Produced by Tapio Riikonen
SEIKKAILU ROSENKREUZILÄISTEN LUONA
Kirj.
T:RI FRANZ HARTMANN
Saksankielestä suomentanut
Kyllikki Ignatius
Ruusu-risti-kirjasto N:o 1.
Viipurissa,
Kustannusosakeyhtiö Tietäjä,
1922.
SISÄLLYS:
Johdanto.
I. Kävelyretki.
II. Teosofinen luostari.
III. Selityksiä.
IV. Pöytäkeskustelua.
V. Alkemiallinen laboratorio.
VI. Loppu.
JOHDANTO
Tämä novelli, joka ilmestyi Bostonissa vuonna 1839, oli ensimmäinen
yritykseni romaanikirjoittamisen alalla. Menestys oli suuri sekä
Amerikassa että Englannissa, joten kirja vähässä ajassa ilmestyi monena
painoksena. Sen päätarkoituksena oli alkujaan levittää eräitä aatteita,
joita t:ri Carl du Prel "Maallinen luostari"-nimisellä kirjallaan oli
herättänyt eloon Saksassa, englanninkieltä puhuviin piireihin ja niitä
valaista teosofiselta näkökannalta. Missä määrin tässä kerrotut
tapahtumat perustuvat omiin kokemuksiini, jätän järkevän lukijan oman
arvostelun varaan.
Florens, 1899.
_Tekijä_.
I.
KÄVELYRETKI
Pienessä kylässä alppien keskellä, lähellä sitä paikkaa, missä
Etelä-Baijerin ja Itävallan rajat leikkaavat toisiaan, kirjoitan
muistiin seuraavan kokemukseni. Eiliset vaikutelmat ovat vieläkin aivan
selvinä mielessäni ja niiden kautta saamani kokemus on yhtä todellinen,
kuin mikä tahansa jokapäiväisen elämän tapahtuma. Se oli kuitenkin niin
kovin ihmeellinen, että tuskin voin pitää sitä muuna kuin unena. Olin
juuri lopettanut rosenkreuziläisten historiaa koskevat tutkimukseni.
Olin suurella vaivalla lukenut vanhoja, madonsyömiä kirjoja ja
lahonneita käsikirjoituksia, niin vanhoja, että niistä tuskin sai
selvää. Päivät ja puolet yöt olin viettänyt luostarikirjastoissa ja
vanhojen kirjojen kaupoissa ja kaiken, mistä oli vähänkään hyötyä
tutkimuksilleni, olin jäljentänyt ja koonnut. Vihdoinkin oli
vaivaloinen työni valmis ja aikomukseni oli sallia itselleni muutaman
päivän lepoajan Tyrolin alpeilla.
Lumi peitti vielä vuoret, vaikkakin kevät jo oli tehnyt tuloaan
laaksoissa. Olin kuitenkin niin kovin kyllästynyt kaupungin levottomaan
ja meluavaan elämään, että mieleni teki hengittämään vuoriston puhdasta
ja virkistävää ilmaa. Mieleni teki jälleen katselemaan välkkyviä
jäätiköitä, jotka äärettömien peilien tavoin kimaltelivat nousevan
auringon valossa. Halusin antautua siihen tunnelmaan, jonka vallassa
Byron kirjoitti seuraavat säkeistöt:
"Kun sinä kiireelle vuoren rohkeena kiipeet,
-- huippuja peittävän pilvien, hankien huomaat;
kun yli ihmiskunnan sä hengessä nouset,
-- allasi laaksossa vain vihan viihtyvän näät.
Vaikkakin ylläsi aurinko kullassa hohtaa,
allasi maa, meri rannaton, ääretön aukee,
-- seisot sä siinä kahleissa kallion jäisen,
ulvovi myrsky ympäri paljaan pääsi;
siinä huipulle pyrkijän vaivojen palkka."
[Suom. Jussi Snellman.]
K:sta lähtevä juna kiidätti minut nopeasti S:n asemalle. Sieltä jatkoin
matkaa jalkaisin. Iloissani hengitin raitista maaseudun ilmaa, joka
ikäänkuin täytti minut uudella elinvoimalla ja haihdutti kaupungin
kiihkeän katuelämän päätä pyörryttävän huumauksen. Kaikkialla
tuoksuivat männyt ja pienet kukat, jotka uskalsivat pilkistää näkyville
paikoilla, mistä lumi oli sulanut. Tie kulki laaksosta vuorta kohden
pitkin joen uomaa. Taustassa kapeni laakso ja vuoren seinämät
tulivat jyrkemmiksi. Siellä täällä näkyi karjatalojen ryhmiä sekä
joitakin talonpoikaistupia, jotka ikäänkuin hiipivät ulkonevien
kallionkielekkeiden lähelle hakeakseen turvaa laakson kautta vinkuvia,
kohisevia myrskyjä vastaan. Aurinko laski läntisen taivaanrannan taakse
kullaten vuorien lumipeitteiset huiput ja pienen rautaristin kyläkirkon
tornissa. Kirkosta kaikuivat Ave Marian säveleet saapuessani O:n.
Sieltä oli aikomukseni tehdä jalkamatkoja vuoristoon.
Kylässä otettiin minut vieraanvaraisesti vastaan ja matkasta väsyneenä
laskeusin aikaiseen levolle, Seuraavana aamuna heräsin pienten kellojen
kilinään laitumelle lähtevien vuohien kaulassa. Nousin avaamaan
ikkunan. Yön varjot pakenivat auringonnousun lähetessä. Päivä sarasti
ja hämärässä avautui silmieni eteen arvokkaiden vuorenhuippujen mahtava
jono. Se muistutti mieleeni Edwin Arnoldin kertoman kuvauksen
näköalasta Prinssi Siddarthan palatsista Vishramvanissa:
"Vuoristo lepäsi siinä
valkoisena, tahraa vailla
taivasta vasten tarkkaan kuvastui
tietönnä, rajatonna, ihmeellisnä;
sen ylväs korkeus, ääret ilmavat
kohotti korkealle aatoksen
harjuista särmikkäistä, kallioista,
rinteistä vihannoista, jäätiköistä,
rotkoista jylhistä ja jyrkänteistä
ylemmäs, ylemmäs -- se kunnes uskoi
taivaassa seisovansa, jumalten
seurassa haastelevan."
[Suom. Jussi Snellman.]
Pian olin taas matkalla ja astuin laakson läpi joen kulkua seuraten.
Tällä kohden oli joenuoma hyvin kapea ja vaahtosi ja leikki iloisesti
syöksyessään kivien yli, mutta kauempana laaksossa levisi se suureksi
virraksi, joka levollisena ja majesteetillisena matkaili seudun läpi.
Pitkät vuorijonot näyttivät halkaisevan laaksoa, jossa kuljin, joten
aina uusia laaksoja avautui toisten rinnalle. Monet näistä laaksoista
olivat minulle tuttuja, sillä olin niiden kautta risteillyt
parikymmentä vuotta sitten ja olin tarkalleen tutkinut niiden
salaperäisiä luolia ja metsikköjä. Mutta yhtä laaksoa en tuntenut. Se
johti korkealle kaksijakoiselle vuorelle, jonka huipulle oli mahdoton
päästä ja näytti siltä, kuin ei kuolevaisen jalka sinne koskaan voisi
astua. Näkymätön, mutta vastustamaton voima tuntui vetävän minua tätä
laaksoa kohti. Antauduin sen valtaan ikäänkuin tuntien, että laakson
tutkimattomissa syvyyksissä ja tuon saavuttamattoman vuoren juurella
täyttyisivät sydämeni salaisimmat ja epämääräisimmät toivomukset. Oli
kuin selviäisi siellä arvoitus, jonka ratkaisua en kirjoista ollut
löytänyt.
Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan yläpuolelle. Oikealla ja
vasemmalla olevat metsät lepäsivät vielä syvän, yksivärisen mustan
hunnun peittäminä. Astuessani tuohon kapeaan, salaperäiseen laaksoon,
johti tie minut yhä korkeammalle pitkin toisen vuoren seinämää pimeän
metsän halki. Hitaasti ja melkein huomaamatta nousi tie. Ensiksi kulki
se pitkin vaahtoavaa joenuomaa, mutta kuta kauemmaksi tulimme, sitä
heikompana kuului metsäpuron kohina. Yhä kauemmaksi syvyyteen tuntui
virran pauhu haipuvan. Sitten tulivat metsät valoisammiksi ja tummemmat
puut jäivät kauas alapuolelleni. Edessäni ja yläpuolellani kasvoi vielä
siellä täällä puita luoksepääsemättömän vuoren paljailla kielekkeillä.
Yhä nousi tie vuorta kohti. Mutta äkkiä kuulin taas vesiputouksen
kohinan ja uudestaan lähestyin vuorivirran uomaa. Se oli nyt
kallionlohkareiden täyttämä, jotka jättiläisvoima näytti särkeneen
palasiksi ja koonneen sekavaksi röykkiöksi. Kivien välissä vesi
iloisena vaahtosi.
Siellä täällä oli pieniä, ruohopeitteisiä maasarakkeita, kuin
yksinäisiä pöytiä erämaan keskessä. Veden ja ilman vaikutus oli
hävittänyt niiden perustasta suurimman osan huuhtoen pois maan, joten
saarekkeet nyt muodostivat heikoilla jaloilla seisovia pöytiä.
Lujuudesta huolimatta oli niiden lopullinen häviö vain ajasta
riippuvainen, sillä perusta särkyi vähitellen kokonaan.
Polku johti minut yhä ylöspäin, kulkien toisinaan lähempänä jokea,
toisinaan kaukana nousten yli suurten kallionlohkareitten, sitten taas
kohoten notkon pohjasta, jonka sulava lumi oli muodostanut. Näin olin
jo tunkeutunut syvälle salaperäiseen laaksoon, kun nousevan auringon
ensimmäiset säteet näkyivät korkealla yläpuolellani olevilla
kallioilla. Erästä taivastatavottelevaa vuorenhuippua ympäröi ikäänkuin
pyhäinkehä, toisella puolen taas virtasi auringonvalo täydellä
loistollaan laaksoon. Lempeä ilmanhenki tuuditti puiden latvoja ja
koivuja, jotka siellä täällä mäntyjen välistä pilkistäen lepattivat
lehviään. Nyt oli aivan hiljaista, silloin tällöin vain kuului tiaisen
piipitys ja harvemmin vielä kirkui ilmassa haukka, joka pitkin,
kaarenmuotoisin liikkein kohosi taivasta kohden päivätyötään alkamaan.
Vähitellen levisi tuhkanharmaille vuorenseinille ja kallioille kalpea,
hopeanvärinen hohde, mutta rotkoissa ja kuiluissa koettivat paksummat,
siniset varjot yhä vastustaa valon vaikutusta. Katsellessani
taaksepäin, näin laakson laajenevan ja alhaalla taustassa välkkyi joki
kiemurrellessaan seudun läpi. Paljon leveämpänä kuin täältä
lähtiessään, synnytti se tuonne niittyjen keskeen lammikkoja, soita ja
lätäköltä. Toisella puolen kohosivat mahtavat, laajat vuorijonot
taivasta kohden ja huippujen välistä kuulsi yhä uusia niiden takaa.
Vuorten juuret peitti sankka kasvullisuus. Kallionkielekkeet taas
loivat vaihtelevan värisarjan silmien nähtäväksi seinien mustasta
varjosta kaukaisimman kukkulan autereiseen valkeuteen, joka herkkine
värineen näytti sulautuvan taivaan kalpeaan sineen. Sinne tänne yli
seudun valoi nousevan auringon hohde valomeren, joka tunkeutuen kallion
kielekkeiden ja puunoksien välistä ilmoitti päiväntähden lähestymistä.
Korkeammat kukkulat lämpenivät jo auringonsäteistä kauan ennen kun valo
uskalsi alas laaksonpohjaan. Ja kun ne täydellä loistollaan kultasivat
vuorenhuiput, heikkenivät tummat varjot yhä enemmän ja haihtuivat
lopulta kokonaan.
Vihdoin tuli tuo suuri hetki. Aurinko nousi ylevän majesteetillisena
vuorenhuippujen takaa kaikkien nähtäväksi. Varjot pakenivat ja
säteilevä valovirta tunkeusi laaksoon, loisti läpi pimeän mäntymetsän
ja kultasi kaikki vuorenhuiput. Säteet kipinöivät lumi- ja jääkentillä,
joilla ne taittuivat häikäiseväksi valoksi, mutta kallion seinämillä
leikkivät ne pehmein tuhatkimalteisin värivivahduksin.
Polku kiersi kallionkielekkeen ympäri ja äkkiä seisoin tuon
saavuttamattoman vuorijättiläisen juurella. Paikalta, jonne seisahduin,
levisi melkein puuton taival aina huipulle asti. Vain paikka paikoin
versoi pieni kasvi kivilohkareiden välissä, jotka joskus tuon
salaperäisen vuoren korkeuksista suistuneina olivat tänne lohkoutuneet.
Siellä täällä kasvoi sammalta, johon juurtuneet matalat pensaat
kohottivat vaivaisia aavemaisen näköisiä oksiaan taivasta kohden. Nämä
viheriät sammalkentät peittivät tuon saavuttamattoman vuoren rinteet
aina huipun paljaille, harmaille seinille asti. Jättiläismäisinä
vartijoina uhkaavine katseineen nuo huiput hiljaisesti ja liikkumatta
puolustivat linnoitustaan ylöspäin kiipeävää kasvullisuutta vastaan ja
ajoivat sen takaisin laaksoon. Samoin kuin ennen määräämättömien
aikojen kuluessa riehuu nytkin ikuinen taistelu. Vain taistelevien
joukkojen rintamat vaihtelevat vuosien kuluessa. Muuttumattomina kuin
ijäiset totuudet seisovat paljaat, harmaat kalliot korkeudessa. Siellä
täällä koettaa kasvullisuus tehdä hyökkäyksen heidän valtakuntaansa
samoin kuin harhakuvat todellisuuden maailmaan. Mutta kuolema voittaa.
Yhä uudestaan jäävät viheriöivät keitaat alassyöksyvien kallioiden
alle. Mutta sitten voittaa taasen elämä. Kalliot särkyvät ja niiden
murenevilla huipuilla vihertää taas uusi elämä.
Alppien kalkkivuoret ovat tuulen ja sateiden vaikutuksesta lohkeilleet
merkillisiksi muodostumiksi, joiden mukaan huiput ovat saaneet nimensä.
