On elokuun loppupuoli, ruiskykäät häviävät sänkisiltä keltasaroilta,
illat pimenevät. Mutta aamusin hohtaa ilma kirkkaana, kuulakkana,
äänet kuuluvat kuin tyhjässä pitkien matkojen takaa järven etäisiltä
rannoilta. On helppo hengittää, kevyt astua ja pakko lauluun
hyrähtää. Ja senhän vuoksi pääskysetkin visertänevät, sipittävät
selät suorina aidanseipäillä istuessaan, ja varpuset yrittävät
matkia, mutta sinne se niiden tiukkuminen jää lepistön siimekseen.
Eiväthän pääskyset suotta liene suuren maailman laulajia.
Tänä kesänä on heillä hyvä syy laulaa. Olemme niitä suojelleet:
ei ole kissa kertaakaan uskaltanut nousta nurkalle pesää kohti
kiipeemään, eivät ole varpusetkaan tupanneet niiltä asuntoa
ryöstämään, ja nyt ovat pääskyspojat jo suuria, lentää lepattavat;
pian, pian alkaa pitkä matka etelään.
Kaipaus, kuluneen kesän kaipaus, valtaa mieleni astuessani alas
rantaan uimahuoneelle.
Ei ole minulla maailmassa niin mieluista paikkaa kuin uimahuoneeni.
Niin, sanon uimahuoneeni, sillä se on minun, ja se on vielä ainoa
rakennus, jota voin sanoa omakseni, olen sen aineet ostanut, osaksi
teettänyt ja paljon siihen itse tehnyt.
Aurinko kun paistaa sen avoimesta ovesta ja pehmoinen tuulahdus
hulmahtaa ulapalta, huuhtelee paljasta ihoa, painaa intoisat
rantalaineet hypähtämään portaille, lipomaan jalkoja, silloin on
somaa liukua hopeanheleään, viileään veteen, huuhtoa pois yön makea
uneliaisuus, saada aaltojen huoleton iloisuus!
Rannalla odottaa punavalkoinen veneeni, jolla soudan salmen poikki.
Niemen koivikossa torpan kukko laulaa, karjan kellot kalkkaa,
emäntä huhuilee, ajaa karjaansa metsään. Soudan lähemmäksi rantaa,
kallioisen mäen laitaan. Sieltä puro mutkitellen puikkelehtii, soluu
alas rannan ruohikkoon ja valuu hiljaa järveen.
Vesi lipoo veneen kylkiä ja airot mulskahtelevat. On kuin rauhan
juhla ja luonnossa kuitenkin kaikki vireässä työssä, salaperäistä
sihinää rannan heinässä, niemen puissa linnun liverrystä...
Silloin kiljahtaa selällä -- pienen laivapillin ääni halkaisee ilman
ja vihlaisee kuin kimeä epäsointu keskellä sointujen pianissimoa.
Vereni kuohahtaa, käteni puristuvat airoihin.
Aivoissani polttaa kummat ajatukset ja sieluni silmiin nousee
tuskaisia elämän kuvia.
Niinpä niin, elämä ei olekaan rauhan juhlaa selvällä selällä
punavalkoisessa veneessä. Elämä on polttavien kivipolkujen astumista
kapeilla kaduilla, elämä on Minotauruksen nälän tyydyttämistä
ihmisverellä, nuorison verellä. Elämä rakentaa tiilivuoria toinen
toistansa suurempia, jotka kilvan kätkevät auringon valon ihmisiltä
ja näännyttävät elämänhalun ja näivettävät elämänvoiman. Elämä on
yksityisen ja yleisen orjuutta, sitoo taakan hartioille ja istuttaa
kahleissa soutupenkille kuin muinoin kaleeriorjat!
Ja nuo pienet, keltaiset kullanmurut, ne vilahtavat houkuttelevina
silmissämme ja huutavat: ota kiinni! meillä yksin on taikavoimaa
päästää kahleista, keventää taakkaa!
Ja hapuillessamme tarttuu joku muru sormiin tai vierivät ne ilkkuen
tiehensä.
Kaleeriorjain kahleiden liikkuva rengas, tuo kimakkaääninen
sointujen sortaja lähenee hiljalleen rantaa ja minun täytyy heittää
punavalkoinen veneeni rannalle ja astua pieneen laivaan ja seurata
väsyneitä, haukottelevia konttorineitejä, myyjättäriä, numeroherroja,
kaupustelevia ja ostelevia ihmisiä kuumaan kaupunkiin.
Ne kullanmurut vilkkuvat vinhemmin tiilimuurien vaiheilla.
Istun siis huoneessani laitakaupungilla ja haudon mielessäni
inkvisitsioonitemppuja piinatakseni oppilasparkojani, joiden pitää
väkirynnäköllä päntätä päähänsä tietoja, jotka eivät sinne mahdu,
vaan pulpahtavat ulos kuin liiat herneet täydestä pullosta. Minä
tahdon aineessani uhrini, oppilaitteni pitää oppia minun ainettani,
sillä muutoin väistyvät kullanmurut ja... Eihän niitä liiaksi ole
minun sormiini tarttunut, kuitenkin sen verran, että toisinaan voin
laskea airot lepäämään ja oikoa jäseniäni tai niinkuin nyt venyä
leposohvalla ja lukea uusinta romaania.
