Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren
rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.
"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?"
kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.
"Epäilemättä se oli hän".
"Sitten on Anni raukka jo hukassa", huokasi Pekka surullisesti.
"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää
huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten
urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli
Stooli.
"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen
tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn,
joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen,
mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän
ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".
"Niin luulen minäkin".
Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä
oli heitä vastassa kolme venäläistä.
"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista
kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.
"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"
"Sen kyllä pian näytän sinulle".
Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven
rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan
venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa
heti tunnotonna maahan.
Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin
pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta.
Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli
suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki
kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan
sortua.
"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.
"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä..."
Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja
aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.
"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli
Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän
nyt on tekeminen?"
"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden
venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.
"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin
miehet".
Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia
kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden
hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli
vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin
hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa
katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät
jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin
hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä
maahan.
Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme
venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin
olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri
heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa
ohitse menneet.
Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he
paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja
pensaassa piehtaroivan ukon välillä.
"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki
mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian
jaloillani myöskin!"
Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista
aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista
vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo
mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun
kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen
selvitessä.
"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo
nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"
Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä
olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.
"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien
kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä
lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin,
josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän
esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan
nähtävissä.
Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo
kolosta, -- mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata
parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät
kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä
vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet
tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut
katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin
pelkäämättömiä sotilaita.
Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti
oli kohdannut.
"Mitä -- mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka
suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen
kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa,
missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.
Kauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.
"Sinä -- olet -- tehnyt -- murh -- murhan!" soperteli hän katkonaisilla
sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin
varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista
miestä -- joka on -- palvellut -- kruunua -- kaksitoista -- vuotta!" ja
taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.
Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui
jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle,
jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.
"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas
Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.
"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni",
lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan
päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin
ruumiin.
"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut,
sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.
"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta",
vastasi onneton mies.
"Se ei anna asialle selvitystä", puuttui Stoolikin asiaan.
"Minä -- tuli -- olin -- tuotiin -- vankina", tavoitteli haavoitettu,
nähtävästi valehdellen.
Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan
vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen
nähden.
"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.
"Mikä -- tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä
lisäksi kovasti hämillään.
"Anni?"
"Anni -- An -- An -- Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin
houreissaan. "Minä -- en -- ole -- Annia nähnyt -- Annia, missäs olisin
nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".
Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun
melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja
Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää
sairasvuoteiden vieressä.
"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti
ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta.
"Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna
kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika
joutuu; meitä tarvitaan."
"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden
ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.
"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies
nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta
pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja -- kentiesi vielä
Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa
päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen
hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja
tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan
olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan
kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan.
Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja -- siinä oli vielä
toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen
tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun
kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo
kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa
suorittaa lainansa -- jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä
jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen
tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa
tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä
onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. --
Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti
kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla
menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa
vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku
yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian
voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän
oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen
ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa
hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän,
asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.
Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet
saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja
Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta
siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun
innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja
muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia
vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua,
vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen
ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille
enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen
sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa
kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi
paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin
jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka
kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.
Puoleksi jo vihollistensa vallassa olevalla Spof'illa ei siis enää
ollut muita aseita kuin Rajevskin pistooli, jonka oli varaksi kätkenyt
nuttunsa alle.
Stooli, Pekka ja pari muutakin miestä saapuivat paikalle juuri kun
venäläiset riemuten alkoivat kaikin miehissä tunkeutua Spof'in päälle.
Mutta mitä tehdä nyt, se oli vaikea päättää, siliä ruutia et ollut enää
apuun saapuneille miehillä ja toiset olivat jo pyssyään lyöntiaseenansa
käyttäen tehneet ne ampumiseen kelvottomiksikin. Käsirysyssä siis
käytiin vihollisten kimppuun, mutta heitä ei ollut sillä tavalla helppo
saada pikaisesti maahan hakatuiksi.
Mutta keskellä kiivainta taisteluansa muisti Spof pistoolinsa ja sen
hän sai kaivaneeksi povestansa, vaikka venäläisiä olikin hänessä kiini
useampia. Ampumisen tilaisuutta hän ei kuitenkaan näyttänyt mitenkään
saavan, sillä ahdistajat, huomattuaan hänellä sellaisen aseen, kokivat
kaikin mokomin sitä häneltä ryöstää ja karkasivat siis entistä
kiivaammin hänen kimppuunsa. Tässä olivat hyvät keinot tarpeesen, sillä
hän ei mitenkään mielinyt antaa tätä asettansa vihollisille, siliä
siitä varmasti olisi seurannut ainakin kahden suomalaisen kuolema,
koska molemmat piiput olivat valmiiksi täytetyt, eikä hän sitä itse
voinut millään tavalla käyttää tässä hirveässä ahdingossa.
