ROUVA DANELL. Saanko ottaa tämän ristirouvankin?
HURMERINTA. Olkaa niin hyvä.
HILLERI (aivastaa). Äts-hih!
ROUVA DANELL (nousee). Hilleri! Te Hilleri olisitte eilen minua
pettänyt!
HILLERI. Millä tavoin, rouva Danell?
ROUVA DANELL. Te tahdoitte kuusi penniä ostaaksenne joka pojallenne
pennin korpun.
HILLERI. Niin pyysin, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Eikös se kuudes poika ole aivan vasta syntynyt?
HILLERI. Eilen, rouva Danell.
ROUVA DANELL. Mutta niin pienet lapset eivät syö korppua!
HILLERI. Eivätkö?
ROUVA DANELL. Eivät syö! Minun piikani sanoi, ja sitten minäkin
hoksasin.
HILLERI. Mitäs herra toimittaja tästä asiasta arvelee?
ROUVA DANELL. Enkö minä ole oikeassa?
HURMERINTA kumartaa.
ROUVA DANELL. No! Saatte nyt hävetä, Hilleri. Elkää koskaan enää tulko
pettämään ihmisiä!
ELLEN (tulee ruokasalista, kaksi kohennusrautaa sarvina). Tämä on
kauppaneuvoksen härkä! (Uhkaa rouva Danellia.)
ROUVA DANELL väistyy, lähtee juoksemaan ympäriinsä ja viimein huutaen
syöksyy eteiseen.
ELLEN seuraa rouva Danellia.
HURMERINTA. Se oli kauppaneuvoksen härkä, se! Mutta eihän siitä
kirjoituksesta ole kuulunutkaan mitään. Vai onko Hilleri kuullut?
HILLERI. En, herra toimittaja.
HURMERINTA (kävellen edestakaisin). Minä olen sen nyt lukenut
tarkemmin. Minusta se ei enää tuntunut sellaiselta kuin ensi kerran
lukiessani, jolloin minä pidin sen aivan yleisenä kuvauksena vain.--
Mutta tällaisena tosioloista otettuna minä olisin tahtonut sen toisella
tavoin. Minä--jos olisin sitä ollenkaan ottanut--kaikessa tapauksessa
olisin muuttanut yhtä ja toista siinä,--esimerkiksi se, mitä on sanottu
sanomalehdentoimittajista ja kirjailijoista ylimalkaan, olisi saanut
olla kokonaan poissa, kun kirjoitus kerran, niinkuin sanoin, perustuu
tosiseikkoihin. Olisi pitänyt vain kirjoittaa tosiseikoista
semmoisinaan. Mutta muuten näistä epäkohdista olisin minä kirjoittanut
vain lyhyesti ja asiallisesti--käsittääkö Hilleri?
HILLERI. Voi hyvä herra toimittaja, jos olisi herra toimittajan
käsitys, niin johan sillä kelpaisi toimittajaksi vaikka johonkin
Helsingin lehteen.
HURMERINTA. Se on omituista, miten te juovuksissa olette terävä ja
pureva. Te olette aivan kuin toinen mies.
HILLERI nauraa itkunauruaan.
HURMERINTA (taputtaen olalle). No no, elkää nyt. Eihän mitään! Kullekin
on annettu se mikä on annettu, ja tulee tyytyä siihen. Minä muuten
pyydän Hilleriltä nöyrästi anteeksi, että eilen tulin lausuneeksi
sanoja, jotka olivat varsin sopimattomia. Mutta ymmärtäähän Hilleri,
että kun ei tunne ihmistä, niin erehtyy hänestä hyvin helposti.
HILLERI. Sattuu se minullekin, herra toimittaja.
HURMERINTA. Mutta--oletteko kysynyt neuvoja tohtorilta?
HILLERI. Tohtori sanoo, että minulla on vika korvissa. Minun pitäisi
pitää ne tukossa.
HURMERINTA. Silmät teillä näyttävät omituisilta.
HILLERI. Tohtori määräsi silmälasit, vaan ei löydy minulle sopivaa
numeroa.
HURMERINTA. Teillä on kuusi lasta?
HILLERI. Kuusi poikaa, herra toimittaja.
HURMERINTA. Ei yhtään tyttöä?
HILLERI. Minä niistä tykkäisin hyvinkin, vaan eukkoni sanoo, että aina
sitä rukiilla ohria saa.
HURMERINTA (nauraa). Teidän lapsenne ovat terveitä?
HILLERI. Ovat, Jumalan kiitos.
HURMERINTA. Tässä on kymmenen penniä teille, että saatte ostaa heille
namusia.
