä haju, ja
soihduista lähtevä valo teki pesuvadit tummanpunaisiksi.
Eversti kesti urhoollisesti käsivartensa sahaamisen; näin ainoastaan,
että hänen huulensa kalpenivat ja silmänsä himmenivät. Kun minun
vuoroni tuli, tutki muuan haavalääkäri olkapäätäni.
-- Siihen on sattunut tykinkuula, sanoi hän, kaksi senttimetriä
alemmas, ja te olisitte menettänyt käsivartenne. Liha vain on
vioittunut.
Ja kun kysyin apulaiselta, joka pani sidettä, oliko haavani
vaarallinen, vastasi hän nauraen:
-- Vaarallinen! Teidän täytyy kolme viikkoa pysytellä vuoteessa
hankkiaksenne takaisin voimia.
Minä käännyin seinään päin kätkeäkseni kyyneleeni. Ja sielun silmillä
näin Babet'n ja setä Lazaren, jotka levittivät sylinsä. Olin verisillä
taisteluilla päättänyt elämäni kesäpäivän.
Syksy.
Oli lähes viisitoista vuotta siitä, kun olin Babetin kanssa viettänyt
häitä Lazare sedän pienessä kirkossa. Olimme etsinneet onnea rakkaasta
laaksostamme. Olin ruvennut maanviljelijäksi; Durance, ensimäinen
rakastettuni oli nyt minua kohtaan hyvä äiti, joka näytti huvikseen
tekevän peltoni lihaviksi ja hedelmällisiksi. Noudattamalla uusia
viljelystapoja tuli minusta vähitellen seudun rikkaimpia maanomistajia.
Vaimoni vanhempien kuollessa me olimme ostaneet tammikäytävän ja niityt
joen varrella. Tälle alueelle olin rakentanut vaatimattoman asunnon,
jota täytyi pian laajentaa; joka vuosi olin tilaisuudessa liittämään
maihini jonkun läheisen pellon ja aittamme olivat liian ahtaat
sadoillemme.
Nämät viisitoista vuotta olivat olleet tyynet ja onnelliset. Ne olivat
vierineet hiljaisessa ilossa ja jättäneet minuun vain epäselvän muiston
rauhallisesta ja rikkomattomasta onnesta. Lazare setä oli toteuttanut
unelmansa ja muuttanut luoksemme; hänen korkea ikänsä ei sallinut hänen
enää edes joka aamu lukea rukouskirjaansa. Hän kaipasi toisinaan
rakasta kirkkoaan ja lohduttautui tekemällä vierailun nuoren
apulaispapin, seuraajansa luona. Jo auringon noustessa hän tuli alas
pienestä kamaristaan ja usein hän seurasi minua niityille, nauttien
raittiista ilmasta, saaden uutta nuoruutta maan voimakkaista
tuoksuista.
Yksi ainoa ikävä seikka sai meidät toisinaan huokaamaan. Meitä
ympäröivässä hedelmällisyydessä pysyi Babet hedelmättömänä. Vaikka
meitä oli kolme toisiamme rakastamassa, tunsimme joskus itsemme
yksinäisiksi: meillä olisi pitänyt olla jaloissamme vaaleatukkainen
pää, joka olisi meitä kiusotellut ja hyväillyt.
Lazare setä pelkäsi hirveästi kuolevansa ennenkuin pääsi isosedäksi.
Hän oli tullut uudelleen lapseksi, hän suri, ettei Babet antanut
hänelle toveria, joka olisi leikkinyt hänen kanssaan. Sinä päivänä,
jona vaimoni epäröiden uskoi meille, että meitä ehkä pian tulisi
olemaan neljä, oli rakas setä aivan kalpea, pidättäen kyyneleitään. Hän
syleili meitä ja ajatteli jo kastamista ja puhui lapsesta aivankuin se
olisi ollut kolmen, neljän vuoden vanha.
Ja kuukaudet vierivät kasvavassa rakkaudessa. Me puhuimme hiljaa
keskenämme odottaen jotakin. Minä en enää vain rakastanut Babetia, minä
jumaloin häntä kädet ristissä, minä jumaloin häntä kahden tähden, hänen
itsensä ja pienokaisen tähden.
