Kolme vuotta myöhemmin.
Tohtori ja Elna ovat olleet kaksi vuotta naimisissa. Heidän
avioliittonsa ei ole sen onnellisempi eikä onnettomampi kuin monen
muunkaan pariskunnan.
Tohtori on kyllä herännyt huomaamaan, että pehmeiden vaaleiden kutrien
peittämässä päässä asusti enemmän kuin mitä hän oli osannut aavistaa.
Hän oli ennen avioliittoaan mielessään jakanut naiset harrastaviin ja
harrastamattomiin ja ehdottomasti antanut etusijan harrastamattomille.
Rakkauttaan Kaarinaan piti hän jonkunlaisena nuoruuden hairahduksena,
josta hänen kylläkin oli ollut vaikea päästä. Nyt naimisissa ollessaan
hän oli tullut, huomaamaan, ettei tuo ryhmitys oikein riittänyt
kuvaamaan naisia, ei ainakaan hänen vaimoaan. Tohtori oli kuvitellut,
että nuoren tytön sielu olisi kuin pehmeää vahaa, johon hän, kehittynyt
mies, painaisi sinettinsä. Mutta hän ei ollut tullutkaan tekemisiin
pehmeän vahan, vaan monimutkaisen koneiston kanssa, joka vielä oli
hänelle verrattain outo. Vaikkakin Elna oli harrastamaton siinä
mielessä, kuin tohtori sanan käsitti, oli hänellä omat harrastuksensa,
joiden rinnalla paljon muuta jäi varjoon, ja lujaa tahtoa ja
toiminnanhalua enemmän kuin mitä hänen miehensä mielestä aina olisi
ollut tarpeen.
Hän määräsi täydelleen kaiken järjestyksen talossa. Tohtori tosin
alussa koetti puolustaa muutamia tottumuksiaan ja mielitekojaan, mutta
kun ne melkein säännöllisesti jätettiin huomioon ottamatta, tyytyi
hän vaimonsa järjestelyihin. Hänelle olivat kuitenkin kotoiset asiat
vähemmän tärkeitä, kunhan hän vain sai suorittaa elämäntehtäväänsä.
Sitäpaitsi hoiti Elna suurella ponnella talouttaan. Hänen kykynsä esim.
pitää palvelija aina hommassa oli aivan erikoinen. Pukunsa hankki
hän halvalla ja oli kuitenkin aina aistikkaasti puettu. Julkisissa
tilaisuuksissa, missä he yhdessä esiintyivät, kääntyi ihmisten huomio
ehdottomasti komeaan pariin. Tohtorin toverit kadehtivat häntä syystä
kyllä, ja se miellytti häntä. Kaunista, nuorta rouvaa liehakoitiin,
mutta hän pysyi kylmänä ihailulle. Hän oli mielestään tehnyt hyvät
naimiskaupat ja hän tahtoi, että muutkin sen ymmärtäisivät.
Vaikka Elnalla olikin suuri tuttavapiiri, ei hänellä ollut mitään
naisystäviä, niin ettei tohtorin tarvinnut kärsiä siitä häiriöstä, mitä
tällaisten alituisista talossa käynneistä ehkä olisi aiheutunut.
Tulihan tohtori joskus huomaamaan, että ystävättärien puute ehkä johtui
Elnan taipumuksesta punoa juonia, ja saihan hän joskus kokea tämän
taipumuksen vaikutuksia omassa elämässäänkin, mutta hän piti sitä
naisluonteeseen kuuluvana, pysyi kärsivällisenä ja koetti säilyttää
mielenrauhansa parhaan taitonsa mukaan. —
Eräänä sunnuntai-aamupäivänä istuivat tohtori ja Elna yhdessä sievästi
kalustetussa vierashuoneessaan. Elna luki sohvannurkassa jotain
romaania, tohtori katseli hajamielisenä sunnuntaityhjälle kadulle.
