voidaan monen yhteisillä ponnistuksilla voittaa. Tämä laki näyttää
vallitsevan kaikkialla luonnossa. Kun vaadittava määrä ihmisiä vain
uskaltaisi vetäytyä pois maailman narrinäyttämöltä ja kieltäytyisivät
sen hullutuksista elääkseen sopusoinnussa toistensa kanssa, niin
olisivat he yhtyneinä kyllin voimakkaita vastustamaan tapahirviön
hyökkäyksiä. Paikoilleen jäädessään he ehkä joutuisivat sen valtaan.
"Samoin kuin nyt oli ennenkin ihmisiä, jotka tiesivät korkeamman ja
sisäisemmän elämän olemassaolosta ja koettivat pyrkiä voittamaan
kaipaamansa henkisen elämän edellytyksiä. Sellaisia ihmisiä ei ollut
ainoastaan kristillisissä maissa, vaan myöskin pakanoiden joukossa.
Tuhansien vuosien aikana on ollut pyhättöjä, loosheja, järjestöjä,
luostareita, hartaushuoneita ja erakkomajoja ja niihin ovat ihmiset
paenneet voidakseen häiritsemättä elää korkeampaa elämää turvassa
ulkomaailman hyökkäyksiltä. Heidän alkuperäinen tarkoituksensa oli
epäilemättä kunnioitettava. Vaikkakin monet tuollaiset yhdyskunnat
kadottivat arvonsa ja alkuperäisen luonteensa, kun ne eivät pysyneet
jalojen ja raskaitten toimien työpajoina, vaan tulivat laiskuuden ja
joutilaisuuden pesäpaikoiksi, niin ei se riippunut alkuperäisestä
periaatteesta, vaan siitä, että ihmiset olivat kadottaneet tietonsa
ihmisen todellisesta luonnosta, hänen voimistaan ja päämäärästään.
"Tällainen alennustila levisi erikoisesti Euroopassa keskiajalla
ja sen jälkeen, jolloin luostareissa elettiin sangen paheellista ja
ylellistä elämää. Siihen aikaan ei niissä välitetty mitään korkeamman
elämän edellytyksistä, vaan muodostuivat ne laiskottelijoiden ja
teeskentelijöiden pesäpaikoiksi. Niistä ei enää levinnyt siunausta
maahan, vaan niistä tuli maan vaiva. Ne ryöstivät rikkaita ja köyhiltä
imivät ne kuin vampyyrit viimeisen veritilkan. Niin jatkui, kunnes
rikosten malja oli täysi.
"Europassa on vielä paljon luostareita ja Amerikassa kasvaa niiden
lukumäärä. Materialisti katselee niitä syrjäsilmällä, mutta
ennakkoluuloton tarkastelija myöntää, että ne tekevät paljon hyvää.
Toiset ovat perustaneet kouluja, toiset sairashuoneita ja ennen kaikkea
ovat armeliaisuussisaret voittamattomia sairaanhoitajattaria. Monet
palvelevat siten jaloa aatetta ja tekevät ihmiskunnalle paljon hyvää.
Mutta niiden hyödyllisyys voisi olla tuhatkertainen, jos henkisen
tiedon valo, pyhä henki, jota he rukoilevat, astuisi alas heidän
luokseen.