Suuri päivä läheni. Olin haettanut Grenoblesta kätilön, joka ei enää
lähtenyt talosta. Setä oli hirveässä tuskassa; hän ei ymmärtänyt mitään
sellaisista asioista, hän meni niin pitkälle, että hän sanoi minulle
tehneensä väärin ruvetessaan papiksi ja katuvansa kovin, ettei ollut
ruvennut lääkäriksi.
Eräänä syyskuun aamuna kello kuudelta astuin rakkaan Babetini
huoneeseen. Hän nukkui vielä. Hänen hymyilevät kasvonsa lepäsivät
rauhallisesti valkoisella tyynynpäällisellä. Kumarruin hengitystäni
pidättäen. Taivas siunasi ylenmäärin minua antimillaan. Ajattelin
yht'äkkiä sitä kesäpäivää, jolloin olin valkeroinnut maassa ja tunsin
samalla ympärilläni työn hyvinvoinnin ja onnen rauhan. Kelpo vaimoni
nukkui rusoposkisena suuressa vuoteessaan ja koko huone kertoi minulle
viidestätoista onnen vuodesta.
Suutelin kevyesti Babetia huulille. Hän aukaisi silmänsä, hymyili
minulle mitään sanomatta. Tunsin kiihkeätä halua ottaa hänet syliini,
painaa hänet sydäntäni vasten, mutta pitkään aikaan olin tuskin
uskaltanut puristaa hänen kättään, niin hauraalta ja pyhältä hän
minusta tuntui.
Istuuduin vuoteen laidalle ja kysyin hiljaa:
-- Tapahtuuko se tänään?
-- En luule sitä, vastasi hän... Näin unta, että minulla oli poika; hän
oli jo hyvin suuri ja hänellä oli ihastuttavat pienet mustat viikset...
Lazare setäkin kertoi eilen nähneensä hänet unessa.
Tein suuren tyhmyyden.
-- Minä tunnen lapsen paremmin kuin te, sanoin minä. Minä näen sen joka
yö. Se on tyttö.
Ja kun Babet itkuun valmiina kääntyi seinään päin, ymmärsin minä
tyhmyyteni ja lisäsin kiireesti:
-- Sanonko, että se on tyttö... en ole ihan varma. Näen lapsen aivan
pienenä pitkässä valkoisessa hameessa... Varmaankin se on poika.
Babet suuteli minua palkinnoksi tästä järkevästä puheesta.
-- Mene valvomaan viininkorjuuta, virkkoi hän. Tunnen itseni tyyneksi
tänään.
-- Annathan ilmoittaa minulle, jos jotakin tapahtuisi.
-- Kyllä, kyllä... Olen hyvin väsynyt. Nukahdan vielä vähän. Ethän ole
vihainen laiskuudestani...?
Ja Babet sulki silmänsä väsyneenä ja liikutettuna. Minä olin yhä
kumartuneena hänen ylitseen tuntien kasvoillani hänen huuliensa
lämpimän henkäyksen. Hän vaipui vähitellen uneen lakkaamatta
hymyilemästä. Silloin irroitin sanomattoman varovaisesti käteni hänen
kädestään, minulta meni viisi minuuttia tämän aran tehtävän
suorittamiseen. Sitten painoin hänen otsalleen suudelman, jota hän ei
tuntenut ja poistuin sykkivin sydämin, sydän tulvillaan rakkautta.
Alhaalla pihalla tapasin Lazare sedän, Joka levottomana tähysteli
Babetin huoneen akkunaa. Heti minut nähtyään hän kysyi:
-- No, tapahtuuko se tänään?
Jo kuukauden ajan oli hän säännöllisesti joka aamu tehnyt minulle tämän
kysymyksen.
-- Ei näytä siltä, vastasin minä. Tuletteko kanssani katsomaan
viininkorjuuta?
Hän haki keppinsä ja me kuljimme pitkin tammikäytävää. Ennätettyämme
käytävän päähän, tuolle pengermälle, joka vallitsi Durancea,
pysähdyimme kumpikin ja katsoimme laaksoa.