Yht'äkkiä nousi ajatus hänen aivoihinsa. Ennen kuin kukaan vihollisista
oli ennättänyt ryöstää häneltä pistoolia oli hän voimakkaalla kädellä
viskannut sen heidän ylitsensä sinne päin, missä hän näki omia
miehiänsä olevan. Se putosi suoraan Pekan eteen. Venäläisillä ei ollut
aikaa kiirehtiä sitä omistamaan, ja se olisikin ollut turhaa
kilvoittelua, sillä ennen kuin se oli oikein maahan ennättänyt pudota,
oli se jo nuoren karhunkaatajan kädestä, Pekka vilkasi, oliko se valmis
lau'aistavaksi, tähtäsi ja kaksi paukkausta kuului peräkkäin ja yhtä
monta venäläistä kaatui maahan Spof'in ympäriltä. Kaatuneitten sijat
jäivät tyhjiksi ja aukosta ryntäsivät Pekka, Stooli ja muut saapuvilla
olevat käsiksi venäläisiin, jotka pian olivat hajoitetut ja niin oli
Spof pelastettu ahdingostansa.
"Kiitoksia hyvästä avustasi!" lausui Spof ja puristi sydämellisesti
nuoren Pekan kättä. "Ilman sinua olisin menettänyt henkeni tahi
joutunut vangiksi, ja jos lopullinen tappio olisi osaksemme tullut,
olisin kentiesi saanut vielä matkustaa Sipiriaan. Kiitoksia!"
"Eihän se ole minun ansioni, vaan teidän oma kekseliäisyytenne ja tämä
kaunis ase pelastivat teidät pälkähästä", vastasi Pekka ja tarjosi
pistoolia Spof'ille. "Tässä on aseenne takaisin, sillä teidänhän tämä
on; se oli minulla vaan lainana".
Spof ojensi ensin kätensä ottaakseen Pekalta tuon kallisarvoisen aseen,
mutta samassa veti hän sen takaisin ja lausui:
"Ei; pidä sinä pistooli, Pekka! Se oli kyllä sinulla ensin vaan
lainana, mutta nyt se on sinun omasi".
"Saanko minä näin kauniin aseen?" vastasi Pekka, joka tuskin saattoi
uskoa mitä Spof lausui, mutta hän tiesi kuitenkin sen olevan sotilaan
suoraa puhetta, jonka voi heti todeksi ottaa.
"Niin, se on sinun. Sinä olet sen kunniallisesti ansainnut", vakuutti
Spof.
"No, se on siis seuraava minua kuolemapäivääni asti ja saava pitää
kunniapaikan minun tuvassani", lausui Pekka iloissaan ja kätki
huolellisesti kauniin pistoolin nuttunsa alle. "Ja aina kun sillä ammun
tahi muuten sitä katselen, olen muistava teitä ja sitä tilaisuutta,
missä tulin sen omistajaksi".
Tällä tavalla keskustelivat miehet rauhallisesti, sillä mitään hätää ei
heillä enää ollut, koska enin osa venäläisistä jo makasi siellä täällä
saaren nurmikolla kuolleina ja jäljelle jääneet olivat kyllä
saatavissa, koska he eivät saaresta voineet mihinkään päästä, vaan oli
heidän joko kaikkien kaatuminen tahi vangeiksi antauminen. Voittajilla
oli yllin kyllin aikaa vähän hengähtää ja käydä aseita ja ampumavaroja
itselleen varustamassa rannalta veneestänsä.
"Mutta missä ihmeessä lienee neitoseni?" ihmetteli Pekka hyvin
alakuloisena, melkeinpä epätoivoisena.
"Mikä neitonen? Oletko houkkio, mies, joka neitoa etsit sotamiesten
joukosta; saatat vartoa neitojasi ainakin siksi kun päästään ihmisten
asunnoille?" lausui Spof ivaavalla äänellä, sillä hän oli jo unohtanut
sen, mitä veneessä puhuttiin.