"Jos uskonnolliset yhdyskunnat kykenisivät kehittämään todellista
henkisyyttä ja niiden joukossa olisi todella uudestisyntyneitä ihmisiä,
niin voisimme niissä nähdä henkisten voimien vuodatusta. Harjoittavatko
meidän luostariemme asujamet tietoisesti henkisiä voimia? Voivatko he
tietoisesti parantaa sairaita kätten päällepanemisella? Ovatko heidän
sisäiset aistimensa kyllin avautuneita näkemään ja kuulemaan,
muistamaan, haistamaan ja tuntemaan asioita, jotka ovat keskitason
ihmisen aisteille havaitsemattomia? Voivatko he varmuudella puhua
tulevista tapahtumista paitsi loogillisten johtopäätöksien avulla? Mitä
he itse asiassa tietävät vaatimuksista, joita tarvitaan korkeampaan
tajunnantilaan pääsemiseksi? Mitä he tietävät keinoista, joiden avulla
saavutetaan adeptius ja tietoinen tulevainen olotila? Mitä tietävät
munkkimme ja nunnamme ihmissielun rakenteesta ja erittäinkin niistä
sieluista, jotka ovat heidän huoleensa uskotut? Mitä kokemuksia heillä
on siitä korkeasta tilasta, jota sanotaan Samadhiksi? Jos heidän
joukossaan sattuu joku olemaan, joka voi kokea transsitilaa tai joka
painostaan huolimatta saattaa nousta ilmaan tai jonka kautta jokin
okkultinen ilmiö saattaa tapahtua, niin tietävätkö he silloin, mitkä
syyt aiheuttavat mainitut tulokset tai pitävätkö he noita tapauksia
selittämättöminä ja yliluonnollisina? Eivätkö he pidä pyhimyksinä
ihmisiä, jotka tuollaiseen kykenevät?
"Heidän ei auta luulotella, että sellaiset ihmiset voivat jakaa muille
syntien anteeksiantoa, sillä sitä ei voida todistaa. Kun ei heillä
itsellään ole henkisiä voimia, eivät he niitä myöskään voi toisille
jakaa. Ja jos he sellaisia voimia ovat antavinaan toisille, niin
missä ovat vaikutukset? Tulevatko tietämättömät viisaiksi, kun he
ovat vedellä kastetut? Saavatko he uskon, jotka ovat kokeneet
konfirmatsioniseremonian? Tuleeko syntinen viattomaksi, kun synnin
taakka anteeksiannon kautta on nostettu hänen omaltatunnoltaan?
Voivatko he ulkonaisten seremoniojen kautta saada sisäisen olemuspuolen
kasvamaan? Tuleeko se, joka eläimenä astuu kirkkoon, myöskin eläimenä
sieltä pois?
"Nämä ovat turhia kysymyksiä, enkä tahdo, että ymmärtäisit minua väärin
ja luulisit minun epäilevän uskonnollisten yhteiskuntiemme ja
luostariemme asujainten vaikuttimia. Tunnen useita heistä
personallisesti ja olen huomannut heidän olevan hyviä ja hyväntahtoisia
ihmisiä. Mutta kaiken sen hyvän, minkä he tekevät, voisivat he tehdä
yhtä hyvin ja paljon paremminkin, jos he olisivat tutkineet
sieluelimistöään ja sen toimintaa. Silloin he tietoisesti kykenisivät
kehittämään noita korkeampia kykyjä, jotka tiedottomasti ovat
kehittyneet muutamissa jäsenissä ja jotka tuon odottamattoman ja
luonnottoman kehityksen johdosta ovat saaneet ihmeittentekijäin tai
pyhimysten nimen.
"Kuinka sellainen ihminen voi olla henkinen johtaja, jolla ei ole
henkisiä voimia ja joka ei edes tiedä niiden olemassaolosta? Mitä
sanoisit kirurgista, joka ei tuntisi anatomiaa, -- mitä lääkäristä,
joka ei potilastaan tuntisi, -- mitä sokeasta maalarista, kuurosta
soittoniekasta, huonopäisestä matematikosta? Mitä siis on ajateltava
sielunlääkäristä, joka ei mitään tiedä sielusta ja sen ominaisuuksista?
Eikö meillä ole syytä sellaisen lääkärin taitoa epäillä?
