Juhlapidot kaupungin seurahuoneella.
Suurehko huone somistettuna ja oven päällä kauniste kirjoituksella:
»Terve tuloa!» Perällä ovi avoinna saliin, josta näkyy juhlapukuista
yleisöä. Vasemmalla toinen ovi. Oikealla kaksi ikkunaa, ja tällä puolen
sohvaryhmikkö, sohva viistossa, takana kasveja ja jokunen kipsikuva.
Vasemmassa nurkassa suuri toalettipeili.
Salista kuuluu silloin tällöin tanssimusiikkia pianolla.
Esiripun noustessa HILLERI, frakkipuvussa, pyyhinliina kainalossa,
puuhaa kyypparin toimissa, PORMESTARI, KANTTORI ja POMMERI seisovat
keskilattialla lasit käsissä.
KANTTORI (kohottaen lasia). No ei muuta kuin heimanblok, eläköön
raittius!
PORMESTARI. Mitäs sanotte uudesta sanomalehdentoimittajasta?
POMMERI (suuret, kultasankaiset silmälasit päässä, seisoen hajasäärin,
poltellen sikaria, tarkoittavan kehuvasti). Puhuja! Hyvä puhuja, oikein
hyvä puhuja. Ollapa, kanttori, meilläkin sellainen puhelahja!
KANTTORI. Ei hän nyt niin erinomainen puhuja ole, on epäkonsekventti
lausuessaan ja mitä sisältöön tulee, niin ei ole tarpeellista--
tarpeeksi--rutiinia. Mutta hänellä tuntuu olevan erinomaisen tarkka
silmä observeeraamaan itsekunkin kykyä ja talangia. Minusta tuntui, kun
puhelimme, että hän minut, Pommeri, tunsi jotakuinkin hyvin.
Erinomaisen tarkka silmä.
PORMESTARI. On paikkakunnallemme suuri onni ja kunnia, että saimme
hänet tänne!
KANTTORI. Rohkeniskohan mennä esittämään hänelle intiimituttavuutta.
Joko setä on juonut veljenmaljat?
PORMESTARI. En ole vielä, mutta minähän aina ehdin, kun hän asuu
meillä.
POMMERI. Minä kyllä uskallan lähteä.
KANTTORI. Eipä sen vuoksi, ettei uskalla. Mikäs minun on uskaltaissa,
kun olen johtokunnan jäsen ja siis hänen prinsipaalinsa. (Menee
saliin.)
POMMERI. Kanttori rinsipaali! Mikä se minä sitten olen, kun minä olen
johtokunnan puheenjohtaja. (Yrittää menemään saliin.)
HILLERI (menossa vasemmalle). Pommeri! Pommeri! Elä mene, Pommeri!
Sinun nenäliinasi on taskusta tipahtamaisillaan. (Menee vasemmalle.)
POMMERI (kääntyy takaisin, katsoo vihaisesti Hilleriä). Sinun
nenäliinasi! (Pormestarille.) Se on tyhmä tuo Hilleri! Kerran, miten
minä lienen leikilläni hänelle esittänyt, että juodaan veljenmalja,
niin se otti sen todeksi.
PORMESTARI. Mistä Hilleri raukka sen ymmärtäisi, hän kun on vähän...
(Pyörittää sormea otsallaan.)
POMMERI. Ja minä olen koettanut selittää sille ja hyvällä jos pahalla
muistuttaa, että se ei passaa seurassa hänen sinutella minua.
Kahdenkesken kyllä saisi, vaan ei seurassa. Mutta ei se ymmärrä.
PORMESTARI. Mutta minua se ei sinuttele kahdenkeskenkään ollessamme.
POMMERI. Kahdenkesken sillä ei minulle olekaan koskaan mitään
sanottavaa. Mutta annahan, kun on muita tahi niinkuin nytkin kun ollaan
seurassa, niin silloin se minulle löytää asiaa myötäänsä. (Matkien.)
Kuule, Pommeri! Pommeri, kuule! Sinä Pommeri! Veli Pommeri!
(Äkäisesti.) Mitä ne sen taas ovat tänne ottaneetkin, aivan kuin
kiusaksi minulle!
PORMESTARI. Eihän tuo neiti yksinään nyt olisi ehtinyt mihinkään.
POMMERI. No eivätkö ne voi saada ketään muuta auttajakseen kuin tuon
Hillerin?
PORMESTARI. Isäntä tykkää Hilleristä, sanoo vikkeläksi ja taitavaksi.
POMMERI. Kieltäisit sinä tulemasta.
PORMESTARI. Mitenkä minä voin kieltää?
