II.

Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun

pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme

seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme

uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.

-- Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan

hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet

kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että

palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta

lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se

on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen,

ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt

meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni

loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan

oikein palanut!

Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.

-- Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.

-- Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni

kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen

intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku,

noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!

Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä

Helgaa kuulunut. Menin seimeen...

-- Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.

-- Koska hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.

Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun

sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin

kaikki torat ja syleilin häntä.

-- Mitä tämä nyt on?

-- Kova koetus, sanoi hän vakavasti.

-- Älä puhu arvotuksia.

-- Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa

siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan

kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää

nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?

-- Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?

-- Ei, se oli kielletty.

-- Vai niin. Sinä et alistunut.

-- Järjetöntä!

-- Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit

armeijassa. Se oli hiukan -- hiukan teatterimaista.

-- Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani

kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa -- se koskee kuitenkin

-- en olisi tahtonut -- ne jäävät nyt kaikki -- lapset, toverit,

äidit, pienet koltut, paidat ja -- housut.

Hän itki ja nauroi. -- Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään.

Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka

huusi oikein sydänsurulla: -- Täti yliin! Toverit itkivät ja minä

itkin.

-- Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein

palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla

liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.

-- Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta

tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää

käsivartensa kaulaan ja sopertaa: -- Täti yliin, täti yliin! Tuntee

johonkin kelpaavansa.

-- Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan

täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.

-- Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.

-- Olet vuokrannut...

-- Niin, rupean ruokaemännäksi.

-- Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.

-- Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.

-- Onko sinulla varoja?

-- Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän

rahoja. Minä teen työtä.

-- Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa

äitiäsi!

-- Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.

-- Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi.

Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet -- olet kaunistunut.

Sinussa on kuin -- soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea

tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?

Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero

oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi

eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta

verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.

-- Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?

-- Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa

hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.

-- Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, --

Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen -- oikein yli-ihminen

kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!

-- Sinä kidutat minua.

-- Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?

-- Ahaa... nyt minä olen jäljillä. Vai niin...

-- Naema!

Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.

-- Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen

pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte!

Mene, mene ja taita niskasi!

Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.

-- Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on

kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi

vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta

pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?

-- Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt

kaksilahkeista.

-- Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi

minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet

suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on

kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella

toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.

Minä en voinut olla sanomatta: -- Oletko sinä nyt varma, ettei se

vanha perisynti miehessäsi herää?

Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.

-- Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin

kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti.

Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta,

tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen

vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua

hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.

-- Joko te asutte yhdessä?

-- Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.

-- Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista

rakkauttasi?

-- Uskonko minä?

Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden

vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen,

mutta vain hetkeksi.

-- Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani

elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä

hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme

yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.

* * * * *

Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa

tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä

huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle

päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.

-- Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja

valoisat kuin...

-- Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit.

En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En

ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä

viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia

myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?

-- Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko

hän tuolla toisessa huoneessa?

-- Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.

-- Sinulla on suuri ja kaunis matto.

Helga nauroi: -- Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin,

kun en ostanut häneltä.

-- Kummallistahan se olikin.

-- Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin

nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja

sanoi murhaavasti: -- Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti

uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi,

mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet

uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa

Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.

Helga nauroi makeasti.

-- Luuletko, ettei hän arvaa?

-- Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina

loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä

mistään tullut.

-- Onko hän niin tarkka tilimies?

-- Ihan hiuksen päälle.

-- Sinä näytät väsyneeltä.

-- Olemme valvoneet.

-- Ja riidelleet?

-- Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme -- tällä kertaa.

-- Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?

Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. -- En,

minä uskon, että voitamme. Ja silloin on...

-- Uusia taistelun syitä.

Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.

-- Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä

juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen

rakkauden pakosta ja elämänhalusta!

Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat

nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.

-- Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni

minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me

itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.

-- Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.

-- Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.

Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen

kiihtynyttä sanakiistaa.

-- Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. -- Tässä on Eeli ja tässä

Naema.

Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni

se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno

herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa

vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen

hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva

huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain

ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa

takaa en saanut mitään selville.

-- Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. -- Helga tahtoo

välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.

-- Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.

-- Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.

-- Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.

-- Mikä mies se on? kysyin Helgalta.

-- Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut

armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä

häntä katsomaan.

-- Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen

kiivautensa tuntui liiotellulta.

-- Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu

vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.

Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös

eikä jatkanut kiistaa.

-- Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein

kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko

maailmasta.

Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti

käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän

valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin

sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat

olevansa sen ohjaamia.

-- Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle

hyvästi jättäissäni.

-- En, olkaa huoletta.

Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin

olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.

-- Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.

-- Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.

-- Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.

-- Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus

kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää

kuin erotessamme.

Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja

somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma

karkotti raskaan mielemme.

-- Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista

ilmaa.

-- Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista.

Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri

asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga

huomasi minun pettymykseni ja sanoi:

-- Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.

Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei

vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen

huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä

puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja

pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa

paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta

kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle

tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman

miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt

kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.

-- Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja

arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.

-- Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. -- Noussut tänne rinnan

alle turvotus. -- Matliena hieroo -- se on tänään pyykillä -- hyvä

ihminen -- hoitaa... -- Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä

-- tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.

-- Kuinkas muutoin, sanoi Helga.

-- Te minua armahditte -- tahtoisin rauhassa kuolla -- olisi

sanottavaa...

Kuulin sairaan raskaan hengityksen.

-- Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.

-- Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.

-- Te itse tahdoitte myöskin.

-- Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin,

ei auttanut jarrut.

Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää

kangertanut kuin ensin.

-- Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.

-- Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli

papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että

inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin

mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran

sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten -- voinhan sen sanoa ja täytyy --

muuten joutuisi...

Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:

-- Vankeuteen!

-- Niin, sanoi mies, -- oli kirjottanut vääriä papereita.

-- Entä te?

-- Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa -- tää yskä -- se ahdistaa --

tyynyä ylös -- kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse...

Mitäs minun piti kertoa?

Tuli hetken hiljaisuus.

-- Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi -- rahaa sinä

iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat

pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi

lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä

konttoriin, kun rahat piti... Se kävi helposti. Poika oli jättänyt

laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.

-- Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.

-- Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa

-- hukutti itsensä.

Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.

-- Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin

hunningolle.

-- Entä se inspehtoori?

-- Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä

niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä

parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join,

join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt.

Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin

pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut

antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran

sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo

kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.

Sävähdin -- en kuullut liikahdustakaan.

-- Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla

äänellä.

-- No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa

siinä... niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta

Helgan kysymystä.

-- Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.

-- Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros

heittänyt viran. Aina se etsii -- etsii!

Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin

kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli

tapahtunut.

Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei

katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti

katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä

ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.

-- Helga!

Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.

-- Sinäkin sen kuulit!

-- Kuulin -- en aavistanut...

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja

kädet puristuivat nyrkkiin.

-- Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!

-- Vannomattakin voit luottaa!

-- Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa.

Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!

-- Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.

-- Älä pelkää!

-- Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.

-- Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.

Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden.

Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona

koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon

tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle

tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu

kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut

kenenkään tietämättä kulkea.

Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun

näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa

-- nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille,

kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli

mennyt -- ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin

estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin

yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan,

kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki

livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin

näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.

* * * * *

Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin,

että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan

kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.

-- Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri

suru!

Helga Horros.

Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin

suoraan hänen asuntoonsa.

Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua

vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden

ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja

säikähtynyttä.

-- Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki

ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui

vaiti tuijottaen eteensä.

-- Kaikki on lopussa, sanoi hän.

-- Miehesi seurasi sinua sairaan luo.

-- Sinä tiedät sen!

-- Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.

-- Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en

salaisia ajatuksianikaan.

-- Tunsivatko he toisensa.

-- Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei

näyttänyt hämmästystään.

-- Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää

osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan

lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat

kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi

pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua.

Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät

kahden.

-- Kariko hänen nimensä oli?

-- Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?

-- En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.

-- Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla

enää saanut ääntä.

-- Luuletko miehesi saaneen tietää...?

-- Kyllä hän tiesi.

-- Puhuiko hän siitä?

-- Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka

yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: -- Kuka

tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.

-- Helga parka!

-- Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan

niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti

pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen

sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan.

Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.

Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä

pelkäsin.

Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt

ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui

siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä --

tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin -- onhan meidän ihmisten

elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.

-- Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun -- se tapahtui?

-- Olimme monta vuotta tuttavia.

-- Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään.

Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä

huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa

oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan

uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä

vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut

sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli

tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja

kysyin:

-- Tuletko tänne?

-- En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti,

mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin

kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen.

Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa,

olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi

sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun

ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana.

Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista

enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden

levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei

minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.

-- Hävisikö pelkosi?

-- Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja

sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme.

Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.

-- Ja rakkautenne?

-- Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.

Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla

oli kaunis onnen kajastus. -- Me olimme onnelliset ja unohdimme.

Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin

ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse

oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku

nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme

työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme

enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.

Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin

hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin,

mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani.

Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin

tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta.

Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni

tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä

eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska

olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli,

hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.

Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa

itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi

kaiketi ollut ainaista eroa.

Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli

hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä,

jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi

minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle

välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten

muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen.

Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.

-- Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut,

vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.

-- Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei

sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. --

Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani

lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi

ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni,

mutta se tuli kalliiksi.

-- Oliko tehdas sinun omasi?

-- Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen

vuoksi?

-- Puhunko minä typeryyksiä?

Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.

-- Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse

miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole

selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä

tyydyt minuun tällaisena -- taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein,

kun silloin läksit.

-- Minä en silloin tiennyt mitään.

-- Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.

-- En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.

-- Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. -- Luulin sinun tienneen

jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä

nuorukaiselta, joka... no, sinä tiedät.

-- Tiedän.

-- Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten

luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen

arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli

sama nimi. Se pelasti minut.

-- Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?

-- En! sanoi Eeli varmasti.

-- Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas

tutkivasti ja hymyili ivaten.

-- Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!

-- Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden

silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä

ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.

-- Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen

katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän

jatkoi:

-- Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen

ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies

vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin

puolelta seikkoja... mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää

asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä

taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.

-- Se on kauheata! huusin minä.

-- Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. -- Ei sen kauheampaa kuin

minun tekoni. Eikö totta?

Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan.

Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.

-- Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. --

Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki

muutkin naiset!

Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää

vastausta, mutta minä en osannut puhua.

Hän meni omaan huoneeseensa.

-- Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.

-- Menen, sanoi hän. -- Hyvää yötä, Helga!

Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni

hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.

-- Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin

väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se

koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli

minusta luonnollista.

Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana

päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:

-- Älä puhu huomisesta!

Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman

levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti

ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut.

Eikö se ollut kummallista?

-- Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?

-- Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.

Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä

lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.

-- Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä

sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.

-- Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa

huoneesta poistuessamme.