"Jos luostarien ja uskonnollisten yhdyskuntien jäsenet käyttäisivät
aikansa ja voimansa hankkiakseen itsetuntemusta sekä ihmisen todellisen
rakenteen tutkimiseen ja henkisten voimien voittamiseen, niin heidän
käyttökelpoisuutensa kasvaisi aivan äärettömiin. Ei enää olisi
tarpeellista hoitaa sairaita, sillä he voisivat niitä parantaa käsien
päällepanemisella. He eivät enää tarvitseisi kastaa ihmisiä vedellä,
sillä he voisivat vuodattaa pyhyyden henkeä heidän päälleen. He eivät
enää tarvitseisi rippiä, sillä he voisivat syntisen ajatukset lukea.
Eivätkö he paremmin voisi täyttää velvollisuuksiaan, jos he olisivat
viisaita, kuin tietämättöminä ollen? Eikö olisi parempi, jos heillä
itse olisi kykyä tehdä se, mitä he odottavat rukoustensa tuloksena
tuntemattomalta voimalta? Kun joukko saa kuulla, että jossakin
luostarissa on ihmeittentekijä tai pyhimys, niin eikö se kiiruhda sinne
saamaan hänen siunaustaan? Minkälainen maine olisikaan silloin
sellaisella yhdyskunnalla, jonka kaikki jäsenet olisivat pyhimyksiä,
ihmeittentekijöitä, joiden voimaa ei epäiltäisi?
"Mutta kuinka voivat munkit ja nunnat hankkia sellaisia kykyjä? Kuinka
voisivat he kyetä sellaisiin tutkimuksiin? Sanotaan olevan kymmenen
kertaa vaikeamman voittaa vanha erehdys, kuin löytää totuus ja siinä
onkin vaikeus? Sivu, joka on täyteen kirjoitettu, on ensin pyyhittävä
tyhjäksi, ennenkuin sille voidaan uutta kirjoittaa. Heidän täytyy tulla
lapsiksi voidakseen astua oman sielunsa sisällä olevaan valtakuntaan.
Ensin täytyy heidän raivata pois se kuona, joka aikojen kuluessa on
temppelin etuhuoneeseen kokoontunut, väärä oppi ja taikausko, --
kuolleet muodot, joista henki on kaikonnut. Pitkinä tietämättömyyden
aikoina on tuo kuona kasaantunut ja on ajan mukana saanut arvon. Nunnat
ja munkit polvillaan kumartavat lähetessään tuota rikkaläjää, mutta
eivät uskalla sitä hävittää. Viisaiksi tullakseen pitäisi heidän ensin
oppia tuntemaan omien oppiensa, vertauskuviensa ja kirjojensa
aatteellinen merkitys, joista he nyt vain tuntevat ulkonaisen muodon ja
kuolleet kirjaimet. Heidän olisi pakko perustaa siveysoppinsa ihmisen
jumalalliseen olemuspuoleen eikä itsekkäisiin toivomuksiin päästä
pyhyyden tielle rangaistuksen pelosta.
"Joskus tulevaisuudessa saavuttavat ihmiset tämän tilan, mutta ei
vielä. Vuosisatoja tulee vielä kulumaan, ennenkuin totuudenauringon
valo pääsee läpäisemään sen tiheän harson, joka verhoaa ihmisten
mielet. Katso jääkenttiä, jotka peninkulmittain peittävät vuorien
seinämät. Ne leviävät laaksoon asti usein sadan jalan paksuisina
jääkuorina, vuosisatojen kuluessa kokoontuneina. Railoja ja rotkoja on
siellä täällä ja kun ihminen joskus putoaa tuollaiseen kuiluun, voidaan
hänen jäännöksensä löytää vuosien kuluttua jäävuoren juurelta.
"Vaihtelu, ikuinen vaihtelu saa kaiken kehityksen aikaan luonnossa.
