Voi sitä olentoa, joka kurottautuu kuuntelemaan... kuuloa, joka
jännittyy, katkeaa... sielua, joka pyrkii jonnekin ja tahtoo jättää
ruumiin...
Voi tätä äänettömyyden mykkää kohinaa, joka kiitää eteenpäin ja nielee
kuiluunsa kuin tummat ja rajut vedet...
Äänettömyys.
Maan tyly äänettömyys. Ruumiin ja sielun kauhistuttava ja kova
äänettömyys.
Kadun kohinan ja elämän äänettömyys, joka on vielä vaiteliaampi ja
vihamielisempi kuin äänettömyys.
Seinällä on ristiinnaulitunkuva vain äänettömyyden jättiläismäinen ja
tyhjä solmu.
* * * * *
Minä pelkään. Pelkään ivallista, irvistelevää, iljettävää ja
kivettynyttä äänettömyyttä...
Olen vain pieni alaston olento, joka värisee kauhistuttavassa
äänettömyydessä. Ja toisaalta olen kova, kiukkuinen ja katkera olento
... ja nauran äkkiä.
Kutsunpa Nicolasin takaisin!
Minä olen olento, jossa myrkky ja sappi polttavat.
Ja nauran.
En tahdo enää elää. Elämä tuottaa minulle liiaksi häpeää ja tuskaa.
Pelkään liiaksi elämää ja inhoan sitä. Olen olento, joka vapisee ja
jonka hampaat lyövät loukkua.
Tahdon kutsua Nicolasin takaisin.
Minä vihaan... minä olen olento, joka vihaa... vaikka se tuottaa tuskaa.
Rupean huutamaan.
»Pascal, pane kätesi suulleni!»
Pelkään tätä yksinäisyyttä, joka irvistelee ympärilläni.
Kutsun Nicolasta... Huudan häntä nimeltä, huudan, huudan, kovin ja
pitkin huudoin...
Silloin puhun rakkauden sanoja... sellaisia sanoja, joita en ole
milloinkaan voinut lausua.
Opin kyllä sanoja, joita en koskaan ole tiennyt... ja puhun niitä
myös...
»Pascal, paina molemmat kätesi suulleni!»
Nicolas... Voi, rakkaani... Elämäni kesä...
»Paina lujemmin, Pascal! Paina lujemmin...»
Hukutan itseni suloiseen tunteeseen, että saan kutsua Nicolasia,
hyväillä Nicolasin nimeä... Nicolasin hellyys upottaa minut tulvaansa
ja valaa silmiini hellän hehkun.
»Pascal, pane kätesi silmilleni... sulje paremmin silmäni... paina
paremmin silmäni kiinni, sillä en tahdo itkeä.»
Mutta yhä suloisempi tunne herää minussa, ja väristys kohoaa
sieluuni... polttava ja syvä riemastus valtaa minut... en voi sitä
vastustaa... se on houreitten mukanaan tuoma riemastus, suloinen
tunnepuuska, kouristuksia ja ahdistusta, kuolettavaa vaikeroimista,
tukahdutettujen huutojen tulista poltetta:
»Pascal... Pascal... tuki... tuki ne...»
Äkkiä kyyneleet pursuavat esiin, ikäänkuin kauan pidätetty paksu ja
kuuma veri.
Pitkään tuuditetaan tiedotonta olentoa, joka lipuu eteenpäin tuskan
viimassa.
»Voi, Pascal... Pascal...»
Pascalin käsissä pyörii ja tärähtelee pääni kuin mukulakivet aallokossa.
Uupunut olento putoaa jälleen äänettömyyden tukehduttavaan pimeyteen...
»Puhutko minulle, Pascal? Oletko puhunut minulle?»
»Olen, pienokaiseni. Olen puhunut sinulle paljonkin. Mutta sinä nukuit.
Olet nukkunut kauan.»
»Nukuinko, Pascal? Luulen, että olin kuollut. Nyt olen herännyt, ellen
jäänyt sinne kuoleman liuostaan.»