Pieniä valkeita pilviä leijaili vaalealla taivaalla. Vaaleat
auringonsäteet lankesivat kuin kultapöly kentälle, jonka keltainen
matto levisi aivan tuuleentuneena -- siinä ei enää ollut kesän
voimakkaita valoja ja varjoja. Lehdet kultasivat paikkapaikoin mustan
maan. Virta vieri tyynemmin, uupuneena siitä, että oli koko kesän
hedelmöittänyt peltoja. Ja laakso oli rauhallinen ja voimaa uhkuva. Se
oli jo saanut talven ensimäiset rypyt, mutta sen helma oli vielä lämmin
viimeisestä luomistyöstä. Laajoine kenttineen, joista kevään ruoho oli
niitetty, oli se ylpeämpi ja kauniimpi tässä toisessa nuoruudessaan
kuten nainen, joka on täyttänyt elämäntehtävänsä.
Lazare setä oli ääneti; sitten kääntyi hän minuun päin:
-- Muistatko Jean, sanoi hän, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta
sitten toin sinut tähän paikkaan eräänä varhaisena toukokuun aamuna.
Silloin osoitin sinulle laaksoa, joka oli kuumeentapaisessa työssä
valmistaakseen syksyn hedelmiä. Katso: laakso on vielä kerran päättänyt
päivätyönsä.
-- Muistan sen, rakas setä, vastasin minä. Pelkäsin teitä kovin sinä
päivänä, mutta te olitte hyvä ja teidän opetuksenne olivat vakuuttavat.
Olen teille velkaa kaikki iloni.
-- Niin, sinä olet syksyssä, sinä olet tehnyt työtä ja nyt korjaat
sadon. Ihminen, lapseni, on luotu maan kuvaksi. Ja samoin kuin maaemo
olemme mekin ijankaikkisia: vihreät lehdet uudestisyntyvät joka vuosi
kuivuneista lehdistä; minä uudestisynnyin sinussa ja sinä uudestisynnyt
lapsissasi. Sanon tämän, jottei vanhuus sinua peloittaisi, jotta
tietäisit kuolla rauhassa, kuten kuolevat kasvit, jotka ensi keväänä
syntyvät uuteen elämään siemenistään.
Kuuntelin setääni ja ajattelin Babetia, joka nukkui suuressa
valkoisessa vuoteessaan. Rakas olento oli synnyttävä kuten tuo voimakas
maa, joka oli antanut meille rikkautta. Hänelläkin oli syksy: hänellä
oli laakson voimakas hymyily ja levollinen laajuus. Olin näkevinäni
hänet auringonpaisteessa, väsyneenä ja onnellisena, ylevästi iloiten
äitiydestään. Enkä minä enää tiennyt, puhuiko Lazare setä rakkaasta
laaksostani vai rakkaasta Babetistani.
Me nousimme hitaasti mäille. Alhaalla pitkin Durancen rantaa olivat
niityt muistuttaen suuria heleänvihreitä mattoja, sitten tulivat
keltaiset vainiot, joita siellä täällä harmahtavat öljypuut ja hoikat
mantelipuut jakoivat käytäviin suurten välimatkojen päässä; ylinnä
olivat viinitarhat vahvoine vanoineen, joiden viiniköynnökset
laahasivat maata.
Etelä-Ranskassa kohdellaan viiniköynnöstä karkeana eukkona eikä hienona
neitona kuten pohjoisessa. Se kasvaa miten sattuu, sen mukaan miten on
sadetta ja aurinkoa. Köynnökset, jotka istutetaan kahteen pitkään
riviin, luovat ympärilleen tummaa vihreyttä. Väliin kylvetään vehnää ja
kauraa. Viinitarha muistuttaa suurta juovikasta kangaspalasta, jossa
viiniköynnösten vihreä ja sänkipellon keltainen muodostavat juovat.
Miehiä ja naisia oli kumarruksissa viinitarhoissa ja he leikkasivat
poikki viinirypäleterttuja, jotka he heittivät suurten korien pohjalle.
Setä ja minä kulimme hitaasti sänkipeltokäytäviä pitkin. Meidän
ohikulkiessamme viininkorjaajat käänsivät päätään ja tervehtivät. Setä
pysähtyi toisinaan juttelemaan vanhimpien työmiesten kera.
-- Hoi isä André, sanoi hän, onko viinirypäle ihan kypsä, tuleeko viini
hyvää tänä vuonna?
Ja talonpojat kohottivat paljaat käsivartensa ja näyttivät pitkiä
musteenmustia terttuja, joiden yhteensullotut rypäleet tuntuivat olevan
halkeamaisillaan mehukkaisuudesta ja rikkaudesta.