Jähmettyneimmissä ja puhdasoppisimmissakin uskonnonjärjestelmissä,
pimitetyimmissä ja tietämättömimmissäkin sydämissä ja aivoissa tapahtuu
alati jatkuva muuttuminen. Opit, joita keskiajan saarnastuoleilta ja
oppi-istuimilta levitettiin, ovat suureksi osaksi haihtuneet. Perkeleen
suuruus on niin kutistunut, että ihmiset tuskin ollenkaan enää häntä
pelkäävät ja samassa määrässä kuin pappisvalta on pienennyt, on
jumalkäsite suurentunut.
"Pitääkö edistysmielisen maailman odottaa, kunnes laillisesti
virkaanasetetut totuudenvartijat ymmärtävät sen aarteen todellisen
arvon, jota he vartioivat? Pitääkö meidän odottaa, kunnes he ovat
puhdistaneet jalokiven kuoresta, jonka he vuosisatoja ovat antaneet
olla paikoillaan. Sanantuojat kaukaisesta idästä, jossa viisauden
aurinko on noussut, ovat kantaneet meille kallisarvoisia helmiä ja
puhdasta juoksevaa kultaa.
"Miksikä pitäisi niiden, jotka näkevät aamuruskon sarastavan, peittää
silmänsä ja odottaa, kunnes sokeat ilmoittavat auringon nousseen
vuorten takaa? Eivätkö valaistuksen saaneet ihmiset voisi perustaa
yhdyskuntia, joilla olisi kaikki oikeauskoisten luostarien edut, mutta
ei niiden varjopuolia. Eivätkö he voisi perustaa puutarhaa, jossa
viisauden jumalallinen lotuskukka kasvaisi ja voisi aukaista lehtensä
taikauskon rikkaruohon sen kasvua ehkäisemättä? Sellaisessa paikassa
voisi sielu hengittää puhdasta henkistä ilmaa, jota ei tietämättömyyden
myrkkykukan tuoksu pilaisi. Se saisi kasvaa taikauskon häiritsevän
vaikutuksen estämättä. Siellä kasvaisi elämänpuu tiedonpuun juuresta ja
levittäisi oksiaan totuuden näkymättömään valtakuntaan. Sen hedelmät
tekisivät kuolemattomiksi kaikki, jotka niitä maistaisivat."
"Mutta sellainen laitos tarvitseisi opettajakseen adeptin", keskeytin
minä. "Tahtoisitko sinä olla opettajana siinä?"
Tähän vastasi Teodorus: "Siellä missä apua tarvitaan, on apu aina
saatavissa, sillä _luonnossa ei ole tyhjää paikkaa_."
Tällä hetkellä kuulin taas tuon näkymättömän hopeakellon äänen ilmassa.
Adepti nousi sanoen, että hänen täytyi poistua muutamaksi minuutiksi,
mutta että odottaisin, kunnes hän palaisi takaisin. Hän jätti
laboratorion. -- Olin yksin ja selailin innokkaasti kirjaa, joka
sisälsi _rosenkreuziläisten salaiset merkit_ ja huomioni kiintyi
erikoisesti ylösalaisin käännettyyn viisikannan merkkiin, jonka alemman
kolmion kärjet olivat ylöspäin käännetyt. Äkkiä kuulin äänen aivan
tuolini takaa: "Tässä merkissä piilee ikuisuus ja aika, jumala ja
ihminen, enkeli ja perkele, taivas ja helvetti, vanha ja uusi Jerusalem
kaikkine asujamineen ja luotuineen."
Käännyin hämmästyneenä katsomaan taakseni ja näin vieressäni
munkkikaapuun puetun miehen, jolla oli erittäin älykkäät kasvot. Hän
pyysi anteeksi, että oli keskeyttänyt ajatusjuoksuni ja sanoi minun
olleen niin syventyneen tuon merkin tutkimiseen, etten huomannut hänen
tuloaan huoneeseen.
Avoin katse, miellyttävät piirteet, älykäs ilme vaikuttivat, että
vieras voitti koko luottamukseni ja kysyin hänen nimeään.