Mielikuvitusta ei tarvitse paljoakaan käyttää, jotta jylhän
Keisarivuoren huipussa näkisimme Keisari Barbarossan muodon pitkine,
punaisine partoineen. Kruunu päässä ja valtikka kädessä istuu hän
valtaistuimellaan talvipakkasesta ja kesäkuumasta välittämättä
odotellen herättämistä uuteen elämään. Hochvogel on kuin kotka siivet
levällään ja Widderhorn kuvaa pässin sarvia. Vuoren juurella on maa
enimmäkseen kivilohkareiden ja hiekkakumpujen peittämä. Niiden välissä
levittää leskenlehti suuria viheliäisiä lehtiään ja munkkikaapun
siniset kellokukat heiluttavat päitään. Syrjäisillä paikoilla kasvaa
edelweiss, muodoltaan samanlainen kuin se edelweiss, jonka olen nähnyt
kasvavan Popocatepetlilla Meksikossa sekä Etelä-Amerikan Kordilleilla.
Täällä kasvaa vuorigentiana, alppiruusu, velhonlehti, arnica montana,
salaperäinen hyperikon ja monta muuta harvinaista kasvia, joilla on
lääkitsevä voima ja salaperäinen vaikutus. Missä maapohja on paksumpaa,
kasvaa hiukan suurempia kasveja, mutta useimmat pienet maakummut ovat
liian matalia jaksaakseen ravita puita. Ne voivat kyllä kasvaa jonkun
matkaa ylöspäin, mutta jonakin päivänä lakaisee myrsky yli kallioiden
ja alkaa hävitystyötään. Mahtavat, vanhat puut, joiden voimakkaat oksat
olivat puhkaisseet maapohjan, makaavat siellä täällä ojentaen
kaarnattomat, haalistuneet oksansa taivasta kohden kuin lihattomat
käsivarret. On ikäänkuin he vielä kuoleman hetkellään olisivat turhaan
apua huutaneet. Kääpiöpuut kasvavat kukkaisruumiitten yli ja ravitsevat
itseään kuolleitten ydinvoimalla.
Näillä vuorilla sulautuvat vuodenajat huomaamatta toisiinsa. Nyt oli
kevät, mutta kuitenkin näkyi kitukasvuisten mäntyjen vihertävien oksien
lomasta punaisia ja keltaisia syksynvärittämiä lehtiä. Jyrkillä
rinteillä kasvava sammal on sekin punertavaa kuin syksyllä. Kuiluissa
ja notkoissa on vielä kuluneen talven lunta ja jäätä. Mutta yläpuolelle
punaisen ja viheriän ja yläpuolelle puhtaan valkoisen lumen kohoavat
vuorenkukkuloiden harmaat joukot. Ne muodostavat pylväskäytävineen ja
kattohuippuineen, kupuineen, suippopatsaineen ja tornineen jumalien
rakentaman kaupungin. Taustassa levittää taivas sinisen tai harmaan
katoksen sen yli. Pieniä puroja virtaa rotkoista rinteiden poikki. Ne
syöksyvät alas kallionkielekkeiltä ja haihtuvat höyryksi, ennenkun ovat
päässeet pohjaan asti. Kalliotkin ovat toisin paikoin onttoja
muodostaen sinne tänne notkoja, jotka osoittavat pienten vesisuonien
voiman silloin kun ne huippujen sulaneesta lumesta ovat paisuneet.
Jonkun aikaa nautin ihanasta näköalasta. Jatkoin sitten matkaani ja
lähestyin vuoripuroa, joka näytti saaneen alkunsa kauempana olevasta
vesiputouksesta. Seurasin sen kulkua. Vesi oli niin ihmeellisen
kirkasta, että pieninkin kivi eroittautui puron pohjassa. Toisin
paikoin näytti se liikkumattomalta, kuin juoksevassa tilassa oleva
auringonsäteitten läpäisemä kristalli. Kun este sattui tielle, vaahtosi
se korkealle kuin äkillisen vihan valtaamana, syöksyen toisinaan taas
pieninä putouksina iloisesti tanssien kivien välissä ja monivärisenä
kimallellen auringossa.
Tässä erämaassa ei mikään muistuttanut mieleen ihmisen olemassaoloa.
Joskus vain näki poikkisahatun puunpätkän, joka viittasi ihmiskäden
hävittävään toimintaan. Vanhoihin, onttoihin ja lahonneihin puihin oli
kokoontunut sadevettä, joka välkkyi auringonpaisteessa pienen peilin
tavoin. Sellaisia varmaankin käyttivät vedenneidot. Veden rannalla
kasvoi pieniä sieniä, jotka mielikuvituksessamme muuttuvat haltioiden
ja keijukaisten pöydiksi, tuoleiksi ja teltoiksi.
Jalkani upposi nyt pehmeään sammalpeittoon, jolla paikoittain kasvoi
suuria valkoisia ohdakkeita. Niiden suipoilla lehdillä välkkyivät
auringonsäteet. Edessäni oli pieni petäikkö kuin keidas erämaassa.
Siellä teki mieleni levätä ja nauttia luonnon ihanuudesta. Laskeusin
pitkälleni mäntyjen varjoon. Kaukaa kuului vuoripuron kohina ja
silmieni edessä haihtui vesiputous höyrypilveksi, jossa aurinko
liekehti kaikissa sateenkaaren väreissä. Vesihöyry putosi
kallionnotkoon, jonka sammalpeitteisellä rinteeellä pieni vesiputous
kaivoi itselleen tien. Sieltä kiiruhti se hopeaisena suihkuna alas
laaksoon jokeen yhtyäkseen.
Kauan katselin veden leikkiä ja kuta kauemmin sitä katselin, sitä
tutummaksi tulivat siinä olevat muodot. Hyvin kauniit, ylimaalliset
olennot näyttivät tanssivan edestakaisin vesihiukkasten keskessä. He
viittasivat käsillään auringonpaisteessa ja pudistelivat vuotavaa
hopeasuihkua hiuksistaan ja liehuvista kiharoistaan. Heidän naurunsa
soi kuin Minnehahaputouksen helinä. Kallion kielekkeillä irvistelivät
maahenget ja tontut katsellen salaa keijukaisten tanssia. Putouksen
yläpuolella näytti vesi ennen syöksyään hiukan peräytyvän, mutta alas
päästyään tunki se kärsimättömänä esteitten läpi, eikä näyttänyt kyllin
nopeasti pääsevän pois kotisijoiltaan. Alhaalta laaksosta kaikui tänne
korkeuksiin äänekäs riemulaulu. Oli kuin puro laulaisi ilostaan
yhtyessään jokeen.
Mistä johtuu, että tällaisia kuvittelemme? Minkätähden annamme
"kuolleille kappaleille" inhimillisen tajunnan ja tunnon? Miksi emme
onnen hetkinä tyydy siihen tietoisuuteen, että elämme ruumiissa?