-- Katsokaa, herra kirkkoherra, huusivat he, nämät tässä ovat pieniä.
On sellaisia, jotka painavat monta naulaa. Ei ole kymmeneen vuoteen
ollut moista satoa.
Sitten he palasivat työhönsä. Heidän ruskeat takkinsa eroittuivat
vehreydestä. Ja paljaspäiset naiset, joilla oli sininen huivi kaulassa,
kumartuivat laulaen. Siellä oli lapsia, jotka kierittelivät
auringonpaisteessa sänkipellossa, päästellen kovia huutoja, ilahuttaen
meluamisellaan työväkeä raittiissa ilmassa. Peltojen laidassa odottivat
suuret kärryt liikkumattomina viinirypäleitä, ne kuvastuivat kirkasta
taivasta vasten ja miehet kulkivat lakkaamatta edestakaisin vieden
täysiä koreja ja tuoden takaisin tyhjiä.
Tunnustan, että tätä katsellessani heräsi minussa ylpeitä ajatuksia.
Tunsin kuinka maa eli ja synnytti uutta elämää jalkojeni alla, kypsä ja
kaikkivoipa elämä sykki viinirypäleen suonissa ja täytti voimakkailla
henkäyksillään ilman. Veri löi kuumana suonissani, oli kuin olisi
maasta uhkuva hedelmällisyys kohottanut minua ja noussut minuun. Minun
toimestani olivat nuo työntekijät työssä, nämät viinitarhat olivat
minun lapsiani, kaikki nuo pellot minun rikasta ja tottelevaista
perhettäni. Tunsin nautintoa, kun jalkani vajosivat pehmeään maahan.
Ja minä syleilin katseellani maita, jotka ulettuivat aina Duranceen
saakka, ja minä omistin nämät viinitarhat, nuot niityt, nuot
sänkipellot, nuo öljypuut. Valkea talo hohti tammikäytävän vieressä,
virta näytti hopeanauhalta, joka reunusti laidun maitteni avaraa
vihreätä viittaa. Luulin kotvan aikaa kasvavani, luulin, että
ojentamalla käsivarteni voisin sulkea syliini koko maatilani, puineen
ja niittyineen, taloineen ja viljelyksineen.
Ja juuri kun tätä katselin, näin erään palvelustytöistämme henkensä
edestä juoksevan kaitaa polkua pitkin ylös mäkeä. Hän kompasteli kiviin
kiiruhtaessaan ja heilutti molempia käsiään kutsuen meitä kiivain
elein. Kuvaamaton mielenliikutus ahdisti kurkkuani.
-- Setä, setä! huusin minä, katsokaa kuinka Marguerite juoksee...
Luulen, että se on tänään.
Lazare setä vaaleni. Palvelijatar oli vihdoinkin ennättänyt tasaiselle
maalle, hän tuli meitä kohti hypellen viiniköynnösten lävitse. Kun hän
seisoi edessäni, oli hän niin hengästynyt, ettei voinut puhua; hän oli
tukehtua ja hän painoi käsillään rintaansa.
-- Puhukaa toki! sanoin minä. Mitä on tapahtunut?
Hän päästi syvän huokauksen, kohotti käsiään ja kykeni viimein
lausumaan yhden ainoan sanan:
-- Rouva...
Minä en odottanut muuta.
-- Tulkaa, tulkaa pian Lazare setä! Oi rakasta Babet raukkaani!
Ja minä juoksin polkua alas vaarassa taittaa niskani. Viininkorjaajat,
jotka olivat nousseet seisomaan, katsoivat hymyillen juoksuani. Lazare
setä, joka ei saanut minua kiinni, heilutti keppiään epätoivoisesti.
-- Hoi Jean, hitto soi, huusi hän, odota minua. Minä en tahdo joutua
perille viimeisenä.
Mutta minä en enää kuullut Lazare setää, juoksin vain.
Ennätin taloon läähättäen pelon ja toivon täyttämänä. Nousin kiireesti
portaita ylös ja koputin nauraen ja itkien, aivan sekaisin päästäni
Babetin ovea nyrkilläni. Kätilö raoitti ovea ja kielsi minua vihaisella
äänellä pitämästä melua. Minä olin pahoillani ja häpeissäni.
-- Te ette saa tulla sisään. Menkää pihalle odottamaan.