"Olen Teodoruksen famulus", vastasi vieras, "tai pikemmin hänen
oppilaansa. Minua sanotaan leikillä hänen älylliseksi prinsiipikseen,
koska minun on toimitettava työ tuon vanhan herran nukkuessa."
Pidin tuota huomautusta hyvin hullunkurisena. -- Vieras tarjoutui
näyttämään minulle laboratorion kaikkine merkillisyyksineen, jonka
esityksen ilomielin otin vastaan. Hän näytti minulle paljon ihmeellisiä
esineitä. Monista olin lukenut alkemiallisista teoksista, mutta jotkut
olivat minulle aivan uusia. Lopuksi tulimme suljetun kaapin luo, joka
herätti uteliaisuuttani ja kysyin sentähden, mitä se sisälsi.
"Tämä kaappi", vastasi munkki, "sisältää eräitä suitsutuspulvereita,
joiden avulla voidaan nähdä elementaalihenkiä."
"Onko se mahdollista", huudahdin. "Oi, kuinka mielelläni tahtoisinkaan
nähdä näitä henkiä! Olen lukenut niistä niin paljon Paracelcuksen
kirjoissa, mutta en koskaan ole ollut tilaisuudessa niitä näkemään."
"Kaikkia lajeja ei ole hauska nähdä", vastasi munkki. "Maahenget ovat
ihmisennäköisiä, mutta voivat laajentaa ruumistaan. Vuorenhaltijat ja
maahiset ovat tavallisesti pahankurisia ja karkeita ja parempi on
jättää ne rauhaan. Joskus niistä kuitenkin on tullut hyviä ystäviä
ihmisten kanssa, jolloin he ovat ihmisille näyttäneet salatuita
kaivoksia ja aarteita. Ilmahenget tai sylfit ovat paljon kavalampia,
emmekä voi heidän ystävyyteensä luottaa. Salamanterit, jotka elävät
tulessa, ovat kauheita kiusanhenkiä ja paras on olla olematta
tekemisissä heidän kanssaan. Sitävastoin ovat vedenneidot ja
aallottaret suloisia olentoja ja ovat mielellään ihmisten kanssa
tekemisissä."
"Toivon, että kerran pääsisin näkemään noita vesihenkiä", huudahdin.
"Luulen kuitenkin niiden kuuluvan tarujen valtakuntaan. Ennen aikaan
kertoivat merimiehet vedenväestä ja merenneidoista, joita he olivat
nähneet matkan päässä laivasta. He kertoivat merenväen olevan
ihmisolentoja, joiden yläruumis oli miehen tai naisen näköinen, mutta
alaruumis oli kalanpyrstö. He kertoivat pitkiä taruja merenneitojen
kauneudesta, heidän hulmuavasta tukastaan, heidän ihanasta laulustaan.
Heitä sanottiin myöskin sireeneiksi ja kerrottiin, että kuultuaan
heidän äänensä unohti ihminen kaiken muun tuon laulun tähden, jonka
lumoihin hän oli tullut. Kerran sattui, että tuollainen seireeni
saatiin kiinni ja kävi ilmi, että se vain oli eräs ihmeellinen kala,
_Halicore cetacea_. Sitä voitiin matkan päästä värinsä tähden pitää
ihmisenä ja sanottiin sen haukkuvan kuin koiran. Ehkä nuo merenneidot
ja aallottaret, joista puhut, myöskin vain ovat kaloja?"
"Erehdytte kokonaan, rakas herraseni", vastasi munkki. "_Halicore_ on
kala, mutta merenneidot ja aallottaret ovat luonnon elementaalihenkiä,
jotka elävät vesielementeissä, eivätkä tavallisissa oloissa näy
ihmissilmällä, jonkatähden niitä ei myöskään saada kiinni. Ne ovat
melkein ihmisolentoja, mutta paljon eetterisempiä ja kauniimpia.
Eräissä olosuhteissa voivat ne tulla ihmiselle näkyväisiksi. Vieläpä
voivat he saada aineellisen muodon ja jäädä elämään maan päälle.
