Oikealla Mahlamäen asuinrakennus, vasemmalla ulkohuoneita. Perällä aita
ja veräjä, joiden takana maisema viljelysmaineen.
Kaisu ja Junnu tulevat portista vasemmalta. Junnulla haravia olalla —
Kaisulla kori.
_Junnu_. Niin kyllä! Sen vain sanon, että jos vielä näen teidät
yhdessä, niin — niin en tokkosesti tiedä, mitä teen!
_Kaisu_ (nauraa). Koskapa sinä sen tietäisit!
_Junnu_. Älä ollenkaan konstaile, Kaisu! Minä lähden Atlantin
rapakoille, ellet lakkaa mielittelemästä tuota kulkuria, josta ei
kukaan kuolevainen tiedä, onko hän kala vai lintu.
_Kaisu_ (härnäten). No kaikesta sen näkee, että mies on! Toisempi
kuin sinä. Toisempi pellolla ja pelissä, tanhualla ja tanssituvassa.
Näyttääkin toki hiukan kasevammalta kuin sinä, se on vissi se.
_Junnu_ (matkii). Kasevammalta! (Suuttuen.) Älä härnää minua, Kaisu!
Jos vielä jatkat, niin totisesti (koomillisen vakavasti) minä tiedän,
mitä teen.
_Kaisu_ (hymyillen). Sepä olisi uutta, se!
_Junnu_ (ajatuksissaan). Niinpä taitaisi olla! (Suuttuneesti.) Mutta
tiedätkös sinä, mikä on vanhaa ja aina uudistuvaa, häh?
_Kaisu_ (keikaillen). No, sanohan se!
_Junnu_ (syytäen). Heilakka!
_Kaisu_ (suuttuen). Junnu! Sinä et tiedä —
_Junnu_ (innoissaan). Tiedänpäs! Minä tiedän vallan hyvin, kuinka
sinä toivoit pääseväsi tämän talon emännäksi. Kaiken voitavasi teit
suositellaksesi Villeä. Älä yhtään kielläkään, sen sinä teit ihan minun
nokkani edessä, vaikka meillä oli vanhemmat kaupat.
_Kaisu_ (nauraa ja istuu vasemmalle).
_Junnu_. Kun sitten Ville meni kihloihin Alatalon Elsan kanssa, niin
silloin kävit taas minulle ystävällisemmäksi. Niin! Niin juuri kävi!
Mutta sitten tuli tuo Eero-Iurjus tänne kuin pilvistä puhallettuna — ja
silloin minä taas heti jouduin syrjään. Eikös se ole vanha juttu, joka
aina uudistuu? Uudistuu siksi, kun —
_Kaisu_. Sinä tulet yhä tyhmemmäksi ja tyhmemmäksi!
_Junnu_. Anna mun tulla vaan! Mutta jos sinä vielä kauvan vikuroit,
rupean minä tekemään samoin —
_Kaisu_. Niin — mitä sitten?
_Junnu_ (tärkeän näköisenä). Minä rupean riiastelemaan Annaa.
_Kaisu_ (purskahtaa nauramaan). Älä, hyvä ihminen! Vallanhan sinun
järkesi sekaantuu. (Nousee, vakavammin.) Tiedä sinä, että jos vain
vielä sellaisella uhkaatkin, niin — (katselee vasemmalle) — mutta
tuollahan tulee jo isäntäkin niityltä —
_Junnu_. Saatpas nähdä vaan, että vielä näytän Eerolle — sille
kulkurille! (Vie haravat vasemmalle.)
_Kaisu_. Sen sinä siivosti jätät tekemättä.
_Manu_ (tulee oikealta portista). Jahah! Jopa näytte tekin olevan
kotona peräniityltä. No, saitteko kaikki latoon?
_Junnu_. Kaikki saatiin.
_Kaisu_. Ja kuivina kuin ruuti.
_Manu_. Panittekos ladon oven niin kiinni, etteivät elukat saa auki
revityksi?