Ja kun minä en liikahtanut, lisäsi kätilö:
-- Kaikki on hyvin. Minä kutsun teitä sieltä sitten.
Ovi sulkeutui. Minä jäin seisomaan sen eteen kykenemättä lähtemään
alas. Kuulin Babetin valittavan sortuneella äänellä. Ja siinä
seisoessani päästi hän sydäntäsärkevän huudon, joka sattui kuin kuula
rintaani. Tunsin vastustamatonta halua murtaa oven olkapäilläni. Ja
jotten olisi noudattanut tätä haluani painoin kädet korvilleni ja
syöksyin hurjasti portaita alas.
Pihassa tapasin Lazare sedän, joka saapui aivan hengästyneenä.
Mies-raukan oli pakko istuutua kaivon reunalle.
-- No, kysyi hän, missä on lapsi.
-- En tiedä, vastasin minä; minut on karkoitettu... Babet kärsii ja
itkee.
Me katsoimme toisiimme uskaltamatta lausua sanaakaan. Me teroitimme
huolissamme kuuloamme, me emme siirtäneet katsettamme Babetin akkunasta
koettaen nähdä pienten valkeitten uutimien lävitse. Setä, joka vapisi,
istui liikkumattomana ja nojasi molemmin käsin raskaasti keppiinsä,
minä kävelin kuumeisesti hänen edessään pitkin askelin. Vähän väliä me
vaihdoimme huolestuneen hymyilyn.
Viininkorjuurattaat tulivat yksi toisensa jälkeen pihaan.
Viinirypälekorit oli asetettu piha-aitaa vasten ja miehet survoivat
paljain jaloin rypäleitä puualtaissa. Muulit hirnuivat, ajajat
kiroilivat ja viini valui hiljaa loristen sammioihin. Voimakas haju
nousi lämpimään ilmaan.
Ja minä kävelin yhä edes takaisin aivan kuin noiden tuoksujen
juovuttamana. Pääparkani oli haleta, ajattelin Babetia nähdessäni
viinirypäleen mehun vuotavan. Tunsin ruumiillista iloa ajatellessani,
että lapseni syntyisi viininkorjuun hedelmällisenä aikana, nuoren
viinin tuoksussa.
Kärsimättömyys kidutti minua, minä nousin uudelleen yläkertaan. Mutta
minä en uskaltanut kolkuttaa, minä painoin korvani ovea vasten ja
kuulin Babetin valittavan ja nyyhkyttävän aivan hiljaa. Silloin
rohkeuteni petti, minä kirosin kärsimystä ja Lazare sedän, joka oli
hiljaa tullut perästäni, täytyi taluttaa minut pihalle. Hän tahtoi
johtaa ajatukseni muihin asioihin, hän sanoi, että viini tulisi
erinomaista tänä vuonna, mutta hän ei kuullut itsekään mitä puhui. Ja
vähän väliä me vaikenimme molemmat kuunnellen huolissamme, jos Babet
valitti pitempään.
-- Tulkaa.
Kävelin hitaasti tuntien joka askeleelta syvempää iloa. Lazare setä
kolkutti jo ovelle, kun minä vielä olin keskellä portaita. Tunsin
jonkunlaista kummallista nautintoa viivyttäessäni hetkeä, jolloin
suutelisin vaimoani.
Kynnyksellä minä pysähdyin sydän kiivaasti sykkien. Setä kumartui
kehdon yli. Babet, joka oli aivan valkoinen ja silmät ummessa, tuntui
nukkuvan. Unohdin lapsen, menin suoraan Babetin luo, tartuin molemmin
käsin hänen rakkaaseen päähänsä. Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet
hänen poskiltaan ja hänen vielä vapisevat huulensa hymyilivät tuskien
kostuttamina. Hän kohotti raukeasti silmäluomensa. Hän ei puhunut,
mutta ymmärsin hänen sanovan: Olen kovasti kärsinyt, rakas Jean, mutta
olen kärsinyt mielelläni. Tunsin sinut itsessäni.
Silloin minä kumarruin ja suutelin Babetin silmiä, join hänen
kyyneleitään. Hän hymyili lempeästi, otti väsyneenä vastaan hyväilyni.
Hän oli vielä sairas väsymyksestä. Hän kohotti hitaasti kätensä
peitteeltä, otti minua kaulasta ja pani suunsa korvaani:
-- Se on poika, sanoi hän heikolla äänellä voitonriemuisen näköisenä.