Kerrotaan sellainen tapaus, että eräs kreivi meni naimisiin merenneidon
eli nymfin kanssa ja eli hänen kanssaan enemmän kuin vuoden. Eräät
teologit peloittivat hänet kuitenkin sanoessaan hänen vaimoaan
perkeleeksi. Kreivi oli juuri niihin aikoihin rakastunut erääseen
kauniiseen maalaistyttöön ja sentähden oli pappien sekaantuminen asiaan
hänelle sangen tervetullut. Hän sai siten syyn ajaa laillisen vaimonsa
luotaan, mutta tämä kosti ja kolmantena päivänä häiden jälkeen
löydettiin kreivi kuolleena vuoteestaan. Merenneidot ovat hyvin
kauniita, voimakkaita ja uskollisia rakkaudessaan, mutta sanotaan
niiden olevan hyvin mustasukkaisia."
Kuta enemmän munkki puhui vesinymfeistä, sitä voimakkaammaksi kasvoi
haluni niitä nähdä. Pyysin häntä polttamaan tuota salaperäistä
suitsutusta ja lopuksi myöntyi hän pyyntööni. Hän viskasi palasen
kuivaa vaahterankaarnaa sekä muutamia laakeripuunlehtiä hiilikulhoon
lisäten muutamia hiilenpalasia. Sitten sirotti hän siihen hiukkasen
tuota salaperäistä pulveria ja heti nousi valkoinen savu ja täytti
sumuna huoneen, levittäen samalla suloista tuoksua. Kappaleet näkyivät
vielä jonkun aikaa sumun läpi, mutta pian katosivat ne. Huoneen seiniä
ei enää näkynyt. Ilma oli jonkinlaisessa aaltoiluliikkeessä ja oli
tavallista tiiviimpää. Tämä ei kuitenkaan minua painostanut, vaan
päinvastoin tunsin siitä suurta iloa ja tyytyväisyyttä. Lopulta
tiesinkin olevani vedessä, joka minua kannatti. Uin ja kuitenkin oli
ruumiini niin kevyt kuin höyhen, joten en tarvinnut tukea estämään
itseäni vajoamasta. Näytti kuin vesi aina olisi ollut oma elementtini
ja olisin siinä syntynyt. Aivan pääni yläpuolella loisti valo, nousin
pinnalle ja katselin ympärilleni. Olin keskellä merta ja tanssin
aaltojen kanssa ylös ja alas. Oli hohtava kuutamoyö. Ylläni oli
täysikuu. Se heitti säteensä veden pinnalle ja loi hopeaisen juovan
väriseville ja vaahtoaville aalloille, joilla timantit kimaltelivat ja
liekehtivät. Kauempana näkyi ranta ja vuorijono, joka näytti minusta
hyvin tutulta. Vihdoin tunsin sen Ceylonin rannaksi Colombon ja Gallen
välisine vuorenjonoineen. Varmaankaan en erehtynyt, sillä tunsinhan
aivan selvästi Adamspeakin. -- En koskaan unohda sitä ihanaa tunnetta,
josta nautin tässä eetterikylvyssä Indian valtameressä kuutamoyön
valossa. Näytti kuin kiihkeimmät toivomukseni olisivat täyttyneet. Olin
vapaa kuolevaisesta ruumiistani ja sen painosta, mutta olin kuitenkin
oma itseni. En tuntenut eroa sen ruumiin välillä, jossa nyt olin ja sen
välillä, jossa ennen suitsuttamista olin asunut. Tämä ruumiini oli niin
kevyt, että mielestäni yhtä hyvin olisin voinut nousta ilmaan, kuin
uida aalloilla.