"Hänen sydänkäpysensä, tiedätte kai", vastasi Stooli, joka huomasi
Pekan vähän hämille joutuneen päällikön sanoista ja tahtoi siis häntä
pulasta pelastaa. "Minun on sääli poika parkaa! Hän on tapellut kuin
urho ainakin ja meidän täytyy kai palkita häntä etsimällä tyttöstä;
sydän se on Pekallakin!"
"Se on oikein!" kuiskasi Pekka Stoolille. "Minä teille vielä palkitsen
hyvyytenne".
"Niin oikein, se on tehtävämme!" vastasi Spof, joka nyt vasta muisti
veneessä tapahtuneen keskustelun. "Sydän myöskin osansa tarvitsee".
Ja kaikki miehet läksivät kävelemään pitkin saarta, etsien Pekan
sydänkäpystä.
Mutta samoin kuin Pekka oli Annin kohdannut ennen Paavolassa, samoin
sattui tämän kaunosilmän löytäminen nytkin Pekan omaksi osaksi, ja
olisihan kohtalo ollutkin varsin oikkuinen ja säälimätön, jos se olisi
tämän kunnian muille suonut.
Vähän matkaa käveltyänsä, nimittäin, kuuli Pekka muutamia haikeita
valitussanoja, jotka hänestä tuntuivat niin erinomaisen tutuilta ja
saivat hänen sydämensä kovin epäsäännölliseen liikkeesen. Vielä muutama
askel, ja kaksi venäläistä sotilasta lähti juosten pakoon pötkimään,
sillä he eivät katsoneet maksavan vaivaa ryhtyä kahden enää tappelua
uudistamaan, ja Anni seisoi -- tahi oikeammin istui -- Pekan edessä ja
vielä ihka elävänä, vaikka kovin surkean näköisenä kasvoiltaan, sillä
kyyneleitä oli niitä myöten liukunut tavallista runsaammin. Sitten
hetkinen äänettömyyttä, viimein vieno huudahdus surevan neidon
huulilta, ja nyt oli Pekan vuoro joutua vangiksi, ihan koviin kahleisin
kerrassaan, jotta hänen seuraajansakin näkivät mahdottomiksi rikkoa ja
he jättivät siis mies raukan oman kohtalonsa haltuun. Spof'kin luuli
kai pistoolin lahjoittamalla pelastajallensa jo kylliksi suorittaneensa
velkansa, koska hänkään ei tehnyt mitään vangitun miehen pelastukseksi.
"Pekka, Pekka!" -- "Anni, Anni!" "mistä jouduit sinä tänne?" --
"vielähän sinä olet hengissä!" ynnä muita semmoisia lauseita kuului
sekaisin ja toisensa kohdanneet näkyivät olevan kyllin tyytyväisiä vaan
paljaisin kysymyksiin ja huudahduksiin, sillä he kai pitivät toinen
toisensa vastauksina tekemilleen kysymyksille tahi lienevätkö jättäneet
vastaukset toistaiseksi, kunnes aikaa olisi enemmän.
Kun sitten tarpeellisimmat kysymykset olivat tehdyt ja innokkaimmat
huudahdukset lausutut, sai Anni kertoa koko kohtalonsa alusta alkaen
Spof'ille ja hänen miehilleen. Kun hän oli maininnut entistä
nimismiestä, huudahti Pekka:
"Niin oikein, olinhan unhottaa koko asian! Meillä on kunnia tavata
häntä itseä täällä ja kuulla asia hänen omasta suustaan, jos hän siitä
voi enää mitään kuultavaa ilmoille saada, sillä minä tulin laskeneeksi
yhden laukauksen hänen kehnoon ruumiisensa".
"Hui!" huudahti Anni, sillä hän ei uskonut voivansa olla turvassa niin
kauan kuin semmoinen ihminen vaikkapa kuolleenakin olisi häntä lähellä.
Ja nyt lähtivät kaikki miehet kulkemaan puhuttua henkilöä kohden, johon
Pekka ja Stooli kyllä osasivat, sillä aikaa kuin Anni jatkoi
kertomustaan.
"Sepä luoti kohtasi oikeaan paikkaan!" lausui Spof, kun hän kaukaa näki
entisen nimismiehen lepäävän nurmikolla. "Paha vaan, että luodin
tuottama kuolema on liiaksi helppo rangaistus semmoiselle
kavaltajalle".
Sillä kuolleelta jo näytti tuo kavaltaja, niin liikkumatonna lepäsi hän
samalla paikalla, mihin Stooli ja Pekka olivat hänen jättäneet.