»Pikku Marcelineni, miehesi odottaa sinua.
Täytyy mennä päivälliselle.»
»Päivälliselle, Pascal?»
»Niin. Ilta on tullut. Miehesi odottaa sinua päivälliselle.»
»Odottaako hän minua?»
»Hän odottaa sinua.»
»Lasket leikkiä, Pascal.»
»En, Marceline. Täytyy mennä päivälliselle.»
»En mene päivälliselle. En mene päivälliselle, Pascal. Ei, en mene
päivälliselle. Ethän usko, että menen päivälliselle, ethän?»
»Pikku Marcelineni», sanoi Pascal, »hillitse itsesi. Älä taas rupea
noin huohottamaan. Purista nyrkkisi ja huulesi kiinni.»
Pascal sanoo:
»Ymmärrätkö? Jatka elämän eleitä...»
Naurahdan äänekkäästi.
»Ei, Pascal, ei. Minä en kehtaa jatkaa eleitä. Ei. Minun kuollut
ruumiini ei siihen alistu. Esiinny sinä marionettina, koska katsot sen
hyväksi. Häpäise sinä itsesi eleillä!»
Pascal sanoo hiljaa:
»Olet väärässä puhuessasi minulle näin.»
* * * * *
»Herra pyytää rouvaa alas. Herra pyytää sanomaan rouvalle, että hän
odottaa.»
»Hyvä on», vastaa Pascal. »Sanokaa, että me tulemme pian.»
»En tule sinne, Pascal. En tapaa enää Maximea. Kuuletko, en tahdo
enää nähdä Maximea. Kuolisin siitä. Kuuletko? Ja sinua minä vihaan.
Kuuletko? Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Sinä olet saanut
minut pettämään ystäväni.»
»Ah!» huudahtaa Pascal. »Hurjuutta, katkeruutta ja vihaa. Mitä se
hyödyttää? Nouse. Nouse, pikku Marceline-raukkani. Täytyyhän elää
edelleenkin.»
»En tahdo enää elää, Pascal.»
»Totta kai», väittää Pascal. »Totta kai sinä elät. Eletään... Tule,
pienokaiseni, tule!»
»Jätä minut, Pascal. Jätä minut. Tai minä lyön sinua!»
»Oh!» sanoo Pascal ja lisää lempeästi: »Voi pikku, pikku raukkaani...»
Hän toistaa peittäen kasvonsa: »Voi pikku, pikku raukkaani...»
»Herra pyytää sanomaan, rouvalle, että hän on pöydässä eikä enää odota.»
»Tulen sinne», vastaa Pascal. »Rouva on huonovointinen eikä tule alas.»
Pascal sanoo minulle:
»Minäpä menen sinne!»
Pascal on niin kalpea, niin kalpea...
* * * * *
Jään yksin.
Voin sulkea silmäni ja levätä; voin olla ajattelematta mitään ja vaipua
olemattomuuteen.
En ajattele mitään, sillä kaikki peloittaa minua. Olen alasti ja
värisen. En ajattele Nicolasta... En, sillä hänen kuvansa peloittaa
minua kuin niiden haamut, joita on pettänyt.
En ajattele Maximea... ei, ei! En Maximea... se nostaa hiukseni pystyyn
pelosta.
En ajattele ihmeellistä ja viatonta kesää... se on kauhea ansa.
En ajattele Jumalaa enkä lapsiani...
Sillä kaikki tuo, kun kerran on sen hylännyt, saa aikaan pahimman
äänettömyyden. Ja minä pelkään.
Pascal sanoo minulle, että nuo kaikki ovat opastaneet minua vastoin
tahtoani... Kuulin hänen puhuvan ollessani kuollut, tuon unen vallassa.
Hän sanoi: »Saat uskoa minua, pienokaiseni. Tulee päivä, jolloin olet
mielissäsi siitä, että olet kärsinyt tuskaa hyvän takia.»