Kuule! Hiljainen ääni soi korviini ilmojen halki. Se kaikui
ihmisääneltä. Se läheni ja nyt kuulin selvästi ihmisäänten soinnukkaan
laulun. Käännyin suuntaan, mistä laulu kuului ja näin kolme olentoa
uimassa aalloilla sukeltaen ylös ja alas ja lähestyen minua. Nuo
olennot näyttivät laskevan leikkiä keskenään ja pian eroitin kolme
kaunista naisolentoa liehuvine hiuksineen. Kauniimpana muita oli eräs,
joka näytti kuningattarelta ja jolla oli vesiruusuista punottu seppele
ohimoillaan. He lähestyivät yhä ja huomattuaan minut, pysähtyivät. He
neuvottelivat keskenään, mutta uteliaisuus voitti pelon ja he tulivat
aivan lähelle minua puhellakseen kanssani. Heidän äänensä oli
soinnukas, heidän kielensä outo, mutta kuitenkin ymmärsin sanat.
Huomattuaan minut kuolevaiseksi, näyttivät he yhtä kiihkeästi haluavan
minun luokseni, kuin minä heidän seuraansa.
He kutsuivat minua luokseen asuntoonsa ja kertoivat ihanasta
linnastaan. Se oli rakennettu kauniista näkinkengistä ja sijaitsi
koralliriuttojen välissä syvällä valtameressä. Helmet, jotka sitä
koristivat, olivat asuurinsinisiä kuin aallot, jotka loistivat sisään
kuultavien seinien läpi. Siitä on kerrottu monta kaunista tarinaa,
mutta kukaan kuolevainen ei vielä ollut sitä nähnyt. Huomautin olevani
minäkin kuolevainen ja etten voinut heidän elementissään elää, mutta
kaunis kuningatar nousi yläruumiineen aaltojen päälle. Hän hymyili ja
nyökäytti suloista päätään, jolloin timanttivirta näytti vuotavan hänen
aaltokiharoistaan. "Tule", kuiskaa hän. "Mitään pahaa ei sinulle
tapahdu, sillä minun rakkauteni suojelee sinua." -- Hän levittää
ihananmuotoiset käsivartensa minua kohti, koskettaa olkapäihini ja
hänen kosketuksestaan haihtuu tajuntani. Aistillisen nautinnon huuma
käy läpi ruumiini ja haihdun vesielementtiin. Hiljaa kuulen vielä
aaltojen kohinan hiekan yli loiskiessaan. Tunnen, että toivomukseni on
täyttynyt. Vielä hetki, enkä enää tiedä mistään.
VI.
LOPPU
Kertomukseeni on vain hyvin vähän enää lisättävää. Heräsin ja
avatessani silmäni olin sammalvuoteella mahtavan petäjän varjossa,
johon nähtävästi olin nukahtanut. Aurinko oli vielä korkealla
läntisellä taivaalla. Korkealla ilmassa kaarteli kaksi korppikotkaa
tehden pitkiä kierroksia ja niiden huudoissa luulin uudelleen tuntevani
nymfikuningattaren äänen. Toisella puolen laaksoa kuohui vielä
vesiputous vaahtoavana ja ilmaan suihkuva vesi putosi alas
sammalpeitteeseen maahan.
"Oi", huudahdin suruissani. "Oliko kaikki, minkä näin, vain unta? Oliko
kaikki, mikä näytti niin todelliselta, vain arvojeni harhaa? Miksi en
kuollut kuningattaren syliin, jotta siten olisin pelastunut tästä
kauheasta heräämisen hetkestä." Noustessani lankesi katseeni
valkoiselle liljannupulle takkini napinreijässä. Uskoin tuskin silmiäni
ja luulin olevani aivohäiriön vallassa. Kosketin liljaa. Se ei
hävinnyt, vaan oli yhtä todellinen kuin maa, jolla seisoin. Se kuului
erääseen kasviluokkaan, joka ei kasva näillä kylmillä leveysasteilla,
vaan on kotoisin lämpimimmistä maista. Muistin kullan ja pistin käteni
taskuun. Siellä oli muutamien hopearahojen joukossa loistavan puhdas
kultakimpale. Mutta pienet rubiinihelmet olivat karisseet pois.
