Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven
jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi
mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli
kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle
kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella
mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa
yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka
muistoon.
Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas,
kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän
näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka
heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei
kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.
— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole
taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän
ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän
ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna
minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen
kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan
maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan
huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa
soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi
Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän
saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa,
sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin.
Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä.
Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin
unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen
veneen pohjalle, itki ja huusi.
Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut
Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari.
Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt
veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla
valittaen väänteli käsiään.
Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.
— Kaarina, Kaarina!
Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He
saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut
laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen,
ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa
keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella
katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän
hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja
jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —
Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi
välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä
ennen Kaarinaa.
* * * * *
Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa,
mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen
ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä
äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi
esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa
tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille,
mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja
tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja
nöyryytyksen tunteella.
Portaista kuului varovaista liikkumista.
Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen.
Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.
— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.
Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.
— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki
hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan.
Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki
jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.
— Ei nyt puhuta siitä.
— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain
syödäkseen? —
— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten
kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.
— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin
ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan —
Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.
— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui
jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.
Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi
sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua
toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella
tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun
taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten
joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän
nukkui.
Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona
auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka
kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut
itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.
Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut.
Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut
turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli
pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran
kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet
oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko
hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle
paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli
tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin
ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä
jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä
soitto.
Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan
huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean
päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon
palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.
"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne
päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt
kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten
mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä
ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas
merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan
tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän,
ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan
tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua
hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä
muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan
useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen.
Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se
pakahtuu ikävästä. —"
— Taivaalle kiitos! huokasi Kaarina. Mitäpä, jos minä nyt olisin
poissa! Mitäpä jos hän olisi tullut tänne, ja minä olisin pettänyt,
olisin paennut taistelutantereelta. Mutta minä elän, minä elän! — Niin
kauan kuin Aarne Kivistö elää, tahdon minäkin elää, ja sitten löytyy
kai jotain muuta, joka pitää minut hengissä.