I.

Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin

reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle.

Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros,

nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt

armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja

nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä

minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä

järjestymistä.

Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa

lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella

vilkkaudella.

Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen,

maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen

vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä

ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen,

mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä

toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli

niin perin hänen ajatustensa mukaista.

Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri

remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan.

Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain

helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät

kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja

soiton pauhinalla.

Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu

lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui

polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen

miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin

polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa

Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi.

Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden

vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai

tuliko se syvemmältä.

Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa

unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: -- Laulua,

soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin

että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen

vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat

polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja

-- aamen -- halleluja -- aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset

selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: --

Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin

-- mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa

istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli

kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä

oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut,

rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin

vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. -- Eiköstä se

niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa...

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias

pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät

häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla.

Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas

puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin

innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin

upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen.

Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus

armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle

oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä

nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän

ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen

pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut

sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga

Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan

hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se

ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä

viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: --

halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.

-- Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.

-- Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.

Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa

hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä

oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian

ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.

-- Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot?

sanoi hän katsoen minuun.

-- Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.

Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: -- Tulen

hoitamaan seimeä.

-- Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.

Hän nauroi heleästi: -- Sinä kauhistut!

-- Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä

kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!

-- Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.

-- Olen häntä tähystellyt koko illan.

-- Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen

käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken -- rukoillessa -- näitkö

hänen kasvojaan?

-- Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

-- Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että

hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa

sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje,

jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa

tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias

näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni

uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga,

sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista

himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen

innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja

pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten

sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit

käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen

odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää.

Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen,

sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti

soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä

ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö

kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä

silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat

huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä

pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja

henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille

vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava

ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.

Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan

palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit,

reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon

oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota

tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä

nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.

Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin

hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään

sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan

ympärille.

-- Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.

-- Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. -- Kun minä

teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.

Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois

vieden ne kaappiin.

-- Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.

-- Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa

kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia

järjestäessään.

-- Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino,

mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja

saarnassa?

Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen.

Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen

tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen.

Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi

tyynenä:

-- Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän

taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta

kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja

taistelemme hänen aseillaan.

Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä

ärsyttämättä.

-- Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?

-- En, kuului hiljainen vastaus.

Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin

kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.

-- Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat

ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala...

-- Onko sinulla oma omituinen jumalasi?

-- On!

-- Miksikä sinä hänet käsität?

-- Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.

-- Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?

-- On, sanoi hän varmasti. -- Hänessä oli sama Jumala kuin minussa,

puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä.

Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä

nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät

lankeemuksen ja nousivat.

Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.

-- Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä

äänensä rauhotti minua.

-- Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala

on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala

muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri

voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää

hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti

synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.

-- Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.

-- Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.

-- Olethan sinä ollut naimisissa!

-- Olen.

-- Älä sitten puhu yksinäisyydestä.

-- Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.

Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi

entisyydestään.

Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.

-- Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä,

uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.

-- Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä

myös oma rakkautensa.

-- Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on

erikoisempaa kuin muiden.

-- En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen

soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. -- Hän

tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme

jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.

-- Ja sinä läksit.

-- Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin... ja

aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun

ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.

-- Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?

-- Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.

-- Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?

-- Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin.

Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen

poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman --

hän oli asemapäällikkö -- ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme

toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein

raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan

puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat

olemattomia.

-- Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi...

-- Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt

olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun

vaistomainen pakoni oli välttämätön.

-- Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä

en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se

selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.

-- Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä

itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan

meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket

lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin

hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi

minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille.

Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin

tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän

ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista

kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi

katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin

kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki

enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi

sortuneella äänellä:

-- Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.

Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä

sanoi: -- Mitä sinä luulet tässä olevan?

-- En ehtinyt sitä lukea.

Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni

enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin

yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut.

Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken

hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen

Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta,

kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.

-- Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin

nykäistä lehteä käteeni.

-- Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.

-- Anna vain.

-- Enpä anna, sanoi hän nauraen.

Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään.

Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen

paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi

tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme

silmä silmässä hetken.