Minkätähden pyrkii tajuntamme hurjasti pois vankilastaan kaivaten
yhtymistä kaikkialliseen elämään? Onko meidän elämämme vain ruumiimme
elimellisen toiminnan tulos, vai onko se kaikkiallisen elämän ilmennys,
joka samalla yhtyy polttopisteeseen fyysillisessä ruumiissa? Onko
personallinen tajuntamme olemassaolo riippuvainen fyysillisen ruumiin
olemassaolosta ja kuoleeko se tämän mukana? Vai onko olemassa henkinen
elämä, kuuluva ihmisen korkeammalle, kuolemattomalle ja näkymättömälle
itselle, joka tosin määrätyksi ajaksi on yhdistetty fyysilliseen
ruumiiseen, mutta joka kuitenkin voi elää siitä riippumatta? Jos näin
on asia, jos fyysillinen ruumiimme vain on välikappale, jonka avulla
tajuntamme toimii, niin ei tämä välikappale voi olla todellinen
itsemme. Jos tämä edellytys pitää paikkansa, niin on todellinen itsemme
siinä, missä tajuntamme on ja se voi siis olla olemassa ruumiista
riippumatta. Kun hengessämme leijailemme vuorenhuippujen ääriä myöten,
kun vähitellen laskeudumme ja taasen nousemme ylöspäin, kun
mielikuvituksessamme tarkastelemme kaikkia noita kaukaisia paikkoja ja
näemme ne yhtä selvinä kuin aivan läheltä katsottuna, silloin tunnemme
myöskin yhtä suurta iloa ja riemua, kuin jos todella olisimme siellä
olleet. On kuin olisimme jättäneet jälkeemme aineellisen ruumiimme
siitä syystä, että se oli liian raskas kantaakseen henkeämme tuon
taivasta tavoittelevan vuoren huipulle asti. Tietysti täytyy jonkun
tajuntamme ja elämämme osan jäädä fyysilliseen muotoomme, jotta se
kykenisi elämään poissaolomme aikana ja samalla huolehtia sen
elintoiminnoista. Olemmehan lukeneet somnabuleista ja haltioissa
olleista henkilöistä, joiden sisäinen henkinen itse kaikkine tajunnan,
tunnon ja havainnonkykyineen on ollut eroitettuna näennäisesti
kuolleesta ruumiistaan. Se on matkaillut kaukaisissa maissa, on
palannut takaisin ajatuksen nopeudella tuoden mukanaan kuvauksia noista
näkemistään paikoista, kuvauksia, jotka sittemmin ovat oikeiksi
todistetut. Miksi näemme elämän kaikissa kappaleissa, vieläpä
kuolleissakin, jos vain itse kykenemme asettumaan sellaiseen tilaan,
että voimme havaita niiden elävän? Onko maailmankaikkeudessa ylimalkaan
mitään kuollutta? Eikö kivikin pidä osasiaan koossa vetovoiman avulla
ja eikö sitä painolaki vedä maata kohti? Eivätkö veto- ja painovoima
ole energiaa ja eikö voima juuri ole sielu, se sisäinen vaikutin, joka
aiheuttaa näkyväisen, ulkonaisen ilmennyksen, sen, jota sanomme
aineeksi. Sehän lopuksi kuitenkin on samaa kuin voima tai olemus tai
millä nimellä tahdommekaan nimittää asiaa, jota emme voi käsittää. Näin
ollen olisi kaikissa kappaleissa elämä ja sielu. Ja voisimmehan myöskin
ajatella sieluolemuksia, joiden ulkonainen muoto ei ole niin karkea
kuin omamme ja jotka sen tähden ovat fyysillisille aistimillemme
näkymättömiä, vaikkakin sielumme voi ne havaita.
Luonnon hiljaisuudessa muuttuvat ajatukset valve-uniksi ja unet
näyiksi. Kuvittelen, kuinka tässä ihanassa erämaassa viettäisin loput
elämästäni, ehkäpä vielä jakaisin olinpaikkani muutamien samoin
ajattelevien ystävieni kanssa. Kuvittelen, kuinka me yhteisine
harrastuksinemme eläisimme onnellisina yhdessä ja pyrkisimme
totuudentietoon. Täällä, kaukana pintapuolisesta, alhaisesta ja
jokapäiväisestä elämästä kykenisi ihminen saavuttamaan paljon selvemmän
henkisen havaintokyvyn, paljon syvemmän ajatusten keskittämistaidon
sekä paljon korkeamman luonnon salaisuuksien ymmärtämyksen. Kuinka
tarkaksi havaitsemaan sekä ulkonaisia että sisäisiä kappaleita
kehittyisivätkään aistimme! Kuinka tarkasti oppisimmekaan itseämme
tuntemaan! Mitä enää välittäisimme niistä narrimaisuuksista, joita
nimitämme seurusteluksi! Mitä meihin enää koskisi se suuri
hullujenhuone, jota sanomme maailmaksi! Täällä saisimme häiritsemättä
elää omassa itsessämme irroitettuina seuraelämän painostavasta
toiminnasta, joka päivittäin ja hetkittäin saattaa meidät muuttamaan
omaa itseämme -- olemaan siellä, jossa emme mielellämme tahdo olla,
toimimaan, niinkuin emme mielellämme tahdo toimia ja kumartamaan
"tapa"-nimistä jumaluutta, jota kuitenkin sydämissämme halveksimme.
Olisiko meillä hyötyä sellaisesta elämästä ja olisiko siitä hyötyä
muille? -- Jos on totta, että maailma ja me itse olemme aatteesta
rakennetut, niin juuri tällaisessa erämaassa olisi meillä parhaimmat
edellytykset käsittämään aatteita ja niitä muodostelemaan. Ajatuksista
ja aarteista ei voi tulla harhakuvia. Niillä täytyy olla todellinen
olemassaolo, yhtä todellinen ja ehkäpä vielä kestävämpi kuin tämän
maailman objektiivisillä kappaleilla. Mehän tiedämme, että aatteet
jäävät elämään kun muoto, missä ne ilmenevät, on särkynyt. Me tiedämme,
että aatteet, samoin kuin muutkin hedelmät, syntyvät ja tuleentuvat. Ja
kun jokin aate on kypsä, näkyy se henkisellä taivaalla ja jotkut harvat
vastaanottavaiset henget omaksuvat sen. Henget, jotka kykenevät yleviä
aatteita käsittämään ja muodostelemaan ja antamaan niille aineellisen
ilmennysmuodon, voivat tehdä ihmiskunnan hyväksi paljon enemmän
elämällä yksinäisyydessä, kuin ollessaan maailman keskessä, jossa
heidän työtään vähemmän tärkeät asiat alituiseen häiritsevät. --
Aatteet, joita hän muovailee, eivät kuole hänen ruumiinsa kanssa. Ne
heijastuvat siihen suureen peiliin, jota sanomme astraalivaloksi ja
säilyvät maailman muistissa, jotta taas toiset voisivat niihin tarttua
ja niitä hyväkseen käyttää.
Mikä on kaiken lopuksi tuo olento, jota sanomme ihmiseksi? Mikä on tuo
elävä, lihasta, verestä ja luista rakennettu eläimellinen elimistö,
joka elää aikansa ja sitten kuolee ja jota useimmat ihmiset
kunnioittavat niin suuresti, kuin jos se olisi heidän kuolematon
itsensä. Sen mukavuuden tähden he usein ovat valmiit uhraamaan
itsekunnioituksensa, arvonsa, kunniansa ja hyveensä. Onko se muuta kuin
eläin, jonka älytoimintaa hallitsee korkeampi tahto kuin muiden
eläimien? Voiko tämä älytoiminta olla kuolleen aineen mekaanillisen,
kemiallisen ja fysiologisen toiminnan tulos? Jos ei niin ole, mikä
silloin aiheuttaa tuon toiminnan ja voiko sen syy olla muodosta
riippumaton? Mitä on ihminen ilman älyä? Jos äly on hengen ominaisuus,
joka tuntuu välttämättömältä, niin mitä olisi silloin ihminen ilman
henkeä, ilman henkistä älyä?
Miettiessäni näitä kysymyksiä kuului aivan vieressäni typerä naurahdus.
Olin ollut niin syventyneenä omiin ajatuksiini, etten ollenkaan ollut
huomannut vieraan lähestymistä. Nostin katseeni ja näin aivan
vieressäni erään noita puoleksi mielenvikaisia olentoja, joita sanotaan
kretiineiksi ja joita usein näkee Sveitsin ja Savoijin vuoristoissa.
Olin hiukan hämmästynyt ja harmissani tuosta epämieluisasta
keskeytyksestä ja kysyin sentähden jonkun verran jyrkällä äänellä:
"Mitä haluatte?"
