ROUVA DANELL (tulee Hurmerinnan kamarista). Hyvää päivää, kanttori.
KANTTORI (hämmästyen itsekseen). Ei enää mustissa! (Lyö otsaansa.)
Kuinka minä olen niin erehtynyt päivästä? Rouva Danell! (Ottaa
taskustaan paperin, jota silmää, asettuu seisomaan puhujan asentoon
pidellen toisella kädellä tuolista, toinen käsi, jossa on paperi, selän
takana.) Rouva Danell! Kun ensimäinen ihminen kulki paratiisin
lemuavissa lehdoissa, yksin, ilman kumppania, ilman toveria, jolle
olisi voinut ilmaista ihastuksensa--ihastuksen, jota tunnemme
katsellessamme luontoa, niin humisevassa metsässä kuin rannalla tyynen
lammin, jonka pinnalle laskeva aurinko kultaisen sillan luo. Eikö synny
meissä silloin selittämättömiä tunteita--tunteita, joita ei selittää
voi? Näistä tunteista voimakkain, jaloin, voimmepa sanoa ylevin on--
rakkaus. Rouva Danell! Ottakaa vastaan minun rakkauteni.
ROUVA DANELL. Minun suruvuoteni päättyy vasta 24 päivänä, huomenna.
KANTTORI. No sitähän minäkin, että vasta huomenna se on 24:s.
ROUVA DANELL. Keskiviikkohan meillä on tänään?
KANTTORI. Keskiviikko.--Minä tulen siis huomenna kello 12.
ROUVA DANELL. Herra--herra--(osoittaa Hurmerinnan kamariin) tämä herra
on pyytänyt saada tulla.
KANTTORI (hämmästyen). Herra Hurmerintako? (Masentuneena). Minä olen
luullut, että te rakastatte minua.
ROUVA DANELL. Hyvä kanttori, kyllä minä rakastan teitäkin. Te olette
kaunis. Mutta herra Hurmerinta on--minä en tiedä mitä hänessä on, josta
minä pidän niin hirveästi.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell. Hyvästi. Me emme enää näe toisiamme.
ROUVA DANELL. Minne te matkustatte?
KANTTORI. Se on sama vaikka koskeen!
ROUVA DANELL. Fyi kanttori! Ei saa niin sanoa. Se on synti!
KANTTORI. Te ette käsitä miten jalosti ja ylevästi teitä rakastan,
miten teitä rakastan puhtaasti ja kauniisti niinkuin rakastavat
ainoastaan metsän lintuset, jotka meitä tervehtivät sävelillään jo
varhain kesäaamuisin, auringon vasta ruskottaissa, jos satumme silloin
heräämään.
ROUVA DANELL (pyyhkii kyyneleitä). Ei sitä tiedä vielä, rakastaako
Hurmerinta minua.
KANTTORI. Jos hänellä onkin aivan muuta asiaa!
ROUVA DANELL. Huomenna sen kuulee.
KANTTORI. Lähettäkää minulle sitten tieto.
ROUVA DANELL. Minä lähetän heti Liisan. Ja »joo» merkitsee, että herra
Hurmerinta rakastaa ja »ei», että ei rakasta.
KANTTORI. Siis jos Liisa sanoo »ei», niin minä saan tulla.
ROUVA DANELL. Niin.
KANTTORI. Hyvästi, rouva Danell.
ROUVA DANELL (ojentaa kätensä). Te puhuitte niin kauniisti, että minä
ymmärsin kaikki.
KANTTORI. Se oli minulla vielä kauniimmasti kirjoitettu, vaan minä en
muistanut kaikkea. (Kumartaa.) Hyvästi. (Menee ovelle.)
HURMERINTA (tulee eteisestä). Terve mieheen! Joko sinä olet pois
menossa? Tule nyt sisään, niin minä luen sen kirjoituksesi.
KANTTORI. Minä en sitä enää tarvitsekaan. Minä menen ja kirjoitan uuden
ja oikein kauniin, niin ideaalisen, ettet sinä koskaan voi niin
ideaalisesti puhua. (Menee.)
HURMERINTA jää katsomaan kanttorin jälkeen.
ROUVA DANELL (katseltuaan itseään kuvastimessa). Hyvää päivää!
HURMERINTA (kääntyy, huomaavasti). Oo, rouva Danell! Anteeksi, minä en
huomannutkaan. Hyvää päivää! (Kättelee.)
ROUVA DANELL. Minä nyt tulin tuomaan teille sen, mitä pyysitte.--(Ottaa
laukustaan, jonka avaa Hurmerinnan silmien edessä, kirjekuoren ja antaa
Hurmerinnalle.)
HURMERINTA (kummastuksissaan ottaa kuoresta rahan ja hämmästyy). Mitä!
ROUVA DANELL. Muistinko väärin? Viisisataa te sanoitte, vai olenko
muistanut väärin? Pyysittekö enemmän?
HURMERINTA. Niin, en. Viisisataa. Te olette äärettömän jalomielinen.
Minä en löydä sanoja kiitollisuuteni ilmaisemiseksi. (Rientää
kamariinsa ja hetken kuluttua palaa tuoden kirjan.) Minä olen saanut
teiltä luvan tulla luoksenne, ja pidättäen itselleni edelleenkin tämän
suloisen oikeuden, tässä hätäyksissäni vähäiseksikään merkiksi
tulvehtivasta kiitollisuuteni tunteesta, pyydän antaa teille sen, mitä
minulla on parasta.
ROUVA DANELL (ottaa kirjan). Mikä tällä on hintana? (Istuu
katselemaan.)
HURMERINTA. Kolme ja viisikymmentä.
ROUVA DANELL. Oo! (Selailtuaan vähän kirjaa pysähtyy jotakin lehteä
lukemaan.) Kuulkaa, mitä tuo nolnol merkitsee?
HURMERINTA. Ai, onko siinä painovirhe? Sepä on ikävä! (Käy katsomaan
rouva Danellin olan yli.) Missä se on?
ROUVA DANELL. Tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa, niitä on joka
paikassa.
HURMERINTA. Niin tämä. Se on oo!
ROUVA DANELL. Oo? (Itsekseen.) Oo--oo pee kuu är äs tee uu--?
HURMERINTA. Tämä on huudahdus. (Lausuu.) Oo Margaretha, oo
Margaretha!--
ROUVA DANELL. Onko siitä kauan, kun hän kuoli?
HURMERINTA (hämillään). Kuoli?--Kyllä, kyllä siitä on.
ROUVA DANELL. Oliko hän kaunis?