PINTAPUKKI

Et sä poika surra saa,

kun henttus' on pintapukki.

Hei sun hei, mun hevosein,

sun henttus' on pintapukki.

Se on sorja varreltaan

kuin kankahan sahatukki,

Hei, sun hei, mun hevosein,

kuin kankahan sahatukki.

Repsikka se sillallaan

taas tukkia sahaan vääntää,

hei, sun hei, mun hevosein,

taas tukkia sahaan vääntää.

Aina pintapukkihin

se palavat silmät kääntää;

hei, sun hei, mun hevosein,

ne palavat silmät kääntää.

Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui

jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi

ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä

kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.

-- On sitä siinä pintapukkia Almassa!

-- Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi

aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja

pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti

vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin

kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset

töyssää, kehui laulaja.

-- Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä

mukavampaan asentoon kuormalla.

-- Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.

-- Ohoh, sentään!

-- Tota, oletkos koettanut voimiasi...?

-- Käykös kateeksi?

Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta,

huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa

roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma

irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti

astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä

näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen

niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin

pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se

vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.

Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:

-- Kiitos kyydistä!

-- Entä laulusta?

Toinen noitui.

Hirret irrotettiin köysistä ja vieritettiin yksitellen jyrkkää,

jäistä rinnettä alas, suoraan sahasillan eteen. Vieriessään kovalla

iljanteella ne kimmahtelivat, ja kun jykevältä kiveltä sattui hyppäys

jäiselle pohjalle, kumahti niiden terveestä sydämestä pahaa aavistava

ulvahdus.

Toinen mies pujottelihe hirsiläjien, lautatapulien ja pintakasojen

sivutse sahaan ja astui repsikkasillalleen. Muu väki oli myöskin

palannut päivällislomalta ja sahassa alkoi jyrisevä pörinä.

Siellä hän nyt, repsikka, seisoi sillallaan odottamassa, kun miehet

alhaalla sitoivat ketjuihin keltakuorisia, sileäpintaisia nuoria

puita. Ne lusahtivat tiiviisti toinen toistensa lomiin tarkkaan

järjestykseen kuin sotilaat riveihin. Repsikka kääntyi ja tarttui

veiviinsä. Jo nostivat soreat puut tyvensä sillalle ja kohosivat

rautaketju kaulallaan reippaasti repsikan jalkain juureen. Sahaan

hulmahti metsäinen, raikas tuoksu vastakaadettujen elonnesteistä.

Ne olivat nuoria puita.

Sahuri iski niihin puoshakansa, vieritti pyörille ja sovitti sahaan.

Niiden hetki oli lyönyt.

Taas repsikka heitti ketjut viettävään uomaan siltaa alas.

Vanhat, jykevät metsän urhot sidottiin nyt vuorostaan. Ne kääntyivät

hitaasti kankien avulla läjään ja nostivat mahtavat, ryhmyiset

tyvensä juhlallisesti sillalle. Huumaava pihkan tuoksu oli niiden

tuliaistervehdys.

Niidenkin hetki oli tullut. Maa alla jymisi, sahan ahnaat hampaat

pureutuivat terveeseen, elonnesteestä kosteaan ytimeen. Syntyi

ryske, jyminä, raskas raataminen, taistelu metsän urhojen kera.

Ihmisen nerokkailla hirmuisilla aseilla ne silvottiin, lajiteltiin ja

työnnettiin ulos maailmaan hyödyn kahlehdituiksi orjiksi.

Se oli metsän lempilasten kohtalo.

Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita

sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat

kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.

Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla

käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset

ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.

Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan

tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.

Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet

lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen

olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt

ruumistuneeksi koneeksi.

Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen

hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa

kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.

Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.

Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi

tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja

sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen

kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se

tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.

Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.

Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta

pohjaltaan hyväsydäminen.

Niin, miksikä ei?

Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain

vajautta.

-- Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän

pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä

sahalaisille mitään sanonut.

Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan

ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen

uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin

somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa,

varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti

ja vaati ahnaasti ruokaa.

Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.

Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi

katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina

jäsenissä ja polvet notkahtelivat.

Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta

jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle,

ja siellä hän seisoi, -- oli komea ja suora kuin honka. Ei muut

sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot!

Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen

kintereillä:

Et sä poika surra saa,

kun henttus' on pintapukki.

Hei, sun hei, mun hevosein,

sun henttus' on pintapukki.

Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja

muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.

Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää

jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla

ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä

huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen

huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun

ennätti.

Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit

olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän

naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He

olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.

Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi

päiviksi.

-- No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi

hänelle sahuri.

Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut

tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.

Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän

tuli vaimoineen lapsen kummiksi.

-- Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa

sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.

-- Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä

talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.

Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla

sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien

häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.

-- Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli

konemies.

Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi

naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.

Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.

-- Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.

-- Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.

-- Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.

Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät

viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.

-- Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka

eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.

Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat

syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja

viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin

ennen kosinta-aikana.

Alma ei välittänyt.

-- Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas

uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.

-- Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi

konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien

keskinäisistä väleistä.

-- Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.

-- Älä höpötä, morahti mies.

-- Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se

nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää

uskalla toista.

-- Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja

molemmat nauroivat.

-- En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen

pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät

jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili

mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.

Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat

vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset

hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa

edessä.

Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä

lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo

tupakoimaan.

Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma

kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita.

Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää

niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin

mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän

vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan

vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori

hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä.

Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen

kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi

koltunpoimuihin.

Mies tuli luo, nosti syliinsä.

-- Ainako sinä vielä...?

Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.

-- Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole

kyllin hyvä sinulle?

Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt

tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.

-- Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?

-- En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.

-- Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä

kurkkua.

Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.

-- Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin

kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.

Alma huokasi.

Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille

pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli

Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä,

ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä

käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti

sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin

olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.

-- Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.

Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.

Hän laihtui ja vanheni.

Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.

Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla

ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki,

mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.

-- Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi

konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.

-- Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona

röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä

pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin

sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa

ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni,

että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin

panevat pois. Vai vielä markkoja!...

Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.

Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja

painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki

itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka

sanoi:

-- Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa

olla yksin.

Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua

matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut

eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina

kymmenen tuntia päivässä isän ja äidin ollessa työssä.

Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi

lasiin ja hypisteli hakoja. -- Pau! -- puolisko lensi auki ja Matti

hämmästyi.

Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti

ulos ja tallusteli läheiseen metsään.

Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.

-- Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot,

sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja

metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.

Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta -- ei kukaan tiennyt mitään.

Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili

ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät

laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa

rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita

sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä

poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!

Kaiku vastasi: Kotiin!

Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen,

vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen

vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!

Kaiku vastasi: Matti!

Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa

kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä

ja juoksi metsää ristiin rastiin. -- Tuossa on somat kivet, ehkä

kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla

käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla

sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja

sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.

Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaa

kurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle.

Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi:

Matti!

Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. -- Niinkö lähellä kotia hän

oli -- ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen

hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.

-- Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen

huutavan:

-- Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.

Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä

kohti. Oli jo hämärä.-- Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.

Mies seisoi aholla ja huuteli.

-- Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.

-- On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.

-- On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.

Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on.

Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.

-- Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.

-- On, mutta on tapahtunut onnettomuus.

-- Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.

-- Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.

Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.

Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat

raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit

rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella

liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, --

uinahtanut lapsi.

-- Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova

hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut

vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki

hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista -- ne olivat hienoja.

Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.

Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.

Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi

kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut

huoneessa sen näkivät.

Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli

hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt,

kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.

Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan.

Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta

ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja

viskautunut hiukan syrjään.

Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys

vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen.

Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja

ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan

katkeria ja kuumia.

Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan

lapsetta?

Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti

kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi

-- hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, --

voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, -- kaulan. Tuohon

aukon päälle vain sovittaisi ja...

Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä

tahdissa, mutta ajatukset...

Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen

vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.

-- Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? -- Hän puristi

naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku

paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis

hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.

-- Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole

lapsia ja että ne ovat korjussa.

Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.

-- Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei

kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon

sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.

Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden

suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä.

Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.

-- Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin

koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän

joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja

illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.

-- Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö

uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman

menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki

pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän

oli loukkautunut.

Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat

pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti

joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas

viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi

lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa

pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan

muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.

Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja

näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta

hameesta.

-- Hm! Naapurin vaimo hymähti. -- Olet sovittanut vasemman

olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on

vino koko nuttu, näetkös?

Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen

varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti

sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.

Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa

ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:

-- Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja

haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.

Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa

vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.

Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja

rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt -- vuodet vierivät. Alman

kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: -- Kohta, kohta olen vapaa,

olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!

Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden

kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi.

Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen

päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia

ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin

viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo

luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman -- ikä karttui

samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.