POMMERI. Onhan hän sinun vahtimestarisi.
PORMESTARI. Niin, mutta ei minulla silti ole mitään oikeutta kieltää
häntä muista toimista, jos hänellä on aikaa.
POMMERI. Olkoon sitten, mutta kantaalin se tekee. Niinhän se monastikin
tekee.
PORMESTARI. Minä häntä varotin, ettei hän räppäisi nyt, ja hän lupasi,
ettei hän maista ollenkaan.
POMMERI. Minusta näyttää, että on jo maistanut. Silmät jo vilkuilivat.
Saat nähdä, että kantaalin se tekee. Häpäisee koko kaupungin nyt, kun
on uusi toimittaja täällä. Mutta ei ole minun häpeäni. (Nauraa hohottaa
ja menee saliin.)
HILLERI tulee vasemmalta tarjotin kädessä.
PORMESTARI. Muistaahan Hilleri, mitä Hilleri lupasi?
HILLERI nauraa omituisesti, joka on samalla itkua ja naurua.
PORMESTARI (hämmästyen). Hilleri on jo niin humalassa, että itkee!
HILLERI (alamaisesti niinkuin aina pormestaria puhutellessaan). Kyllä
minä nauran nyt, herra pormestari.
PORMESTARI. Se on niin kiusallista, kun sitä ei koskaan tiedä milloin
Hilleri nauraa ja milloin itkee!
HILLERI. Jos herra pormestari tahtoo, niin minä voin herra
pormestarille vasta sanoa aina edeltäpäin, milloin minä nauran ja
milloin itken. Nyt minä kyllä nauroin.
PORMESTARI. No mikä Hilleristä oli niin lystiä?
HILLERI. No kun herra pormestari kysyi, että muistaako Hilleri mitä
Hilleri lupasi.
PORMESTARI. Herra isä, kun Hilleri on tyhmä! Ymmärtääkö Hilleri, miten
tyhmä Hilleri on?
HILLERI. Ymmärrän, herra pormestari.
PORMESTARI. Minä painan vielä Hillerin mieleen: ei tippaakaan! Ja
Hillerin pitää lähteä täältä pois yhtä aikaa kuin minä.
HILLERI (kumartaa). Pyytäisin nöyrimmästi, herra pormestari, että
saisin lähteä hiukkasen aikaa ennen kuin herra pormestari.
PORMESTARINNA (tulee salista). Alfred, kuule!
HILLERI poistuu.
PORMESTARINNA. Muistathan sinä, mitä lupasit, Alfred?
PORMESTARI. Mutta mamma kulta, enhän minä vielä ole maistanut
tippaakaan. Juuri otin tämän lasin käteeni lähteäkseni juomaan
veljenmaljan. Vaan onko sekin sinusta liikaa?
PORMESTARINNA. Mutta kultaseni, ymmärräthän sinä, mitä minä tarkoitan!
PORMESTARI. Minä en ymmärrä.
PORMESTARINNA. Minä en tahdo mitään muuta kuin sen vain, että sinä,
pappa, aina pitäisit mielessäsi, että sinä, pappa, olet paikkakunnan
korkein ja arvokkain virkamies.
PORMESTARI. Onko sinusta sitten sopimatonta, että minä juon
veljenmaljan hänen kanssaan? Sinähän olet hänet hommannut ja
sellaisella touhulla meille asumaan ja olet ollut niin--
PORMESTARINNA. No pappa, pappa! Mitäs me nyt joutavia. Mene sinä nyt
vain skoolaamaan hänen kanssaan. Ja me Aleksandran kanssa lähdemme pian
kotia, mutta sinä voit tulla sitten hänen kanssaan. Mene nyt, pappa,
mene.
PORMESTARI. Minä tuskin joudan olemaan niin kauan kuin hän viipyy, ja
minä luulen, että minun pitää lähteä jo ennen kuin tekään joudutte,
sillä minulla on huomenna maistraatin istuntokin. (Lyö näppiä.) Minun
pitää muistaissani sanoa Hillerille, että Hillerin pitää huomenaamuna
välttämättömästi julistaa muuan kuulutus kaupungilla. Se on jäänyt
aivan viime nipukkaan.
PORMESTARINNA. Sano, pappa, samalla, että Hillerin pitää tulla
nuohoamaan meille aamulla, sillä tänään oli tulla nokivalkea.
PORMESTARI. Ai ai! Se taitaa Hilleri vähän huolimattomasti hoitaa sitä
nuohoojantointa. (Menee vasemmalle ja heti oven aukaistuaan.) Hilleri!