Nämät olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui kestämiensä kovien
tuskien jälkeen.
-- Tiesin aivan hyvin, että se oli poika, jatkoi hän, näinhän lapsen
joka yö... Anna se tänne, pane se viereeni.
Käännyin, näin että kätilö ja setä riitelivät. Kätilöllä oli täysi työ
estää Lazare setää ottamasta pienokaista käsivarsilleen. Hän tahtoi
sitä tuudittaa.
Katsoin lasta, jonka äidin tähden olin unohtanut. Se oli aivan
punainen. Babet sanoi vakuuttavasti, että se oli minun näköiseni,
kätilön mielestä oli sillä äitinsä silmät; minä puolestani en tiennyt
mitä sanoa, olin kyyneliin saakka liikutettu, suutelin hellävaroen
rakasta pienokaista luullen vielä suutelevani Babetia.
Laskin lapsen vuoteeseen. Se huusi lakkaamatta, mikä meidän korvissamme
oli kuin taivaallista musiikkia. Istuuduin itse vuoteen laidalle, setä
istuutui suureen nojatuoliin ja Babet lepäsi väsyneenä ja levollisena
leukaan asti peitettynä, hymyilevät silmät auki.
Akkuna oli auki. Rypäleen haju ja syksyisen iltapäivän lauhkea lämmin
tulvehtivat huoneeseen. Kuului viininkorjaajain jalkojentöminää,
rattaiden ratinaa, piiskan läimäyksiä, pihan poikki kulkevan
palvelijattaren kimeää laulua. Kaikki nämät äänet vaimentuivat tässä
hiljaisessa huoneessa, jossa ilma vielä värähteli Babetin
nyyhkytyksistä. Akkunasta näkyi suuri kaistale taivasta ja maata. Me
näimme tammikäytävän koko pituudessaan, Durancen, joka näytti siniseltä
satiininauhalta kullan- ja punakirjavan lehdistön keskellä. Ja tämän
maakaistaleen yläpuolella kaareutui vaaleansininen ja punanen taivas
kirkkaana ja korkeana.
Iloiten tästä rauhallisesta näköalasta, viinirypäleen tuoksusta, työstä
ja syntymästä keskustelimme me kolme, Babet, Lazare ja minä ja
katselimme pientä rakasta äskensyntynyttä.
-- Lazare setä, sanoi Babet, minkä nimen tahtoisitte antaa lapselle.
-- Jeanin äidin nimi oli Jacqueline, vastasi setä, minä ristisin lapsen
Jacquesiksi.
-- Jacques, Jacques, toisti Babet... Niin, se on kaunis nimi... Ja
sanokaahan minkä teemme tästä miehenalusta: papin vai sotilaan, herran
vai talonpojan?
Minua nauratti.
-- Meillä on vielä aikaa sitä tuumia, sanoin minä.
-- Ei, ei, sanoi Babet miltei suuttuneena, hänhän kasvaa pian. Katsohan
kuinka vahva hän on. Hänen silmänsä jo puhuvat.
Lazare setä oli aivan yhtä mieltä kuin vaimoni. Hän virkkoi vakavalla
äänellä:
-- Älkää tehkö hänestä pappia eikä sotilasta, ellei pojalla ole
vastustamatonta halua... Tehdä hänestä herra, on vakava asia...
Babet silmäili minua huolissaan. Rakas nainen ei tuntenut hiventäkään
kunnianhimoa itsekohdaltaan, mutta kuten kaikki äidit olisi hän
tahtonut olla nöyrä ja ylpeä poikansa edessä. Olisin voinut vannoa,
että Babet kuvitteli häntä jo notaariona tai lääkärinä. Suutelin häntä
ja sanoin lempeästi:
-- Toivon, että lapsi asuu rakkaassa laaksossamme. Jonakin päivänä
tapaa hän Durancen rannalla kuusitoista vuotiaan Babetin, jolle hän
antaa juoda. Muistatko, ystäväni... Maaseutu on lahjoittanut meille
rauhan: pojastamme tulee talonpoika kuten mekin, onnellinen kuten me.