Palautin mieleeni tuon kallisarvoisen kirjan, mutta tunsin samassa
käyttäytyneeni sangen sopimattomasti Teodoruksen mentyä pois. Olin
ilman lupaa tarkastanut hänen laboratorionsa ja olin langennut hänen
famuluksensa kiusauksiin.
Kuljin melkein lentämällä vuorta alas kylään vievää tietä pitkin. En
välittänyt ihanasta näköalasta, en nähnyt vuorenhuippuja, joita laskeva
aurinko kultasi, en kuullut hiljaista virran kohinaa. Tuli pimeä ja
täysikuu nousi yli kukkuloiden, samanlainen kuin se, jonka muutamia
tunteja sitten olin nähnyt Indian valtameressä. Laskin aikaeron Saksan
ja Ceylonin välillä ja huomasin, että todella olin voinut nähdä
kuutamon Bengalin lahdessa auringon loistaessa alpeilla.
Tulin O:n, enkä huomannut kylän asukasten ihmetteleviä katseita. He
pitivät minua varmaankin mielipuolena juostessani hurjasti pitkin
katuja. Tulin matkustajakotiin ja juoksin portaita ylös omaan
huoneeseeni. Astuessani sinne näin pöydällä tuon arvokkaan kirjan:
"_Kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan rosenkreuziläisten
salaiset merkit_". Ensimäiselle sivulle olivat seuraavat sanat
lyijykynällä kirjoitetut:
'Ystäväni! Valitan, että niin äkkiä jätit meidät, enkä voi nyt
kutsua sinua uudelleen käymään luonamme. Sen, joka tahtoo elää
rauhan laaksossa, täytyy olla kyllin voimakkaan vastustamaan
kaikkia kiusauksia, yksin vesikuningattarenkin kuiskeita. Tutki
tätä kirjaa käytännöllisesti. Tee kehä neliöksi. Hävitä metallit,
puhdista ne kaikista huonoista aineksista. Kun tässä onnistut,
niin tapaamme toisemme uudelleen. Olen luonasi, kun minua
tarvitset.
Veljellisin terveisin
Teodorus.'
Voi ymmärtää, etten väsymyksestäni huolimatta malttanut mennä aikaiseen
levolle. Kävelin vielä kauan aikaa edestakaisin huoneessani ja
ajattelin tämän päivän merkillisiä tapahtumia. Koetin löytää rajan
näkyväisen ja näkymättömän, ulkokohtaisen ja sisäkohtaisen, unen ja
todellisuuden välillä ja huomasin, ettei rajoja olekaan. Kaikki
nimitykset ovat suhteellisia, eivätkä riipu ulkokohtaisilta tai
sisäkohtaisilta näyttävien asioiden luonnosta, vaan omasta
luonnostamme. Toisessa olotilassa näyttävät meistä jotkut asiat
todellisilta, toiset harhakuvilta, toisessa tilassa taas se, mikä
mielestämme ennen oli todellista, nyt on unta. Ehkä koko maallinen
elämämme lopuksi ei olekaan muuta kuin harhaa.
Kuljeskellessani huoneen ympäri kiintyi silmäni isännän raamattuun
seinähyllyllä. Teki mieleni avata se umpimähkään ja katsoa, mitä sillä
oli sanottavaa. Tein sen ja silmäni kiintyivät apostoli Paavalin toisen
Korintilaiskirjeen kahdenteentoista lukuun, jossa sanotaan:
"Tunnen miehen Kristuksessa, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin
kolmanteen taivaaseen -- oliko hän ruumiissa, en tiedä, vai poissa
ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää. Ja minä tiedän että se sama
mies -- oliko hän ruumiissa vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen
tietää, -- temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita
ihmisen ei ole lupa puhua."