Kun nousin yläkertaan, oli Pascal vielä siellä. Hän seisoi pitelemässä
käsiään näppäimistöllä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hänen päänsä
oli kumarassa. Kysyin häneltä, söisikö hän päivällistä kanssamme, ja
muutakin. Olin hyvin tyyni ja neuloin koruompelusta lyhyin pistoin;
olin niin työhöni kiintynyt, etten voinut nostaa päätäni enkä kuullut,
vastasiko hän minulle vai eikö.
Pascal lähti, ja minä menin alas päivälliselle. Maxime istui
minua vastapäätä, söi, puhui, joi ja pyyhki suutansa; minä puhuin
myöskin ja vastailin. Sitten työnsin tuolini takaisin. Siirryimme
tupakkahuoneeseen. Maxime puhui ja nauroi. Tänään hän nauroi paljon,
sillä hän oli tyytyväinen. Sanoin sitten, katsoen seinäkelloon:
»Minä lähden katsomaan Wandaa, joka on sairaana. En ota autoa, sillä
Laurent on saanut nuhaa...»
Maxime sanoi, että se oli hyvä. Sitten hän murisi jotakin, puhui
naisten ystävyyssuhteista ja nauroi taaskin. Minä tarjoilin kahvia,
nousin ja istuuduin; mutta jos joku olisi kutsunut minua nimeltä,
olisin kaatunut niinkuin unissakävijä. Katselin sitten kelloa, joka oli
jo yhdeksän; nyt oli tullut määräaika, ja Nicolas odotti minua. Nousin,
soitin ja pyysin tuomaan päällysviitan.
Maxime istui. Hän otti molemmat kyynärpääni, pidätti minua ja sanoi:
»Onpa vaimoni tänä iltana kaunis.»
Katselin häntä.
Hänen kätensä kohosivat olkapäitäni kohti, ja hän virkkoi:
»Älkää tulko liian myöhään kotiin, pikku vaimoseni.»
Katselin häntä jälleen.
Silloin hän hiukan punastuen lausui:
»Sillä, tiedätkö, minä odotan sinua.»
Katselin häntä yhä. Minussa ei ollut enää verta, eikä sydämeni sykkinyt.
Maxime veti minut luokseen ja syleili minua.
Jäin seisomaan hänen viereensä. Katselin häntä. Ajattelin, että
hän odotti minua tänä iltana. Ja ajattelin myös, että Nicolas oli
odottamassa. Näin hänen kasvonsa, hänen minua kohti ojentuneet kätensä.
Ja ajattelin, että hän rakasti minua. Olin ikäänkuin sisimmässäni
kohonnut häntä kohti. Vapisin hellyydestä häntä kohtaan ja halusta
painaa pääni häntä vasten ja saada vihdoinkin puhua kaikki, mitä
minulla on ollut puhuttavana syntymästäni saakka, ja pysyä häntä vasten
painautuneena ja tuntea, että hän rakasti minua...
Katselin Maximea. Ajattelin, että Maxime on mieheni. Ajattelin, että
hän odottaisi minua, kun tänä yönä palaisin Nicolasin sylistä.
Ja silloin jokin minussa päästi huudon.
Sanoin:
»Minä en menekään tervehtimään Wandaa.»
Istuen Maximen vieressä kädet ristissä kuuntelin koko illan sydämessäni
Nicolasin, joka odotti minua.
Joka sekunti petin uudestaan Nicolasin, tunsin suussani pettämisen
sietämättömän ja katkeran myrkynmaun ja kuulin, kuinka hän kärsi...
Sitten Maxime veti kellonsa ja sammutti lamput. Minä seurasin häntä
portaisiin.