Leveä irvistys levisi kääpiön kasvoille, -- kääpiö hän varmaankin oli
-- ja hän vastasi: "Mestari sanoo, että minun on tuotava sinut hänen
luoksensa." -- Hämmästyin hiukan hänen vastaustaan, mutta kun muistin,
että kääpiö oli tylsämielinen ja ettei häneltä niin muodoin voinut
odottaa järkevää vastausta, kysyin vaan: "Kuka on Mestarisi?" -- Hänen
vastauksensa kuului: "Imperaattori." -- Sitä sanaa lausuessa näytti
älyn kipinä valaisevan hänen silmiänsä ja hänen äänensä sointu tuntui
osoittavan, että tuo imperaattori, olkoon hän sitten kuka tahansa,
epäilemättä oli henkilö, jota kretiini ehdottomasti totteli. Koetin
vielä tehdä kysymyksiä kääpiölle saadakseni selvää siitä, kuka hänen
imperaattorinsa oli ja missä hän asui, mutta kaikki ponnistukseni
olivat turhia. Hän oli epäilemättä tylsämielinen, sillä hän vain
irvisteli ja toisti ennen lausumansa sanat. -- Päätin lopuksi kuitenkin
seurata häntä nähdäkseni kuinka seikkailu päättyisi. --
Kretiini astui edellä ja minä seurasin häntä. Hän vei minut tuon
saavuttamattoman vuoren juurelle. Astuessamme kääntyi tylsämieli usein
taaksepäin nähdäkseen seurasinko häntä. Minulla oli hyvä tilaisuus
tutkia hänen pukuansa ja vartaloansa. -- Hän ei ollut kolmea jalkaa
pitempi ja silminnähtävästi kyttyräselkäinen. Yllään oli hänellä ruskea
takki, johon oli kiinnitetty hilkka. Tämä teki hänet pienen P.
Augustinuksen järjestöön kuuluvan kapusiiniläismunkin näköiseksi. Hyvin
suurta päätä ja epäsuhtaisen paksua ruumista kannattivat hyvin hennot,
pienet sääret. Jalat taas näyttivät harvinaisen suurilta. Ehkäpä
riippui hänen pienestä vartalostaan ja kasvojen raikkaasta ja terveestä
väristä, että hän näytti melkein lapselta. Tätä olettamusta vastusti
melkoisen pitkä parta, joka ympäröi hänen kasvojaan. Kädessä kantoi hän
lahon puun oksasta taitettua sauvaa, jonka hän nähtävästi oli tieltä
löytänyt.
II.
TEOSOFINEN LUOSTARI
Seurasin kaameaa opastani ja tulimme pian taas polulle, joka kulki
pitkin joenuomaa. Vesi virtasi rauhallisena valkoisten piikivien
peittämän pohjan yli ja sen mataluus osoitti, että olimme lähellä
lähteitä.
Kulkiessamme tuota salaperäistä vuorta kohti näyttivät sen kiviseinät
nousevan kohtisuorasti maasta, eikä missään näkynyt kohtaa, mihin muu
olento, kuin lintu, olisi voinut astua. Mutta kun lähestyimme sitä,
havaitsin seinässä halkeaman, joka avautui sisäänpäin kuin rotko tai
tunneli. Astuessani siihen huomasin heti, että se kulki mahtavan
kiviseinän halki ja vei meidät toisella puolella olevaan laaksoon.
Muutamilla askeleilla pääsimme tunnelin toiseen päähän ja huuliltani
pääsi riemun ja ihmetyksen huudahdus nähdessäni kaiken sen kauneuden,
joka silmieni eteen levisi.
Edessäni oli saavuttamattomien vuorenhuippujen ympäröimä laakso. Ja
tähän laaksoon olivat luonto ja taito yhteisvoimin luoneet ylimaallista
kauneutta. Se avautui kuin ääretön ulappa silmieni eteen ja sulkeutui
taas taustassa jonkinlaisena amfiteatterina. Maan peitti lyhyt, viheriä
ruoho ja vaahterapuut. Kaikkialla näkyi metsiä ja lehtoja, järviä ja
pieniä puroja. Keskellä maisemaa kohosi ylevä vuorenhuippu korkealle
avaruuden eetteriin. Siihen oli muodostunut notko, jonka yläpuolella
riippui kallionkielekkeitä. Alle jäi ontto paikka kuin mahtavan aallon
pohjaksi, jonka maagillinen sana oli kiveksi kironnut. -- Kiviseinät
laskeutuivat voimakkaasti vedetyin piirtein kohti alempana olevaa
äyrästä ja nousivat sitten taas jyrkkinä mahtavaan korkeuteen. -- Tämän
ylevän kauneuden näkeminen hämmästytti minua kovasti. Oppaanikin näkyi
ymmärtävän yllätykseni, sillä hän seisahtui ja hymyili iloissaan
peittämättömästä ihmetyksestäni. -- Ympäröivä hiljaisuus olisi ollut
täydellinen, ellei sitä olisi häirinnyt pienen putouksen kohina vähän
matkan päässä vasemmalla. Se juoksi jyrkän rinteen yli ja kuvastui
laskiessaan juoksevana hopealankana tummanharmaata kalliota vastaan.
Putouksen yksitoikkoinen kohina juhlallisen hiljaisuuden vastakohtana
tuntui ajanvirran tuohinalta ijäisyyden valtakunnassa. Tunsin toisen
maailman kuin sen, missä tähän asti olin elänyt, laskeutuvan luokseni.
Ilma tuntui puhtaammalta, valo eetterimäiseltä, ruoho viheriäisemmältä
kuin tunnelin toisella puolen. Tunsin olevani rauhan laaksossa,
autuuden ja tyytyväisyyden paratiisissa.
Korkealla huipulla näin eräänlaisen palatsin, linnoituksen tai
luostarin ja lähemmäksi tultuani huomasin sen olevan kivestä tehdyn
lujan rakennuksen. Sen korkeat muurit kohosivat ympäröivien puiden
latvojen yläpuolelle ja jonkinlainen temppelinkupu peitti katon.
Rakennuksen ulkoseinät olivat tiiviisti yhteenliitetyt, muoto oli
suorakulmainen, eikä näyttänyt olevan minkään erikoisen rakennustyylin
mukaan pystytetty. Sitä koristi monet akkunat, pienet tornit,
parvekkeet ja verannat.
Laakson toisella puolella oli luonto ylevä ja kaunis. Harmaat,
jättiläismäiset kalliot kohosivat loppumattomina teräksensinistä
taivasta kohti Korkeimman huipun alapuolelle oli valkoisia pilviä
kokoontunut kuin nauhaksi vuoren ympärille, joten ne näyttivät
eroittavan pään muusta ruumiista. Vuoren alaosa oli osaksi varjojen
peitossa, osaksi heikon, henkimäisen valon kirkastama. Tämä sai aikaan
lumoavan vaikutuksen. Siinä, missä pilvenjoukot kokoontuivat
vuorenseinää vastaan, kuvastui kuin hävityksen maailma. Vuoren seinusta
näytti rikkirevityltä ja autioiden kallionröykkiöiden yksitoikkoisuutta
häiritsi vain lumikinosten jäännökset rotkossa ja kuiluissa.
Kuljimme eteenpäin ja saavuimme leveään lehtikujaan, joka vei
rakennukselle. Siinä huomasin jalon ja arvokkaan näköisen miehen meitä
lähestyvän. Hän oli verhottu keltaiseen kaapuun, päätä peitti
lainehtiva musta tukka ja käynti oli joustava. Kun kretiini näki
miehen, kiiruhti hän hänen luokseen, lankesi polvilleen hänen eteensä
ja hävisi sitten.
