(Kuva 5)
Ruumis on peräti kirjava harmaasta ja mustasta.
Pää on suuri ja merkillinen siitä että koirasella on kuonon päällä aina
korviin asti valtoin nahka, jonka se taitaa puhaltaa henkeä täyteen,
että se on ikäänkuin lakki, sivullepäin ympyriäinen mutta keskellä
selkämäinen. Sentähden antavat Lappalaiset tälle hylkeelle nimen #Fatte
nuorjo¤ (vattanorppa), sillä sen pään ja kuonon katsovat he peuran
vatsan kaltaiseksi.
Tämä hylje asuu kaukaisissa pohjan merissä ja tulee vaan aikaharvoin
rannoille; hänen rakkain tyyssiansa on ajojäiden päällä, joilla hän
kernaasti makaa. Hän kulkee joukottain paikasta paikkaan vuoden aikain
jälkeen. Näitä pyytävät erinomattain Englannin ja Hollannin valaskalan
pyytäjät, koska valaskalan saalis on huono. He ottamat näistä koko
laivain lastit rasvaa. Sillä tämä hylje nousee ajojäille usein
tuhansittain; merimiehet lähestyvät hiljaksensa jäävuorta, kiipeevät sen
päälle, lähestyvät hylkeitä verkan ja syöksevät sitte suurella metelillä
niiden päälle, josta ne niin hämmästyvät ja kummastuvat etteivät taida
paeta eikä ottaa vastusta. Sanotaan että kyynelet tippumat silmistä ja
räkä nenästä kuin murhaaja lähenee ja antaa kuoleman lyömän.
* * * * *
Hylkeillä on viiksit ja suuret silmät; välistäin seisovat he vedessä
aivan pystyssä. Pelästyneet ihmiset ovat usein luulleet nähneensä
aaveita ja haltioita, kuin ovat hylkeen tavanneet. Siitä ovat tulleet
monet tarinat merihaltioista ja veden väestä.
Norjan pispa Gunnerus matkusti vuonna 1770 pispankeräjissä pohjaisissa
maissa; kalastajat juttelivat hänelle paljo tarinoita kuinka Klakkekolle
(se on: lakkinorppa) näkyi suureksi kuin härkä; sillä oli kaksi kättä,
mutta sormet yhteen kasvaneet; korkia lakki oli sen päässä; se seisoi
pystyssä meressä, kasvot tuulta vastaan j. n. e.
Samaten kertoivat eräälle matkustajalle vuonna 1816 Norjan kalastajat
Klakkekollen; se oli heistä suuri mustan karvainen mies, jonka sormet
olivat kasvaneet yhteen uimuksiksi, piikkilakki päässä. Harvoin sanoivat
näkevänsä tätä hahmua.
Merkillisin on seuraava kertomus Holhergin Danmarkin historiassa:
"Samaan aikaan (joulukuulla vuonna 1349) saatiin Dresalmessa äärettömän
suuri ja kumman muotoinen kala; sillä oli pää kuin ihmisellä ja
päälaella kruunu niinkuin munkin kruunu; sen vaateet olivat tehdyt
niinkuin munkin kaapu. Kuningas Kristian III antoi haudata kalan
Köpenhaminassa ja lähetti kuvan siitä keisari Kaarlelle Spaniaan." Tässä
näkyy että kuningaskin piti sen vielä kummallisena ihmisenä taikka
haltiana; mitä sitte yksinkertainen kansa ajatteli? Toista nyt
ajattelevat Englannin ja Hollannin merimiehet, jotka niitä tuhansittain
tappavat kamoksumatta.
Julmuus hyljettä vastaan.
Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja
vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset
suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä
pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka
vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen
vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.
Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon
väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin,
sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan
poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi
usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä
auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi,
kiipesi hän lämpimään uuniin.
Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä.
Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan
talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän
uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin
saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on,
sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä.
Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin
merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni
lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa.
Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen
leposiansa.
Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä
kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä
pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi
kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana
kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo
uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja
tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä
matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni
uunin eteen ja nukkui.
Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas
neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä
siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa
taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä
suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät
puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje
taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.
Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi
toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen
taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky;
tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet
avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut
sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa
haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus
onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset
kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä.
Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin.
Mursu.
(Kuva 6)
Ruumis on lyhykarvainen; karvat ruskiat eli harmaat. Sen pituus on 7 eli
8 kyynärää. Pitkät ja paksut viiksit. Isot silmät, silmän valkia on
punainen niin kuin vertynyt. Kaula paksu käy mutkaan niinkuin hevosen
kaula. Levätessänsä etujaloillensa ja kaula köyryssä on mursu miehen
korkuinen. Sen nahka on paksu ja avara että näkyy olevan niinkuin säkki
sen yllä monissa laskuissa, jotka siirtyvät mursun kävellessä. Jalat
ovat lyhyt ja typerät, varpaat 5, varustetut lyhyillä kynsillä.
Etuhampaita on ylisessä leuassa 4, joista 2 keskimäistä ovat pienet ja
pian putoovat, alisessa leuassa 2, jotka kuitenkaan ei koskaan kasva
täydellisiksi, ainoasti alku nähdään penikoilla. Kulmahampaat ylhäällä
ovat pitkät, usein kyynärää pitkät valkoiset torahampaat; alhaalla
vähäiset ja sivuhammasten kaltaiset. Sivuhampaita on ylhäällä ja
alhaalla kummallakin puolella 4, vaikka viiminen niistäkin on pieni ja
aikaisin putoo.
Mursulla ei ole niinkuin hylkeellä silavaa lihan ja nahan välissä. Jos
silavaa on, on se sekaisin lihassa. Mursuja pyydetään ainoasti nahkansa
ja torahammastensa vuoksi.
Mursu elää pohjaisessa jäämeressä kernaimmin ajojäiden seassa, jossa hän
uiskelee ja toisinaan nousee niiden päälle. Hän elää joukossa, usein
sadottain. Jäälle kiipee hän niin että hän lyö suuret torahampaansa
jäähän ja vetää niin raskaan ruumiinsa ylös jäälle. Tyvenellä ilmalla he
leikittelevät ja poukkuroitsevat, antavat kuulla äänensä, joka on
melkein härän äänen kaltainen. Leikki lakkaa tavallisesti nukkumisella,
jossa tilassa he makaavat toinen toisensa niskassa niinkuin siat.
Nukkuissansa kuorsuvat he kovin. Yksi on aina hereellä ja pitää vaaria.
Vaaran havaitessa lähtee tämä vartia liikkeelle ja hänen seurassansa
koko läjä. Tässä nousee kumma ja ääretön meteli; kukin tahtoo ensin
päästä veteen, mutta maatessansa ristin rastin on toinen aina toisen
tiellä ja esteenä; niin ne sitte vihastuvat, purevat, tappelevat,
torahampaat kopisevat toisiansa vastaan, he huutavat ja määkyvät
hirmuisesti. Niin pian kuin vaan pääsevät, kaapivat ja vierivät he jään
partaalle ja heittävät itsensä päitäpitäin mereen.
Vedessä ne usein karkaavat läheneväin venetten päälle; ollessa suuressa
joukossa tekevät ne sen vaikka ei heille mitään olisi tapahtunutkaan
pahaa. Torahampaillansa lyövät he läven veneesen; toiset uivat veneen
sivuilla, nostavat ruumiinsa ylös ja lyövät hampaillansa sinne ja tänne.
Välistäin tapahtuu että heidän pitkät hampaansa tarttuu ihmiseen, jonka
he kohta vetävät mereen.
Emä synnyttää keväällä yhden, harvoin 2 penikkaa. Kiiman aika on touko-
eli kesäkuulla. Silloin kulkevat he pitkät matkat pohjaisesta. Penikka
kesyttyy helposti ja on sitte aivan ystävällinen. Pietarissa pidettiin
ja ehkä pidetään vieläki mursu, jolle syötettiin kauran krynistä lientä,
johon lisättiin leikatuita nauriita ja muita kasvaimia. Emä on aivan
hellä lastansa kohtaan; hän sulkee sen rintaansa kohden kämmeniensä
välissä ja vähemmänki vaaran tullessa painaa sen veden alle. Jos lapsi
haavoitetaan, tulee äiti julmaksi ja hirmuiseksi vihassansa, eikä jätä
sitä vaikka se kuollutkin olisi.
Jäällä maatessa taikka korkealla uidessa lyödään vääkkäinen keihäs
rintaan ja annetaan sitte uida siksi että hän veren vuodatuksesta väsyy.
Köydestä, joka on keihääsen sidottu, saadaan hän sitte lähelle ja
tapetaan piikeillä. Pyssyn luodi ei pysty sen paksuun ja liukkaasen
nahkaan.
Torahampaat ovat suuresta arvosta ja pidetään yhtä kalliina kuin
elfenluu. Amerikan villit ihmiset tekevät niistä veitsiä, kalan arinoita
ja muita teräviä kaluja. Nahka on myös kelpaava moniin tarpeisin.
Muinaan tehtiin siitä köysiä ja erinomattain vahvoja laivain köysiä. Nyt
tehdään niistä vahvimpia mänttikaluja; meillä nähdään paljo mursun
nahkaisia ruomia. Vielä on tallella erään, Otheren, Norjalaisen,
matkakertomus, koska hän kävi mursun hampaita ostamassa Permalaisilta
Valkian meren rannoilla. Hän kulki siellä yhdeksännellä vuosisadalla eli
noin 1000 vuotta sitten. Pitkät ajat sen jälkeen maksoivat Lappalaiset
ja muut suomalaiset kansat veroa Norjalaisille mursun luissa ja
nahoissa, josta nähdään että nämät elävät ovat arvossa pidetyt kauan
aikaa. Muinasaikaan olivat nämät ehkä vieläki arvoisemmat kuin nyt,
koska ei näiden nahkoja enään tehdä laivan köysiksi.
[Kuva]
[Kuva]
Hinta: 18. kop. hop.