Kirjani tuntuu olevan väre rakkaustarujen meressä, seuraan hymyillen
sen pehmeitä, lapsellisia haaveita ja hyräilen tyytyväisenä kuin...
Mitä se oli?
-- Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani
kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen
valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat
toisinaan kovin ohuita.
Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua
tunteiden leikkiä.
Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku.
Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja
valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee,
antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.
Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on
jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet
siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä
päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.
Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö
sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki,
otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin --
piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!
Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin
yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.
Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa
vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.
Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he
menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.
Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä
hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle
koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti
ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse
minuun kummastuneena, kysyvänä.
Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa
kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät
omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen.
Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin
ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla
ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.
Onko poikanne kipeä? kysyin.
Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.
Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?
Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään
lapsellisuuksia.
Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän
silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin
silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan
kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja
kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet
liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.
Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.
Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:
Miksen voisi!
No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.
Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän
rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai
tulleetkin. -- Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.
Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat
huoneetkin?
Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla
jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.
Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli
ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen
vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.
Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?
Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin
tahtonut kaupunkiin muuttamaan.
Ettekö viihtynyt?
Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä,
kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää
olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.
Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.
Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio,
oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan
se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin,
yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan.
Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet.
Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu
sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi
pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani
kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.
Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.
Neitikin uskoo sillä tavalla?
Uskon.
Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään
epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin -- tuon saman
silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan
kaupunkilaisen kanssa -- ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko
ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli
eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa
hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän
jatkoi entistä luottavammin:
Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan
jollain tavalla tietää edeltäpäin?
On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin,
sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.
Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät
peliään.
Onko teille jotakin sellaista sattunut?
On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina
en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen -- se
oli kevättalvea -- ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin
kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin -- hetkeen ei kuulunut mitään,
mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin.
Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan.
Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa,
pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei
lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme
pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli
niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa -- se oli
kuollut!
Vaimo istui pöydän päähän -- minä istuin toisessa päässä -- ja pyyhki
hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja
kysyi jännitettynä:
Löikö se isää?
Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.
Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle
asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä
ja katsoi minuun.
Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi
kaikkia kauhuja?
Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.
Eläväthän siellä muutkin ihmiset.
Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun
ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!
Onhan kylissä ihmisiä.
Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut
ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin
hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua.
Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.
Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla
ja varotti olemaan alallaan.
Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni
painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.
Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas
senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.
Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan,
mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän
voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen
uhriaan kuluttanut.
Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen
luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä
sormiensa lomitse.
Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista:
leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset,
nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset.
Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä
hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.
Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama
nainen voi lyödä lastaan.
Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun
hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti.
Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys
hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin
Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja
suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En
päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä
kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?
Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin
väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.
Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia
ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa
tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni
noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi
perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut
loppua ollenkaan.
Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut
rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.
Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon
isännän tai poliisin!
Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin
pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei
huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.
Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty.
Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla
vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja
pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti
keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa,
silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut
auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä
lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet
ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva
tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on
onnistunut.
Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison
veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui
ja nauroi, itki ja houkutteli.
Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta.
Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain
käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat
pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.
Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton
vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: -- Houkkio olet, säälit
ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun
paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja.
Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!
Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä.
Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.
Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä
kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja,
riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret
nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta
pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes
yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja
uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki
yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui
häijyksi ja -- löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.
Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni
raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.
Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui
seinustalla hiekkaläjässä.
Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.
Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään
irrottamatta kutimesta.
Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet
koko kesän!
Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.
Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin
valvoo.
Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.
Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.
Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on
aivan varjossa.
Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä
sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle
"huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni
ja istutin pikku pojan sille.
Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te
nyt lähdette maalle?
Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa
ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää
muistanut eilistä keskustelua.
No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja,
kaloja... En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.
Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan
katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa -- takaapäin
kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan
juoksujalassa pitää sitä paeta.
Mitä te luulette sen olevan?
Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä
kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki
tulevat uudestaan pakanoiksi.
Eikö kaupungissakin ole haltioita?
Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei
tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.
Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt
käsittävän.
Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää
tukkaansa.
Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin
minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.
Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?
Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden
liittolainen.
Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi
kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt
puistossa?
Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut
susia.
Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei
kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen,
paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin
ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on,
ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen
nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!
Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.
Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein
janoinen ilme kasvoillaan.
Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä
on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa
rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita.
Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille
ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset
suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää
tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden
juurella on?
En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.
Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun
sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat
puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.
Mitä ne laulaa?
Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko
sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi,
huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita
saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on
pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä
saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu
puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee
kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa
iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa
kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja
juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä
huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa
juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se
puro.
Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille.
Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.
Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.
Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki
vaalien lasta hellällä innolla.
Kaupunkiin he jäivät.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.
Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä
väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta
metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.
Kyllä minä tulen.
Eihän siinä enää toivoa ollut.
Sanoin sen hänelle.
Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti
hätääntyneenä.
En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt
kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä
aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön
olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa
etäisyyden aavistuksen.
Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.
Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan.
Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta,
joka ei enää hengittänyt.
Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä
itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.
Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut
ja olisihan se auttanut!
Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui
teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.
Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.
Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.
Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin
varmemmin.
Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen
liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo,
teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia,
jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea
hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa.
Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä
oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina
ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa
ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.
Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois
täältä vähäksi aikaa.
En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi
hän tyynellä tavallaan.
Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti,
kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin
maan poveen kaupungin laitaan.
Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa
kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut
siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.