(Vetää oven kiinni jälkeensä.)
ALEKSANDRA (tulee salista). Mamma, mamma, kun on hauska! Minä olen
saanut niin paljon tanssia. Ja minut on jo pyydetty kolmanteen
franseesiin, jos vielä tanssitaan.
ROUVA DANELL (mustissa, tulee salista). Voi, kun herra--herra--mikä se
taas olikaan hänen nimensä? Minä en tahdo sitä millään muistaa!
PORMESTARINNA. Hurmerinta. Onhan se tunnettu nimi. Eikö Josefine ole
lukenut sanomalehdistä? Niissähän on kuulemma paljon kirjoitettu
hänestä.
ROUVA DANELL. Vai niin! Tämäkö se nyt on se, joka sen suuren rosvon ja
murhamiehen otti kiinni ja kuoli?
PORMESTARINNA (nauraa pitkään). Tämäkö se kuoli?
ALEKSANDRA. Nyt minäkin hoksaan, mitä mamma nauraa! Miten se täällä
tanssisi, jos se kuollut olisi? Hihihi.
ROUVA DANELL. Mutta minusta hän on aivan kuin se.
PORMESTARINNA. Tämä on runoilija.
ALEKSANDRA. Hän on kirjoittanut noin paksun kirjan.
PORMESTARINNA. Ja aivan runoa kuulemma.
ALEKSANDRA. Hän lahjoitti minulle kirjansa. Ja hän oli kanteen
kirjoittanut, että--miten se mamma olikaan?
PORMESTARINNA. Se oli runoa, alussa Aleksandran nimi, ja sitten hänen
nimensä: Urho Armas Hurmerinta.
ROUVA DANELL. Minä en tiedä ketä hän muistuttaa.
ALEKSANDRA (huomaten yht'äkkiä). Hän on aivan kuin niissä meidän
muutamissa korteissa ruutukuningas.
ROUVA DANELL. Hänessä on jotakin niin paljon--minä en osaa sanoa mitä
se on. (Lähtee äkkiä saliin.)
ALEKSANDRA. Me olemme jo sinut. Armaaksi häntä kutsutaan.
PORMESTARINNA. Vai niin! Mitä hän puhelee?
ALEKSANDRA. Kysyi, kuinka monta veljeä minulla on, niin minä sanoin
ettei yhtään, ja sitten hän kysyi montako sisarta, niin minä sanoin
että kahdeksan, ja että pappa ja mamma aina--
PORMESTARINNA. Kenen muitten kanssa hän näyttää enimmin puhelevan?
ALEKSANDRA. Neiti Salmelan kanssa.
PORMESTARINNA (ihmeissään). Neiti Salmelan kanssa?
ALEKSANDRA. He ovat vanhat tutut. Helsingissä ovat tutustuneet.
PORMESTARINNA. Vai niin. Minä ajattelinkin, että mikäs nyt, kun neiti
Salmelakin tuli ihmisten joukkoon.
ALEKSANDRA. Neiti Salmela kuului olevan hyvin rikas. Hänen isänsä on
jonkun suuren ja vanhan aateliskartanon omistaja.
PORMESTARINNA. No mitä hän sitten on tullut tänne konttoristiksi?
ALEKSANDRA. Tuossahan on muuan nenäliina. Neiti Salmela äsken haki
nenäliinaansa. Minä menen kysymään, onko tämä hänen.
PORMESTARINNA. Ei tarvitse! Sinun ei tarvitse hieroa hänen kanssaan
mitään läheistä tuttavuutta ja ystävyyttä. Hän rupeaa sitten meillä
hyppäämään. (Ottaa nenäliinan Aleksandran kädestä ja viskaa sohvalle.)
Hakekoon itse! Kylläpähän sen tuosta löytää.
ROUVA DANELL (salin ovelta). Tantti ja Aleksandra! Tulkaa, tulkaa!
Herra--herra--hän taas pitää puhetta!
ALEKSANDRA. En minä viitsi puheita kuunnella!
PORMESTARINNA. Mutta sinun pitää olla siellä, kun herra Hurmerinta
pitää puhetta. (Ottaa Aleksandraa kädestä ja vetää hänet mukanaan
saliin.)
HILLERI (tulee vasemmalta, ilman pyyheliinaa, lasi kädessä, nuortuneen
näköisenä, liikkeet hillityt ja sujuvat, laulaa hiljaa ja
tunteellisesti).
Oi ruusunen,
sä suloinen,
oi etten sua nähnyt ois!
TARJOILIJANEITI (pöyhkeästi ja koreasti puettu, hyvin ylpeä, tulee
vasemmalta kädessä tarjotin kahvineen ja punssipulloineen jäämaljassa).