Olin kovin hämmästynyt tästä ihmeellisestä tapaamisesta, mutta en
saanut aikaa sitä mietiskelemään, sillä vieras tuli luokseni ja lausui
minut tervetulleeksi. -- Hän näytti noin 35 vuoden ikäiseltä ja oli
vartaloltaan pitkä ja kookas. Katseensa oli lempeä ja ystävällinen ja
näytti tunkevan läpi koko olemukseni ja lukevan kaikki sisäisimmätkin
ajatukseni. "Varmaankin on tuo mies adepti", ajattelin.
"Niin", vastasi vieras, joka oli lukenut ajatukseni. "Olet joutunut
adeptien luo, joita niin paljon olet ajatellut ja joiden tuttavuuteen
niin monasti olet kaivannut pääseväsi. Vien sinut temppeliimme ja
saatan sinut muutamien kulta- ja ruusuristi-veljesten kanssa
tuttavuuteen."
Katsahdin häneen ja tuntui kuin ei tuo mies olisikaan ollut minulle
vieras. Hänessä oli jotain hyvin tuttua, ikäänkuin olisin tuntenut
hänet jo vuosikausia, vaikken muistissani löytänyt hänelle sijaa.
Ponnistelin turhaan aivojani, saadakseni selville, missä ja milloin
olin hänet tavannut tai edes jonkun hänen näköisensä. Mutta taaskin
vastasi rosenkreuziläisjärjestön imperaattori, joka hän tuntui olevan,
lausumattomiin ajatuksiini. "Olet oikeassa. Emme enää ole vieraita
toisillemme, sillä olen usein ollut luonasi, vaikket ole minua nähnyt.
Olen johtanut aatteiden virtaa aivoissasi sinun niitä järjestellessä ja
paperille pannessa. -- Sitä paitsi olet usein käynyt täällä ja
seurustellut minun ja veljien kanssa fyysillisen ruumiisi nukkuessa.
Mutta palatessaan lihasta ja verestä koottuun verhoonsa, ei sielusi ole
jaksanut painaa ruumiin muistiin elettyjä kokemuksiasi. Siksi et ole
herätessäsi muistanut mitään toisella puolella tekemistäsi
havainnoista. Eläimellisen muodon muisti pidättää vain ulkonaisten
aistimien kautta tulleet vaikutelmat. Henkinen muisti herää, kun
tulemme henkiseen tilaan."
Sanoin imperaattorille pitäväni tätä päivää elämäni onnellisimpana ja
valitin vain, etten ainaiseksi voinut sinne jäädä. Tunsin itseni
arvottomaksi elämään olentojen seurassa, jotka olivat niin korkealla
oman kehitysasteeni yläpuolella.
"Emme salli sinun pian lähtevän luotamme", vastasi Mestari. "Saat
riittävästi aikaa tutkiaksesi elämäämme, mutta sinun on mahdotonta
vielä jäädä tänne ainaiseksi. Sinussa on vielä paljon alhaisia ja
eläimellisiä aineksia, jotka muodostavat itsesi osan. Ne eivät kauan
jaksaisi kestää tämän paikan puhtaan ja henkisen ilmapiirin hävittävää
vaikutusta. Koska elimistössäsi ei vielä ole riittävää määrää
todellisia henkisiä aineksia voidaksesi lujasti ja voimakkaasti sitä
vastustaa, niin tulisit tänne jäätyäsi pian hyvin heikoksi ja ruumiisi
kuluisi kuin keuhkotautisen. Et olisi täällä onnellinen, vaan
päinvastoin onneton ja pian kuolisitkin."
"Mestari", sanoin minä. "Ainakin toivon, että täällä ollessani oppisin
tuntemaan niiden suurten, tuntemattomien voimien salaisuuden, joita
sinulla on ja joiden kautta sinä, kuten sanotaan, kykenet muuttamaan
kappaleet toisiksi ja tekemään alemmista metalleista kultaa."
"Siinä ei ole mitään salaperäistä tai ihmeellistä, ystäväni", vastasi
imperaattori. "Ne asiat eivät ole ihmeellisempiä kuin tavallisimmat,
jokapäiväiset luonnonilmiöt. Ne ovat salaperäisiä vain niille, jotka
omien väärien käsitystensä ja arvostelujensa kautta ovat estetyt
totuutta näkemästä. Niiden ei tarvitse meitä hämmästyttää sen enempää
kuin kuun kiertokulku maan ympäri tai kukan kasvaminen. Kaikki riippuu
vain sen alkeisvoiman toiminnasta, jota sanomme tahdoksi ja joka
saattoi itse maailmankaikkeuden syntymään. Se ilmenee olemisen
seitsemällä tasolla monella tavalla sekä mekaanisena, että henkisenä
voimana. Mutta se on aina vaan tuo sama alkuperäinen tahdonvoima, joka
toimii ihmisen elimistön välityksellä ja jota ihminen älynsä avulla
johtaa."
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "olisi etupäässä opittava, kuinka
tahdonvoiman saisi suurenemaan."
"Ei niin", vastasi imperaattori. "Tahto on kaikkiallinen voima. Se
pitää maailmat koossa avaruudessa ja määrää kiertotähtien kulun. Se
täyttää ja läpäisee kaiken, eikä tarvitse voimistuttamista. Se on
itsessään kyllin voimakas kaiken mahdollisuuden aikaansaamiseksi. Sinä
olet vain välikappale, jonka kautta tuo kaikkiallinen voima toimii ja
ilmenee, ja saat tuntea sen täysintä voimaa, jos et pyri vastaan
kapinoimaan.
"Mutta jos kuvittelet itselläsi olevan oman tahdon, jonka toimintatapa
eroaa kaikkiallisesta tahdosta, niin kiertelet vain mielessäsi
kaikkiallisen tahdon pientä osaa ja kapinoit suurta alkeisvoimaa
vastaan.
"Kuta suuremmaksi kuvittelet oman tahtosi, sitä suurempaan ristiriitaan
tulet maailmankaikkeuden alkuperäisen voiman kanssa ja koska vain olet
sangen vähäpätöinen osa maailmankaikkeudesta, joudut häviölle ja
työskentelet itseäsi vastaan.
"Mutta sinun tahdollasi on mahtava voima, jos se yhtyy yleishengen
tahtoon. Tahtosi on voimakkain, kun ei sinulla ole omaa tahtoa, vaan
kaikessa tottelet lakia." --
"Kuinka voimme silloin saada mitään aikaan", kysyin. "Jos emme voi oman
tahtomme voimalla mitään tehdä, niin voimmehan yhtä hyvin olla kokonaan
yrittämättäkään ja vain odottaa, että luonto tekisi tehtävänsä ilman
meidän apuamme."
"Emme saa mitään hyödyllistä aikaan koettamalla käyttää omaa tahtoamme,
mutta ymmärrystämme ja älyämme tulee ja täytyy meidän käyttää johtamaan
ja ohjaamaan luonnossa aina valmiina olevaa kaikkiallista tahdonvoimaa.
Voimme silloin muutamissa minuuteissa aikaansaada asioita, joiden
toimittamiseksi tajuton luonto ilman meidän apuamme olisi tarvinnut
paljon pitempiä ajanjaksoja. Mylläri, joka käyttää virran vettä
myllynsä liikkeelle panemiseksi, ei hanki vettä. Hän ei myöskään koeta
kääntää virtaa kulkemaan ylöspäin lähteitään kohti. Hän ohjaa sen vain
määrättyihin kanaviin käyttäen jo ennestään virtaavaa vettä älynsä
avulla omiin tarkoitusperiinsä. -- Samalla tavalla toimii adepti. Hän
johtaa vain jo ennestään olemassaolevaa voimaa älynsä avulla ja
sentähden hän luonnonlakien mukaisesti aikaansaa määrätyitä toimintoja.