Liikutettuna suuteli Babet vuorostaan minua. Hän katsoi akkunasta
lehdistöä ja virtaa ja niittyjä ja taivasta ja sanoi hymyillen:
-- Sinä olet oikeassa, Jean. Maa on ollut hyvä meitä kohtaan, se on
oleva hyvä pikku Jacquesillekin... Lazare setä, pääset talonpojan
kummiksi.
Lazare setä nyökkäsi päätään väsyneesti ja liikutettuna. Olin jo hetken
aikaa häntä tarkastellut ja näin, että hänen silmänsä sumenivat,
huulensa vaalenivat. Hän nojasi nojatuoliinsa, vastapäätä avattua
akkunaa, hän oli asettanut valkeat kätensä polvilleen ja katseli
kiinteästi taivasta hartaassa hurmiossa.
Minut valtasi levottomuus.
-- Oletko sairas, Lazare setä? kysyin häneltä. Mikä teidän on...?
Vastatkaa kaikin mokomin!
Hän kohotti hieman toista kättään kuin pyytääkseen minua puhumaan
hiljemmin, sitten laski hän sen jälleen alas ja sanoi heikolla äänellä:
-- Olen väsynyt. Minun ijälläni on onni kuolettavaa... Älkää nostako
hälinää... Tuntui, kuin olisi ruumiini käynyt aivan kevyeksi: en tunne
enää jalkojani enkä käsiäni.
Babet nousi pelästyneenä katsellen Lazare setää. Minä laskeuduin
polvilleni hänen eteensä ja katsoin huolestuneena häneen. Hän hymyili.
-- Älkää kauhistuko, sanoi hän. En tunne mitään tuskaa, tuntuu niin
suloiselta, että nukahdan hyvään ja rauhalliseen uneen... Se tulee
äkisti, ja minä kiitän siitä Jumalaa. Oi Jean raukkani, juoksin liian
nopeasti polkua alas, lapsi on tuottanut minulle liian suurta iloa.
Ja kun me ymmärsimme, kun puhkesimme nyyhkyttämään, jatkoi Lazare setä
yhä taivasta katsellen:
-- Rukoilen teitä, älkää pilatko iloani... Jospa tietäisitte kuinka
onnellinen olen saadessani uinahtaa ikuiseen uneen tässä nojatuolissa!
En milloinkaan ole uskaltanut uneksia niin lohdullista kuolemaa. Kaikki
rakkaani ovat tässä vierelläni... Ja katsokaa kuinka taivas on sininen!
Jumala lähettää minulle kauniin illan.
Aurinko meni mailleen tammikäytävän taa. Vinot säteet lankesivat
kultaisina puitten juurille, joiden väri oli vanhan kuparin. Kauvempaa
häämöittivät vihreät vainiot epäselvästi kirkkaassa valaistuksessa.
Lazare setä heikontui heikontumistaan keskellä hellää hiljaisuutta,
auringonlaskua, joka yhä vaaleten tulvi sisään akkunasta. Hän sammui
hitaasti kuin valot, jotka vaalenivat korkeilla oksilla.
-- Oi rakas laaksoni, kuiskasi hän, sinä teet jäähyväiset minulle
suloisiksi... Pelkäsin kuolevani talvella kun sinä olet musta.
Me pidätimme kyyneleitämme, emme tahtoneet tätä autuasta lähtöä
häiritä. Babet rukoili hiljaa. Lapsi päästeli yhä heikkoja huutoja.
Lazare setä kuuli nämät huudot kuolinkamppailussaan. Hän koetti kääntyä
Babetiin päin ja sanoi yhä hymyillen.
-- Olen nähnyt lapsen, minä kuolen onnellisena.
Sitten katseli hän vaaleata taivasta, vaaleata laaksoa ja päästi päänsä
vaipuessa alas heikon huokauksen. Lazare sedän ruumis ei kertaakaan
vavahtanut; hän kuoli aivankuin olisi vaipunut uneen.
Sydämemme täytti sellainen hartaus, että kyyneleittä vaikenimme.
Tunsimme vain tyyntä surua niin koruttoman kuoleman edessä. Hämärä
lankesi. Lazare sedän jäähyväiset jättivät meidät toivorikkaiksi, kuten
auringon, joka illalla kuolee noustakseen aamulla uuteen elämään.
Sellainen oli syyspäiväni, joka antoi minulle pojan ja vei mukanaan
Lazare setäni iltahämärän lepoon.