Kas niin! Siinä se nyt oli! (Vie tarjottimen pöydälle.)
HILLERI panee lasinsa pöydälle, istahtaa tuolille lynkäpäisilleen
polviaan vasten, peittäen käsillä kasvonsa, nauraa nauruaan.
TARJOILIJANEITI. On ilveitä hullulla!
HILLERI. (nousee seisomaan ryhdikkäänä, kädet housuntaskuissa, ja
katsoo tarjoilijaneitiä aivan kuin aikoisi jotakin sanoa, mutta kääntää
päänsä pois hänestä ja heiluttaen hänelle käsiteräänsä.) Liian matala!
TARJOILIJANEITI (tyrkkää). Korjaa täältä luusi! (Menee vasempaan ja
ovelta ärsyttävästi.) Hullu! (Vetää oven kiinni.)
HILLERI (seisoo jonkun aikaa tuijottaen, ottaa lasinsa ja ryyppää
pohjaan). Se on samantekevä, mitenpäin muna on padassa. (Ottaa
punssipullon pöydältä ja se kädessä lähtee saliin päin, mutta pysähtyy
ovensuuhun kuuntelemaan puhellen pausseilla.) Aivan niin!--Ideaali!--
Korkealle, korkealle!--Periaatteet!--Ne ovat tätä nykyä paljon
huonommassa hinnassa kuin lankut!--Luja periaatteenmies!--Muista
kauppaneuvoksen härkää!
Salista kuuluu eläköönhuutoja.
HILLERI astelee sohvan taakse, jonne istahtaa näkymättömiin.
HURMERINTA, toisella puolen POMMERI, toisella KANTTORI ja jälessä
PORMESTARI, tulevat salista, kaikilla boolilasit kädessä.
POMMERI (taputtaen olalle Hurmerintaa). Kiitoksia, veli, siitä
puheesta! Se oli puhe se, miehen suusta.
KANTTORI (taputtaen olalle). Kiitoksia ideaaleista! Kiitos! Niitä on
vähän, joilla on ideaaleja.
POMMERI. Kiitoksia periaatteista! Periaatteet ne ovat--ja niitten pitää
olla just lujat.
KANTTORI. Mutta ideaali! Ideaali! Ja niinkuin veli konstateerasi, ja
niinkuin se oikein olla pitääkin, ja niinkuin minä olen aina
puolustanut, että korkea ideaali!
HILLERI (sohvan takana hihkasee). Hih! Huh! Apinamarkkinat!
PORMESTARI. Mikä se oli?
KANTTORI. Joku tuolla ulkona huusi. (Menee ikkunaan ja katsoo ulos.)
Mitä lienee ollut poikia.
PORMESTARI (Hurmerinnalle). Minusta tuo booli selvittää vain! Minä
tilasin senvuoksi vähän punssia ja kahvia. Juoko veli punssia?
HURMERINTA. Kiitoksia, setä. Kyllä minä olen joskus sitäkin maistanut.
PORMESTARI (kummastellen). Tässä on kyllä kahvit ja jäämalja, vaan ei
mitään punssipulloa!
POMMERI (taputtaa pormestaria olalle) Sen on korjannut sallimuksen
käsi.
KANTTORI. Katsos vain Pommeria, kun tekasi sukkeluuden. Lähteekö sitä
katajastakin tervaa?
POMMERI. Lähtee muutakin! Saanko minä herroille tarjota samppanjaa?
KANTTORI. No kun ehti ennen minua!
PORMESTARI. Mutta taitaisi olla parasta, että menisimme johonkin
toiseen huoneeseen, tämä kun oikeastaan on naisia varten.
POMMERI. Niin, mennään vain. Onhan täällä huoneita.
POMMERI ja PORMESTARI menevät vasempaan.
NAATUS (tulee perältä, pidättää Hurmerinnan). Herra Hurmerinta! Saanko
teiltä ryöstää muutaman minuutin? Pari minuuttia vain.
KANTTORI (vasemmalle mennessä). Mutta elä viivytäkään koko iltaa! Herra
Hurmerinta kuuluu meidän seuraamme. (Menee.)
NAATUS. Pari minuuttia vain. Siinä pikku puheessa, joka illan alussa
minulla oli kunnia pitää, tapahtui sellainen seikka, että minä unohdin
itse pääasian. Mutta, ollen se minulla kirjoitettuna (ottaa taskustaan
kaksi pitkää paperiliuskaa) olen minä tilaisuudessa lukemaan sen nyt
tässä. Luenko ehkä kokonaan, että tulee yhteys näkyviin?