-- Ihmisen äly on ehkä ainoa ominaisuus, jota hän todella voi omakseen
nimittää. Ja korkein älytaso, mille hän voi nousta, on se, missä hän
havaitsee kaikkiallisen totuuden. --
"Näetkö tuolla pilven, joka on kokoontunut vuorenhuipun alle", jatkoi
adepti. "Se jää siihen, kunnes ilmavirta lakaisee sen pois, tai kunnes
lämmönvaihto saattaa sen joko laskemaan tai nousemaan. Jos me sen
hävitämme saattamalla kaikkiallisen luonnonvoiman vaikuttamaan sen
sankkoihin joukkoihin, niin emme toimi luonnonlakeja vastaan, vaan
ohjaamme niitä älymme avulla."
Näin puhuessaan nosti Mestari kätensä kohti vuorenhuippua, jonne pilvet
olivat kokoontuneet ja silmänräpäyksessä näyttivät nuo tiiviit
ainejoukot rupeavan elämään. Ne alkoivat kieriä ja tanssia ja nousivat
lopuksi savupylvään tavoin vuoren huipulle, siitä taas korkealle
ilmaan, joten huipusta tuli tulivuoren näköinen. Sitten ne taas
kokoontuivat korkealle huipun yläpuolelle pieneksi, hopeiseksi
pilveksi, joka kimalteli auringonpaisteessa.
Ihmettelin tätä elämänilmausta pilvessä, mutta adepti, joka luki
ajatukseni, sanoi: "Elämä on kaikkiallinen. Se on samaa kuin tahto.
Ihminen ei itse sitä huomaa, mutta kuitenkin omistaa hän sen
täydellisesti. Hän saa siitä määrätyn osansa astuessaan elämään. Luonto
varustaa hänet sillä, antaa sen hänelle lainaksi, mutta hänen on se
takaisin maksettava lähtiessään pois maailmasta. Vain se ihminen, jonka
onnistuu kätkemään kestävään sisäiseen itseensä määrätyn määrän tätä
elämänprinsiippiä, voi sanoa elämää omakseen ja voi sitä säilyttää
vielä ruumiin kuolemankin jälkeen."
Tämän keskustelun aikana olimme hitaasti lähestyneet rakennusta, ja
olin nyt tilaisuudessa tarkastamaan kaikkia yksityiskohtia sen
ulkonäössä. Se oli ainoastaan kaksikerroksinen, mutta huoneet näyttivät
hyvin ilmavilta. Muodoltaan se oli suorakulmainen, ympärillä kasvoi
tammia ja vaahteroita. Ulompana oli suuri puisto.
Seitsemän valkoista marmoriporrasta johti ylevännäköiselle käytävälle,
jota kaksi mahtavaa graniittipylvästä kannatti. Oven yläpuolelle oli
kultakirjaimilla kaiverrettu: "Jätä tänne astuessasi jälkeesi kaikki
pahat ajatukset."
Astuimme porttikäytävän läpi suureen, kivilaatoilla silloitettuun
eteiseen. Keskellä huonetta oli korkealla jalustalla Gautama Buddhan
kuvapatsas. Seinät olivat koristetut kirjoituksilla, jotka käsittivät
vanhojen viisaiden tärkeimpiä opetuksia. Oikealla ja vasemmalla avautui
ovia pitkiin käytäviin, jotka veivät veljien asuinhuoneisiin, mutta
sisäänkäytävää vastassa oleva ovi vei ihmeelliseen puutarhaan. Siellä
oli puita ja kasveja, joita muuten vain näkee troopillisissa maissa. --
Puutarhan taustassa oli valkoinen marmorinen rakennus, jota peitti
kupukatto, se sama, jonka jo laaksoon astuessani olin kaukaa nähnyt.
Kupukatolla oli hopeinen lohikäärme kultaisen maapallon päällä.
"Tämä on temppelimme kaikkein pyhin", sanoi Mestari. "Sinne et voi
päästä. Jos koettaisit sinne pyrkiä, seuraisi silmänräpäyksellinen
kuolema. Ja joskin voisit elävänä siihen astua, ei se sinua
hyödyttäisi, sillä tämä pyhäkkö pysyy pimeänä jokaiselle, joka ei tuo
mukanaan omaa henkistä valoaan, jumalallisen älyn sammumatonta
soihtua."
Astuimme erääseen käytävään. Vasemmalla puolella oli useita ovia,
joista päästiin veljien huoneisiin. Mutta oikeanpuolisella seinällä,
josta siellä täällä avautui ovia troopilliseen puutarhaan, oli ovien
välissä lukuisia maalatuita maisemakuvia. Yksi kuva esitti intialaista
maisemaa, jonka taustassa oli valkoinen, lumipeitteinen Himalaya.
Etupuolella oli taas eräänlainen kiinalainen pagoda pienine järvineen
ja metsikkökumpuineen.
"Nämä kuvat", selitti Mestari, "esittävät erilaisia järjestöömme
kuuluvia luostareita tai pyhäkköjä. -- Tuo, jonka näet edessäsi,
sijaitsee järven rannalla Tibetin sisäosissa ja siinä asuu eräs
järjestömme korkeimmista adepteista. Kukin kuva näyttää osan siitä
maasta, jossa luostari sijaitsee ja sen kautta saa katselija tarkan
kuvan paikallisluonteesta. Mutta näillä kuvilla on sitäpaitsi eräs
okkultinen ominaisuus, jonka huomaat vasta kun keskityt tarkastamaan
jotain määrättyä kohtaa kuvassa."
Kun sen tein ja keskitin huomioni pyhäkön suureen sisäänkäytävään,
avautui ihmeekseni ovi ja eräs intialainen mies astui siitä ulos. Hänen
voimakas vartalonsa oli verhottu valkoiseen, loistavaan pukuun ja pään
ympärille oli kääritty vaaleankeltainen turbaani. Tunsin hänet heti
tibetiläiseksi adeptiksi, jonka usein juuri sellaisena olin nähnyt
valveunissani. Hänkin näytti tuntevan minut ja nyökkäsi hymyillen
päätään. Kumarsin tervehtien vastaukseksi. Vartija toi sitten näkyville
erinomaisen kauniin hevosen, jolle mies nousi ratsastaen sitten
tiehensä.
Olin sanattomana hämmästyksestä, mutta imperaattori vei minut hymyillen
eteenpäin lausuen Shakespearen tunnetut sanat, jotka hän hiukan muutti
tilanteen mukaisiksi: "Taivaan ja maan välillä on paljon sellaista,
jota eivät teidän filosofinne käsitä."
Astuin toisen kuvan eteen, joka esitti egyptiläistä maisemaa. Etualalla
oli luostari, taustassa pyramiidit. Se oli nähtävästi ympäristönsä
vaikutuksesta synkemmän näköinen kuin edellinen. Seuraavassa kuvassa
oli samantapainen rakennus troopillisessa vuoriseudussa, -- adeptin
selityksen mukaan Etela-Amerikan Kordilleilla. Seuraava kuva esitti
taas muhamettilaista temppeliä minareteineen ja puolikuineen
niiden huipussa. Lausuin hämmästykseni siitä, että kaikki
maailman uskontojärjestelmät näyttivät olevan edustettuina
rosenkreuziläisjärjestössä. Sanoin aina luulleeni, että
rosenkreuziläiset olivat yksi korkeimpia kristillisiä järjestöjä.