Mutta lähemmäksi tultua nähtiin kuitenkin jonkunlaisia elonmerkkejä
hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillansa ja hänen toinen kätensäkin,
pistettynä nutun suojaan, liikkui juuri kuin se olisi sinne kokenut
jotakin salata tahi sieltä jotakin salattua esiin ottaa.
Annia vavistutti tuollainen näkö; hän vetäytyi mahdollisimman lähelle
Pekkaa, joka rohkeana astui aivan onnettoman miehen viereen.
Kun haavoitettu näki nämä molemmat onnelliset seisovan vieressään,
käänsi hän katseensa heitä kohden, lausui muutamia katkonaisia sanoja,
joita kukaan kuulijoista ei tajunnut, mutta kolkoilta ne kuuluivat niin
kuin ainakin kuolevaisen kostajan ääni. Yht'äkkiä ilmestyi hänen
kätensä nutun alta; siinä oleva pistooli kääntyi sukkelasti onnellista
paria kohden. Mutta sen huomasi Stooli, joka seisoi kuolevaisen
toisella puolella ja piti sattumalta tarkalla silmällä hänen kaikkia
liikkeitänsä, jotka hänestä tuntuivat hieman epäiltäviltä.
"Katsokaapa konnan vehkeitä!" huudahti siis Stooli, huomattuaan
pistoolin ilmestyneen nähtäväksi, ja samalla koki hän pikaisesti
pyssyllään kuroittaen saada sen kolahtamaan pois omistajansa kädestä.
Samassa laukesi pistooli. Laukaisiko sen haavoitettu onneton mies itse
tahi Stooliko sattui pyssyllään koskemaan sen liipaisimeen, ei varmaan
kukaan keksinyt, mutta siitä lähtenyt luoti tunkeutui maassa makaavan
miehen leuan alta hänen päähänsä ja teki niin viimeinkin lopun kurjan
kavaltajan elämästä.
Kaikki ympärillä seisovat jäivät hetkiseksi aikaa äänettömiksi.
Melkeinpä väristyttävällä kauhulla katselivat he kuollutta, joka itse
oli ollut syynä onnettomuuteensa; joka oli miekkaan ryhtynyt ja
miekkaan hukkunut, mutta kumminkin tuottanut lähimmäisilleen paljon
onnettomuutta ja ollut syynä verenvuodatuksiin. Hän oli täysin
kohtalonsa ansainnut.
"Niin käyköön jokaiselle isänmaan kavaltajalle!" lausui viimein Spof
pitkän äänettömyyden jäljestä. "Semmoinen ei ansaitse parempaa
loppua". --
Paljon ei ole enää lisättävänä. Saaressa olevat venäläiset sotamiehet
olivat etsineet tietä maalle päästäkseen. Nähtyään pelastumisensa
turhaksi, tulivat he vapaaehtoisesti tarjoutumaan vangeiksi, joiksi he
otettiinkin.
Pekka saattoi Annin Paavolaan ja toimitti siellä hautaan surmatun
Karhu-Antin. Sitten otti hän Annilta hellät jäähyväiset ja palasi
Spof'in joukkoon, josta hän sodan loputtua tuli kotiinsa korpraalina ja
kantoi kunniarahaa rinnassaan.
Sitten vietettiin Pekan ja Karhu-Antin Annin häät, joissa Pekan
sotatovereita oli läsnä useampia. Ja niin oli Pekka saanut iki-omikseen
molemmat tämän pienen kertomuksen pääkappaleet, nimittäin Karhu-Antin
Annin ja Spof'in pistoolin. Edellisen kätki hän sydämeensä iki-päiviksi
-- taikka ajatteli ja uskoi ainakin niin, niin kuin kaikki
rakastavaiset sen asian kyllä hyvin käsittävät -- ja jälkimäistä kantoi
hän usein sydämellään, nimittäin nuttunsa taskussa, joka oli jotenkin
samalla kohdalla kuin missä hänen sydämensä syvemmällä, ruumiissa
nimittäin, sykki lämpimästi tämän kertomuksen kuuluisalle
keijukaiselle; muutoin sillä oli tavallinen paikkansa Pekan ja Annin
pienen pirtin peräseinässä naulassa ihan heidän vuoteensa kohdalla. Ja
se antoi sittemmin lukemattomat kerrat aihetta Pekalle aina uudestaan
kertomaan tuon kauniin ja kallisarvoisen aseen vaiheita kylän
nuorisolle.