HURMERINTA. Minä olisin varsin kiitollinen, jos minä saisin tuon
muistoksi tästä kunniakkaasta illasta.
NAATUS. Kyllä. Mutta siinä tapauksessa minä ensin tässä silmään
pikimmältään, olisiko mahdollisesti jotakin vaillinaisuutta taikka
epäselvyyttä kuin myöskin huomaamattomuutta. Ja ikäväkseni näen heti
alussa muutamassa sanassa jääneen t:n viivan pois. Onko mahdollisesti
herra Hurmerinnalla lyijykynää?
HURMERINTA. Valitettavasti ei.
NEITI SALMELA tulee peräovesta.
NAATUS (kumartaa). Naatus--kolleega.--Onko neidillä lyijykynää?
NEITI SALMELA. Salmela--neiti.--Ei.
NAATUS menee saliin.
HURMERINTA. Mutta onpa teistä, neiti Salmela, tullut juhlallinen!
NEITI SALMELA. Juhlahan nyt onkin.
HURMERINTA. Minkä vuoksi ette tanssi? Tanssittehan Helsingissä?
NEITI SALMELA. Minä haen hävinnyttä nenäliinaani.
HURMERINTA. Missä minä näinkään jonkun nenäliinan? Tuolla on sohvassa.
Ehkä se on tämä?
NEITI SALMELA. Kiitos.--Hyvästi, herra Hurmerinta.
HURMERINTA. Joko te lähdette? Elkää toki vielä!
NEITI SALMELA. Tuskin täällä kuitenkaan tulee enää muuta kuin tanssia.
HURMERINTA. Mutta istukaa nyt toki hetkiseksi, minä pyydän. Tuskin
olemme kahta sanaa saaneet vaihtaa. Minä lähden sitten teitä
saattamaan, saanko luvan?
NEITI SALMELA. Teillä on velvollisuuksia.
HURMERINTA. Minä toivon, että minulla on sekä velvollisuus että oikeus
liittyä hetkiseksi seuraanne, kun te kerran olette tullut minun
tervetuliaisjuhlaani vieraaksi. Ja siitä aivan odottamattomasta
kunniasta, jota minulle on osoitettu tällä hämmästyttävällä
vastaanotolla, on minulla epäilemättä velvollisuus lausua kiitokseni
etupäässä teille.
NEITI SALMELA (hämmästyen). Minulle? Herra Hurmerinta, te puhutte
käsittämättömiä!
HURMERINTA. Eihän minua täällä ole kukaan muu tuntenut kuin te, ei
ainoakaan sielu.
NEITI SALMELA. Hyvä herra Hurmerinta, minulla ei ole tähän teitä
hämmästyttävään kunnianosoitukseen mitään muuta osaa kuin vähäpätöinen
läsnäoloni. Vaikka keväästä asti olen paikkakunnalla ollut, olen täällä
aivan outo kaikille. Minä en olisi voinut mitään vaikuttaa, jos olisin
tahtonutkin. Kaikki on vain teidän oman maineenne ansiota, yksistään.
Eilen näin listan, jossa ilmoitettiin teidän tänään tulevan ja
vastaanottojuhlan olevan nyt illalla. Siinä kaikki mitä tiedän.
HURMERINTA. Tämä on hämmästysten päivä.
NEITI SALMELA. Iloisten hämmästysten päivä.
HURMERINTA. Kun minä olin parahiksi saapunut kaupunkiin, sain
ystävällisen kutsun yksinkertaiseen illanviettoon. Ja kun minä tulen
yksinkertaiseen illanviettoon, niin--(katselee ympärilleen) niin mitä
näenkään! En tahtonut uskoa silmiäni astuessani saliin ja näihin
huoneisiin. Ja ihmiset uppo-outoja, vaan rientävät vastaan kuin minä
olisin ollut... (levittää kätensä).
NEITI SALMELA. Kuningas.
HURMERINTA. Ja minä jouduin ihan haltioihini!
NEITI SALMELA. Sen kuuli puheistanne.
HURMERINTA. Mutta siinä kuitenkin kaikitenkin oli ja on osa teilläkin.
NEITI SALMELA. Sittenkin?
HURMERINTA. Muistatteko, missä näimme toisemme ensi kerran?
NEITI SALMELA. Minä näin teidät eräässä iltamassa, jossa lausuitte
muutaman erittäin kauniin runonne.
HURMERINTA. Minä näin teidät Suomalaisessa teatterissa eräänä iltana,
kun näyteltiin--mikä se nyt olikaan?