Taaskin luki imperaattori ajatukseni ja opasti minua.
"Rosenkreuziläisjärjestö tai kulta- ja ruusuristinjärjestö on
verrattain uudenaikainen nimitys. Sitä käytti ensiksi Johann Valentin
Andrea, joka sepitti kertomuksen ritari Christian Rosenkreuzistä samoin
kuin Cervantes Don Quichote de la Manchasta. Saadakseen naurunalaisiksi
aikansa luulotellut adeptit, reformaattorit ja kullantekijät kirjoitti
hän kuuluisan Fama Fraternitatis-nimisen kirjansa. Ennen hänen
lentokirjasensa ilmestymistä ei rosenkreuziläisen nimellä ymmärretty
ketään määrättyyn järjestöön tai sennimiseen seuraan kuuluvaa henkilöä.
Se oli vain lajinimi, jota käytettiin merkitsemään kaikkia
okkultisteja, adepteja, alkemisteja ja ylipäänsä kaikkia, joilla oli
okkultisia tietoja tai sanoivat itsellään niitä olevan. Sellaisilta
henkilöiltä sopi siis odottaa, että he tunsivat ruusun ja ristin
salaiset, pyhät merkit, merkit, jotka kristillinen kirkko oli
omaksunut, mutta joita se ei ollut keksinyt. Niitä olivat kaikki
okkultistit käyttäneet jo tuhansien vuosien aikana, paljon ennen
kristinuskon perustamista. Nämä merkit eivät kuulu yksin kristilliselle
kirkolle, eikä se myöskään saata niitä hallita. Ne ovat vapaita kuin
ilma kaikille, jotka niiden merkityksen ymmärtävät, mutta
valitettavasti tuntevat sen vain hyvin harvat kristityt. He
kunnioittavat vain ulkonaista muotoa, eivätkä tiedä mitään niistä
elävistä voimista, joita nuo muodot esittävät."
"Silloin voi", sanoin minä, "henkisesti valaistu ihminen olla
järjestönne jäsen, vaikkakaan ei uskoisi niin sanottuihin kristillisiin
uskonkappaleisiin."
Tähän vastasi imperaattori: "Kukaan ei voi olla ylevän järjestömme
jäsen, jonka tieto perustuu vain uskonkappaleisiin, määrättyyn
uskontunnustukseen tai käsityskantaan, jonka toinen ihminen on hänelle
opettanut, -- jonka hän vain kuulopuheiden mukaan on saanut tai
kirjoista lukenut. Tällainen luuloteltu tieto ei ole tositietoa. Emme
tiedä mitään muuta kuin sen, minkä tiedämme siksi, että sen tunnemme,
näemme ja ymmärrämme. Se, mitä tavallisesti sanotaan uskonnoksi, on
vain muistamista.
"Olemme pakoitetut sälyttämään muistiamme lukemattomilla asioilla. Ne
voivat olla joko tosia tai vääriä. Mutta joskin ne ovat tosia, niiden
totena pitäminen vielä pitkiin aikoihin ei ole tietoa. Todellista
tietoa ei voi toinen ihminen toiselleen antaa. Ihmistä voidaan vain
johdattaa näkemään mistä ja millä tavoin hän voi sitä saavuttaa. Mutta
hänen täytyy itsensä käsittää totuus ei vai älyllisesti, ei vain
aivoillaan, vaan etupäässä intuitiivisesti sydämensä avulla.
"Saadaksemme todellista tietoa, täytyy meidän tuntea ja ymmärtää, että
asia on tosi, sekä käsittää syy, miksi ei toisin voi olla. Jos pidämme
totuutta totuutena ilman että meillä on todellista tietoa tästä
totuudesta, on se vain taikauskoa. Siksi ovat myöskin kaikki
tieteelliset, filosofiset ja teologiset järkeilynne vain taikauskoa,
sillä ne eivät perustu todelliselle tiedolle. Nykyaikaisten
filosofienne ja teologienne tieto on aina vaarassa tulla kumotuksi
uusien keksintöjen kautta, jotka eivät sopeudu taidokkaasti tehtyihin,
aistinhavainnoille ja loogillisille todisteluille perustuviin
järjestelmiinne. Totuutta ei voi kumota. Se ei tarvitse perusteita. Kun
se kerran on löydetty henkisen havainnon kautta, kun ihmisen henkinen
äly sen ymmärtää, on se todellista tietoa, eikä sitä mikään voi
järkyttää.
"Meidän järjestöllämme ei sentähden voi olla tekemistä minkäänlaisten
uskontunnustusten tai uskonnollisten käsityskantojen kanssa. Emme
niistä välitä, sillä pyrimme vain todelliseen tietoon. Jos olisimme
kaikki täydellisiä ja voisimme nähdä kaikki totuudet suoranaisen
havainnon kautta, niin emme tarvitseisi kirjoja, emme minkäänlaisia
tutkimusvälineitä, -- emme tarvitseisi tutkia logikkaa, emmekä tehdä
kokeita. Jos olisimme sellaisella täydellisyyden asteella, emme enää
olisi täällä, vaan Nirvaanassa. Olemme kuitenkin vielä vain ihmisiä,
vaikkakin korkealla sen älyllisen eläimen yläpuolella, jota
tavallisesti sanotaan ihmiseksi ja joka ei jälleensynny. Me tarvitsemme
vielä kirjoja ja meillä on kirjastomme. Me tutkimme ajattelijoiden
näkökantoja, mutta emme pidä mitään kirjoja tai mielipiteitä, olkoot ne
itse Buddhan lausumia, erehtymättöminä. Todennamme vain niiden kautta
omia tunteitamme ja omaa ymmärrystämme. Me kunnioitamme kaikkia ja
käytämme heitä hyväksemme. He palvelevat meitä, mutta me emme palvele
heitä."
Tämän keskustelun aikana olimme tulleet kirjastoon, jossa tuhannet
kirjat täyttivät kirjahyllyt huoneen seinillä. Huomasin niiden joukossa
useita vanhoja kirjoja, joista olin kuullut puhuttavan, mutta joita en
koskaan ollut nähnyt. Siellä olivat sibylliniläiset kirjat, joita
sanottiin tulen hävittämiksi, siellä olivat Hermes Trismegistuksen
teokset, josta sanotaan vain yhden olevan tallella ja siellä oli paljon
muitakin kirjoja, arvaamattoman arvokkaita antikvaareille ja vielä
enemmän hermetisen filosofian tutkijoille. Ihmetellessäni, kuinka
veljet olivat saaneet haltuunsa tuollaisia aarteita, sanoi
imperaattori: --
"Ihmettelet varmaankin, kuinka meillä saattaa olla kirjoja, joita ei
enää ole olemassa. Mutta salaisuus piilee siinä, että jokainen asia,
siis myöskin jokainen kirja, joka koskaan on ollut olemassa, on
painanut häviämättömän jälkensä astraalivaloon. Nämä jäljennökset
voidaan määrättyjen okkultisten menetelmien avulla irroittaa tästä
luonnon kaikkiallisesta aarreaitasta ja sitten muuttaa ne näkyväiseen,
kosketettavaan aineelliseen muotoon. Muutamat veljet ovat hyvin
ahkerassa tällaisten kirjojen jäljentämistyössä ja niin hankimme me
itsellemme ilman aineellisia menoja aarteita, joita ei minkäänlaisilla
rahasummilla voida voittaa."