Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen
kertomukseemme.
Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä,
oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka
hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli
sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis
hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että
hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään
tekemisiin.
Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka
Annia kantaa raastoivat.
Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä,
kun hän jo kompastui nenälleen maahan.
"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten
pääsemme hänestä".
Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon
käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat
venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata
tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan
asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten
veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä,
että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas
keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli
koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan
melskeesen.
"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli
velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet
etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan
mitään tekemistä".
Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä
seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään
vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka
jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.
"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä
mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa
noilta hurjilta kansalaisiltaan.
Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien
vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin
juuri astuivat maalle veneestään.
"Älkää -- ampuko -- kunniallista -- kruunun palveluksessa -- ollutta --
miestä, -- -- minä -- olen -- suom -- ruots -- minä -- olen -- ihminen
-- herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki
käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän
itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon
hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja
sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla
kokoon saivat.
Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka
parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton
mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät,
joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui
hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia
keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan.
Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle
ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat
kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.
"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä
pelastus paljoa miellyttänyt.
Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen
vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan
puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli
silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan
juurelle.
"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan
pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.
Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului
pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa
pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin
mahdollista oli.
Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden
venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän
eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä
hänkään ei ollut kuoleman ystävä.
"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja
tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua
tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös
tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan
saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa
keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan
hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka
kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot...!"
Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja
yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa
turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies
vielä ymmärsi kuolemaa paeta.
Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten
lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa,
että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen
ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito,
Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen
loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava
kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan
avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle
palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla
ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän
jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä
laatuun.
"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle
nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa
tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa
mitään toivoa.
"Mikä tyttö?"
"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"
"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle
vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä
miehilleen.
"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää
kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki
oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.
Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä
piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut
häntä kurkkuun.
Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä
suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden
heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä
sitä huomaamaankaan joutui.
"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä,
pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä
hän on ja lupaa minulle häntä, niin -- niin kuristan sinut!"
Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen
puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis
merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi
vähän.
Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä
seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen
ahdistajansa alapuolella.
"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä
hänestä?"
"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä
hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin
muodossa.
"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän
pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat
sinä hengelläsi".
"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi
pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas
vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän
uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"
"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä
enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun
omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun
apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja
pidän saaliin omanani!"
Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen,
päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet
olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:
"Tyttö seuraa minua Pietariin ja..."
"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.
"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen
pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole
rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi
rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä
kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella
ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja
kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä
se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja
mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.
Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai
kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei
keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan
toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen
pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman
kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini
vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.
"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa
uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana
voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa,
jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka
hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.
Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä
riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä
luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman
vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan
muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili
hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä
vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin
ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla
oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä
ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette,
kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin
maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien
suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes
pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei
mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä
kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena
miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat
herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti
onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina
saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, -- riistääköhän vielä
viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa
kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, --
eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle
joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan
mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin
eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä
kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin,
joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa
hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan.
Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa
molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi
pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman
kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.
Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi
taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.
Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan
neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut
paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.
"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen
sotamiehistä.
"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.
"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.
"No, mitä sitten?"
"Hän ottaa hänet vaimoksensa".
"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia
tusinoittain Pietarissakin".
"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu
niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".
Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että
Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin
sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.
"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin
vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan
sotamiehet lähellänsä.
"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me
emme itsekään voi sinulle sanoa".
"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.
"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti
virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä
ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.
"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä
nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".
Anni katsoi ihmetellen puhujaan.
"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies,
"jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".
Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.
"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"
"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä
vuodattaen; "missä olette te?"
Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään
ja tekemään.
"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle
vielä hyvin käy!"
Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän
käsitti omalla tavallaan.
"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.
Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa
surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa,
vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin
vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen
olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän
rikas.
Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan
pyyntönsä:
"Antakaa minun mennä!"
"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.
"Kotiin!"
Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.
"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on
sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".
"Häneltäkö, joka -- joka surmautti minun isäni? -- vai miten se
olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko
onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.
Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän
sydämessään.
"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän
surmauttanut minun isäni?"
"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".
Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa
valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä
oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty
ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan,
mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa
niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten
tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.
"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.
"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.
"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"
"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen
kuulisi".