-- Selitä! huusin rajusti.

-- Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni

huoneesta.

Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa

toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme.

Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin

keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.

-- Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.

-- Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!

Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.

-- Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä

elää kanssasi tällä tavalla.

-- Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.

-- Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä

lähin pidän itseäni vapaana!

Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui

minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi

lyönyt minut kuoliaaksi.

-- Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen

vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa.

Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.

-- Sitä minä en taho, en -- en hetkeäkään. Minä olen -- olen minä!

Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön

takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja

kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui

kauan ja hellästi niinkuin lapselle.

Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun!

En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa

vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle

ja sulki sen.

-- Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.

-- Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.

-- Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään.

Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin

sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen

olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se

ajatus syntyi: pois, pois.

Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä

ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa

vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin

kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini

oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja

hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella

ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle

puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa

kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin

Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa:

-- Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan,

lopetan itseni!

-- Olipa sinulla sisua!

-- Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut

tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä

minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan,

odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään

tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.

-- Silloin sinä menit armeijaan.

-- En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin

sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin

kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni

erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta

hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet.

Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet,

mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän

sanoi: -- Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin

yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.

-- Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut

onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?

Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta

omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani

sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti

minua rakastamaan Jumalaa.

-- Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.

-- Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin

varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon

upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme

yhdessä slummisisarina.

-- Unohditko?

-- En!

-- Entä Eeli, onko hän kirjottanut?

-- Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja

siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin

siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen

pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.

-- Noo?

-- Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.

-- Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?

-- Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä

vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on

pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee

eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?

-- Te vieraannutte kokonaan.

-- Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija,

sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan

lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun

heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen

hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin

selittämätön ahdistus kiirehtämään -- mitä ja minne?

-- Sinä uskot Jumalaan.

-- Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen.

Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen

usko ihmiseen!

-- Sinä vaadit paljon.

-- En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.

Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla

seuraavana iltana hakemaan kävelylle.

* * * * *

Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa

olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui

jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.

-- Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. -- Olen

päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.

Mies tuli yhä lähemmäksi.

-- Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen

edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. -- Tuo mies on hyvin

vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän

seuraa meitä.

Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä

sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme

äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja

jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä

tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja

astuin koneellisesti eteenpäin.

-- Älä pelkää, kuiskasi Helga, -- tullaan pian portille. Hän seuraa

meitä, saat nähdä.

Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies

oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin

hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia

kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää

itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä

pakostakin nopeammin pihamaan poikki.

-- Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.

-- Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja

sitä minä tahdon.

-- Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen

tupessaan!

-- Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti

minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.

Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka

oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa

puita.

Helga lähestyi häntä ja sanoi: -- Ettekö tule ensin iltahartautta

kuulemaan?

Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily,

niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi

puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies

nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan

hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi

tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.

-- Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan

kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.

Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme

levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä.

Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.

Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä

näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja

katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty

kokoushuoneeksi.

Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin

yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia

olivat kuulijat?

Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia,

typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja

luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla,

inhottava rääsyjen haju.

Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä

voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan

inhottavassa löyhkässä.

Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut

pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin

ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti

katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän

kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat

soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.

Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa.

Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli,

silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle

sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen

alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen.

Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään.

Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat

äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset

Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat.

Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana

massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean

sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena

joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan.

Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä

sydämestä:

Työhön, työhön, te suuret joukot,

täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!

Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.

Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.

Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa

tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi

mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:

-- Hänkin oli kokouksessa.

Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin

puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme

sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla

äänellä:

-- Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!

-- Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga

häntä lähestyen.

Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga

perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja

sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan.

Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua.

Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis

hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.

Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.

-- Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa!

sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.

-- Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat

omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään

ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon

hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat

siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen

on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet

edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä

vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on

loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta,

nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.

-- Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka

kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden

mukana.

-- Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.

-- Kuinka sinä olet sen käsittänyt?

-- En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää

itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme

sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei,

silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain

sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon,

että meitä tukee yhteinen suuri voima.

-- Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.

-- Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!

Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani

hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin

nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.