_Kaisu_. No niin, että ennen ne seinästäkin — Eero sen niin laittoi.
_Manu_. Jahah! — Eero! No kyllä sitten. — Eikö hän tullutkaan vielä
teidän kanssanne?
_Junnu_. Mitäs Eeron ylpeys meidän seurassamme — erosi maantielle —
vaikka siellä hän kai paremmin onkin kuin kotonaan.
_Manu_. Ylpeyskö — sanot?
_Kaisu_ (puolustaen). Mitä vielä! Junnulla on vain niin väljä suu.
Sanoo Eeroa jos miksi — kulkuriksi ja kaikeksi, kun Eero ei ole täällä
syntynyt, vaan kulkenut muualta.
_Manu_. Minä en huonekuntaani enkä pöytäni kulmalle ota ketään
kirjatonta maailmankulkuria — vaikka tämän otin. Hänestä meni kanttori
takaukseen. Jätä siis, Junnu, jankutuksesi! Mahlamäellä on elettävä
sovussa! — Menehän nyt, Kaisu, alustamaan illallista! Ison niityn väki
tulee kai kohta!
_Kaisu_ (mennessään sisään). Onko Anna jo tullut?
_Manu_. Tulee vasta toisten kanssa, mutta pane alulle vain! — Ja rasvaa
sinä, Junnu, tänä iltana tai huomenaamulla ne uudet nappularattaat!
Ville lähtee kaupunkiin. (Lähtee sisään.)
_Junnu_ (seuraa). Aamullakin kai ne vielä ehtii rasvata? Eiköhän?
_Manu_. Kyllä — kyllä! Ja ota aitan parvelta uudet siiat — (Menee
sisään, Junnu seuraa.)
_Kaisu_ (tulee ovessa Junnua vastaan).
_Junnu_. N< mihinkä sinä nyt taas lennät?
_Kaisu_ (nauraen). Saitkos tietää? Ilkimys!
_Junnu_ (palaa ovelle). Minäkö?
_Kaisu_. Sinä juuri! Aina Eeroa pureksit! Mutta kyllä sinut vielä
höyhennän. (Menee vasemmalle.)
_Junnu_. Höyh— ole —! Mutta kyllä —
_Manu_ (huutaa sisällä). Junnu!
_Junnu_ (menee sisään ja murisee mennessään).
_Eero_ (tulee vasemmalta, -pysähtyy portille ja katselee oikealle.
Laulaa.)
Tuoltapa näkyy järven ranta
ja tuulimylly rauska!
Sieltä se tulee pojan kulta
iloinen ja hauska.
Hopeasta kellon ja kullasta vitjat
ma ostan heilalleni,
jotta mä kehtaan sen joukosta näyttää
vanhalle mammalleni.
_Kaisu_ (tulee, kantaen puita). Kas Eeroa! Olethan oikein laulutuulella!
_Eero_ (tulee esille). Nuorena pitää laulaa ja iloita. Vanhana kyllä on
aikaa murjottamiseen. (Taputtaa Kaisua olalle.) Eikö niin, Kaisuseni!
_Kaisu_ (on olevinaan). Ole nyt — siinä!
_Eero_ (nauraa ja sitten laulaa).
Metsässä näin minä jäniksen
ja silitin sen selkää. —
Tyttö on kahdenkymmenen
ja poikia vielä pelkää.
(Pyörittelee Kaisua ympäri ja nauraa.)
_Kaisu_. Voi jemmeri! Älä! Puutkin putoavat! — Hyi! Vielä koko maailma
pyörii silmissäni!
_Eero_. Kun ihminen on oikein iloinen, voi se panna koko maailman
pyörimään. Ja minulla on syytä olla surman iloinen! Hei vain!
(Pyörähtää ympäri.)
_Kaisu_. No, mitä sinulle nyt sitten onkaan tapahtunut?
_Eero_. Ähä! Saitkos tietää!
_Kaisu_. Minulle sinä kyllä voit —