HILLERI. Herra toimittaja, se on aivan liikaa, viisi penniä riittää
hyvin. Mutta minulla ei ole antaa takaisin viittä penniä--vaan kyllä
herra toimittaja voi kai ottaa sen tästä kymmenestä markasta?
HURMERINTA. Eikö mitä, pitäkää vain kokonaan se kymmenen penniä. (Menee
kamariinsa.)
HILLERI (ovelta). Ei ei, liika on aina liikaa. Herra toimittaja antaa
sitten joskus, kun rahoissa paremmin sopii. (Palaa takaisin.)
NEITI SALMELA (tulee eteisestä, kätellen). Päivää, Hilleri! Oletteko
lukenut eilisenpäiväistä lehteä?
HILLERI. Luin minä »Soopankeittolaitoksesta».
NEITI SALMELA. Heittäkää pois tuo naama.
HILLERI. Minä vien naamani kokonaan pois. Hyvästi, neiti.
NEITI SALMELA. Elkää menkö vielä, minä tahtoisin puhella muutaman
sanan.
HILLERI. Mutta minulla on niin tulisen kiire, sillä minä olen määrätty
poliisikonstaapeliksi laivarantaan. Minun täytyy joutua. Hyvästi, neiti
Salmela, hyvästi.--Herra toimittaja on tuolla kamarissaan. (Menee
eteiseen.)
NEITI SALMELA (kiiruhtaa Hurmerinnan ovelle ja koputtaa). Se olen
minä.--Enhän voi tulla sinne! Tule sinä tänne. Ja joudu, minulla on
niin paljon puhuttavaa!
HURMERINTA (tulee kamaristaan). Mitä nyt niin paljon ja sellaisella
äänellä?
NEITI SALMELA (osoittaa kadulle). Kuule!
HURMERINTA. Mitä?
NEITI SALMELA. Etkö kuule naurua?
HURMERINTA. Kuulen, ja olen kuunnellut jo kauan. Mitä se on?
NEITI SALMELA. Lukevat »Kauppaneuvoksen härkää»!
HURMERINTA. Sitä lukevat?
NEITI SALMELA. Niin, nyt vasta! Minä eilen, heti kun lehden käteeni
sain, luin sen ensimäisenä ja varmaankin kymmenen kertaa uudelleen
nauruni lomassa. Ja minua sitten suututti, kun muut eivät huomanneet
sitä.
HURMERINTA. No miten ne nyt ovat sen huomanneet?
NEITI SALMELA. En tiedä miten. Mutta luultavasti ei ole kukaan eilen
koko lehteä silmännytkään, ainakaan kirjoituksia. Sillä en minäkään ole
sitä tähän saakka lukenut, sitten kun alussa jonkun kerran koetin hakea
siitä jotakin, löytämättä koskaan mitään.
HURMERINTA (osoittaen kadulle). Kuule, kun ne nauravat!
NEITI SALMELA. Niin! Ja se on pitkin katuja vain samallaista. Ihmiset
seisovat ryhmissä, lapset istuvat seinävierillä pää päässä kiinni ja
kuuntelevat, kun joku niistä lukee.
HURMERINTA. Kuule tuota hälinää! (Menee silmäämään ikkunasta ja
peräytyy takaisin.) Kirjapainon edusta on mustanaan väkeä!
NEITI SALMELA. Siellä minun tullessani faktori, vai mikä lie ollut, möi
ikkunasta lehtiä ja huusi sitten, ettei ole enää ainoatakaan.
HURMERINTA. Mutta ne nauravat vain, eikö niin?
NEITI SALMELA. Nauravat, nauravat, nauravat.--Armas! Kun minä eilen,
noustessani tuohon ikkunaan, huomautin: muista, että olet kuningas,
niin tarkoitin, että sinä ruoskisit heitä rautaruoskalla, iskisit ja
nuijisit heitä. Mutta sinä olit viisas kuningas. Sinä otit huomioon,
että he ovat ihmisiä, joita ei saa lyödä hengettömiksi. Sinä lempeästi
naurusuin vitsot meitä kaikkia. Meitä kaikkia! Minäkin sain itselleni,
melkein joka rivillä.
HURMERINTA. Sinäkin?
NEITI SALMELA. Niin. Näin pelkuruuteni, saamattomuuteni, tyhmyyteni.
Minä olisin voinut ja minun olisi pitänyt olla aivan toinen ihminen.
HURMERINTA. Mutta kuule sinä tuota naurua!
NEITI SALMELA. Se kasvaa, paisuu! Olet onnellinen kuningas.