Viime aikoina oli hän voimainsa takaa tehnyt työtä. Hän oli nimittäin
hakenut professorin virkaa ja ponnistellut kovasti hankkiessaan
itselleen ansioita. Muutama päivä sitten oli hän lopettanut työnsä
ja jättänyt paperinsa. Kuumeisen kiireen ajan jälkeen tunsi hän
olevansa herpautunut ja sisällisesti tyhjä. — Hänen silmäinsä edessä
kadulla liikkui harvakseen ihmisiä, mutta hän istui pitkän ajan
huomaamatta ketään heistä erikseen, kunnes hänessä äkkiä erään nuoren,
pitkän miehen astuessa hitaasti kadun poikki läikähti sekasortoisten
tunnelmain laine. Ennenkuin hän oli tuon kulkijan tuntenut, oli hänessä
silmänräpäyksen ajan väikkynyt muisto jostain kaihoisan suloisesta. Nyt
hän jo tunsi miehen. Se oli Aarne Kivistö. Siitä oli kauan, kun tohtori
oli Kaarinaa muistanut, mutta nähdessään Kivistön tuntui hänestä, kuin
olisi äkkiä ne kolme vuotta, jotka erottivat hänet Kalliolahdessa
vietetystä ajasta, pyyhkäisty pois ja hän olisi ollut siellä eilen.
Hän koetti palauttaa Kaarinan kasvojen piirteet mieleensä. Ensin se
ei tahtonut onnistua, mutta äkkiä hän melkein näki hänet edessään,
sellaisena kuin hän kerran oli seisonut koivuun nojaten, katsellen
heitä kirkkailla silmillään. Tohtori muistutteli jonkun silloin
puhuneen jotain siitä, että Kaarinalla oli viileä sydän. Kuva hävisi
tohtorin silmistä, mutta se oli herättänyt hänessä halun saada
tietää jotain Kaarinasta, josta hän ei ollut kuluneena aikana mitään
kuullut. Siitä asti kuin Elna oli palannut Kalliolahdesta ja kertonut
onnettomuudesta, joka siellä oli ollut tapahtua, ei hän koskaan ollut
miehensä kanssa puhunut Kaarinasta, ei edes Kalliolahdestakaan, Elna
oli huomannut, että tohtori karttoi mainitsemasta Kaarinaa, ja Elna
itsekin soi kernaasti sen henkilön joutuvan unohduksiin, joka hänen
mielestään oli ainoa hänen onneaan uhkaava vaara.
Sentähden hän melkein säpsähti kun tohtori kääntyi ikkunasta ja
keskeytti hänen lukunsa kysymällä:
— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neiti
Kaarinasta.
Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan
jo kolme vuotta kulunut!
— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa.
Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?
— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä
olikaan?
— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä
hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään
kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.
— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he... että
Kaarina oli kiintynyt häneen?
— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon.
Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —
Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli
kadulle.
Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan
tahtoa hänen huuliltaan:
— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.
— Mitenkä sinä sen näit? kysyi tohtori kääntymättä.
— Muistathan sen onnettomuustapauksen, kun Kaarina oli hukkua.
— Mitä tarkoitat?
Tohtori kääntyi äkkiä, ja nyt Elnaa jo pelotti, mutta peräytyminen oli
mahdotonta.
— Tarkoitan, soperteli hän, ettei se ehkä ollutkaan onnettomuustapaus —
vaikka enhän minä oikeastaan mitään tiedä.
— Sinä varmaankin erehdyt. — En voi ymmärtää. — Emmehän olleet
tavanneet pitkään aikaan. Eihän mitään erikoista ollut silloin
tapahtunut. — Sehän oli vasta syksyllä. — Ah!
Tohtori hyökkäsi vaimonsa luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.
— Sinä siis kerroit hänelle? Minähän pyysin sinulta! Ah, sinä sydämetön
ihminen!
Elna olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut tehdä sanansa
tyhjäksi. Hetken hän oli heittäytyä itkien miehensä kaulaan, mutta hän
kokosi voimansa ja katsoi silmää räpäyttämättä tohtoriin.
— Kerran hän kuitenkin olisi saanut kaikki tietää. Enhän sitäpaitsi
ollut hänen uskottunsa. Ei minun tarvinnut tietää hänen tunteistaan.
Tohtori jätti Elnan ja meni akkunan luo.
— Niin, eihän sinun tarvinnut tietää.
Elna alkoi itkeä. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen
nyyhkytyksiään sohvan nurkasta.
— Ei sinun tarvinnut tietää, toisti tohtori puoleksi itsekseen. — Ja
kun ajattelee, kuinka hyvä hän aina oli sinulle. —
— Entäs sinulle, kuului taisteluun valmis ääni sohvannurkasta. —
Tohtori ei vastannut. Hän nojasi otsaansa ikkunanpieleen ja ensi
kerran eläissään hän tiesi, mitä sana tuska merkitsee. Hän oli silloin
kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen.