»Herra parooni de Pennes kysyy, voiko rouva ottaa hänet vastaan?»
Pascal on pianon ääressä, hän ei keskeytä soittoaan; nuotit
vikurtelevat aika lailla, ja sävelet kuuluvat luonnottomilta.
»Hyvä on. Tulen alas.»
Tunnen pistävän ja polttavan suloisuuden vuotavan sieluuni, ikäänkuin
valon pitkät kärjet sinne tunkeutuisivat...
Poistuessani tarkkaan Pascalia ja sanon särkyneellä äänellä, sormi
ovenpuoliskolla:
»Etkö tule mukaan?»
Pascal lopettaa soittamisen ja nousee, asettuen tummaksi varjoksi
ikkunasta virtaavaan valoon.
»Kysyn sinulta, tuletko mukaani?»
Pascal vastaa:
»Enkä tule, Marceline. En missään tapauksessa. En tule...»
Kuinka huonotuulisen näköinen Pascal onkaan tänään...
Sulkiessani oven näen hänet sivulta, kun hän suoristuneena nojaa
käsiään näppäimiin, pää hiukan kumarassa ja suuri suu puoleksi avoinna.
Astun portaita alas hitaasti, täysin rauhallisena, kuten usein on laita
mielettömyyden tilassa.
Tämä toinenkin ovi työntyy auki.
»Nicolas!»
»Te siinä!»
Nicolas syöksyy minua kohti. Hän tarttuu käsiini, kietoo kätensä
ympärilleni, syleilee minua katseillaan ja virtanaan valuvilla
katkonaisilla, hourailevilla, jumaloivilla sanoilla...
»Sinä siinä! Sinäkö todellakin? Sinä siinä, ihan ilmielävänä!... Ei,
sinä et tiedä, et voi käsittää. Että todellakin olet siinä! Sinä, jota
vereni himoitsee...ja jota sydämellänikin rakastan, käsitätkö sen?
Sinun silmäsi... ja vapiseva pelkosi... ja kasvosi, joista loistaa
kirkas valo... sinä olet siinä, ilmielävänä, sinä todellakin...»
Nicolasin äänen, hänen ihmeellisen läsnäolonsa, tämän hyvyyden ja
rakkauden säteilyn, hänen niin laihat ja lempeät kasvonsa ja hänen
olemuksensa muodon pukee rakkauteni myös miltei yliluonnolliseen
loisteeseen.
»Oi, Nicolas... onko se mahdollista...»
Onnen puuska huimaa päätäni ja panee etsimään turvaa elävältä
olkapäältä.
»Rakkaani!» sanoo Nicolas. »Rakkaani!»
Tämä lempeä ja lavea sana paisuu ympärillämme, verhoaa meidät ja
eristää maasta. Hänen käsivartensa on ohjannut minut oikealle
paikalleni kuin kadonneen kapineen, joka vihdoin on löytänyt
tyyssijansa ja vapisee, kyyristyy ja on kuolemaisillaan pelosta ja
ilosta.
»Te siinä, Nicolas...! Te siinä!»
Levon ja täydellistymisen hurmio, saavutettu päämäärä, huikaistu
kuolema...
»Jospa olisit siinä, rakkaani... jospa olisit minua rakastanut!»
Nicolasin tukahtuneet sanat kohoavat tutkimattomasta syvyydestä. Ne
syntyvät hitaasti ja raskaina kuin tuntemattomat maailmat, joiden
merkitystä ja suurenmoisuutta meidän tarvitsee kauan etsiä.
»Jospa mielelläsi tahtoisit minua rakastaa...»
Nicolasin jälleen löydetty ääni värähtelee minussa suurina jumalaisina
aaltoina... se ääni, joka minulle silloin ensimmäisenä päivänä puhui...
»Jospa toisit itsesi minulle ilmielävänä... Näethän, minusta tuntuu
kuin puristaisin onnen syliini...»
»Entä minä, Nicolas... Entä minä...»
Etsin sanoja selittämään tietoisuuteni äärettömyyttä, mutta tietoni
musertaa minut, eivätkä sanani voi sitä kuvata. Vihdoin ne saavat
elävän muodon huokauksessa, joka purkautuu vavahtelevaa olkapäätä
vasten, kun nojaan siihen uudelleen.
»Minä... Minun on niin hyvä olla tässä!»
Huippukohta. Valon puhdasta hohdetta...
* * * * *
»Rakkaani, tiedäthän... Tiedäthän....»
Silmät ummessa kuuntelen Nicolasin puhetta. Hän puhuu minulle hiljaa,
sanojen virratessa vuolaasti ohimoni sivuitse, joka sykähtelee hänen
suutansa vasten. Hän puhuu niinkuin janoonsa nääntyvä juo, niinkuin
tukehtuva hengittää, niinkuin syleilee se, joka rakastaa; hän puhuu
yhä, ja hänen hengityksensä on enää vain pitkä rakkaudentunnustus... ja
minä olen vain henkäys, joka pidättyy ottaakseen sen vastaan.
»Kyllä, Nicolas... kyllä! Kyllä...»
Koko olemukseni syöksyy esiin ja lankeaa maahan tervehtiäkseen
jumaloitua, uutta sanaa, joka minulle kuitenkin on niin tuttu
ajatusteni salakätköistä.
»Kyllä, Nicolas! Kyllä!»
Ja Nicolas puhuu minulle yhä. Hänen puheensa ei ole enää sanoja; vain
niiden musiikki tunkeutuu minuun kuten aalto ja ääni tunkeutuvat
välittävän kalvon kautta.
»Oi, rakkaani, rakkaani, onneni, elämäni... sinä, jolla on sieluni
muoto... sinä, jonka ilo on välttämätön elämälleni... Armaani, vaimoni,
ystäväni...»
Kuuntelen Nicolasia puhtaassa valopiirissä, joka ympäröi tätä
huippukohtaa, kylven puhdistusvedessä, johon olen vaipunut ja haihtunut
olemattomiin.
»Minä olen orjattaresi, Nicolas, vain esine, jolla on sinun olemuksesi
muoto ja joka sitä tottelee.»
»Sinä olet elämäni», sanoo Nicolas. »Elämäni, rakkauteni... Sinä olet
sieluni onni.»
Hänen käsivartensa puristuvat jälleen ympärilleni; tunnen sulkeutuvani
hänen käsivarsiensa hehkuvaan piiriin, hänen silmiensä loisteeseen.
Kaikki maallinen on häipynyt. Rakkautemme kohoaa kohoamistaan ja palaa
kuin liekki taivaalla...
»Marceline... kuuntele minua, rakkaani!»
Ah, tämän äänen puhtaudessa kuuluu väärä sävel... taivaan rauhassa
leimahtaa salama...
»Kuuntelen sinua, Nicolas.»
»Rakkaani... Muistatko, mitä minulle kirjoitit... ihmeellisiä sanoja,
joilla minut huumasit...»
»Kyllä. Kirjoitin sinulle... Tiedän, mitä kirjoitin sinulle...»
»Sanoit minulle rakastavasi minua.»
»Kyllä. Sanoin sinulle rakastavani sinua. Kyllä sanoin sen sinulle!»
Nicolas mutisee hiuksiini:
»En voi enää elää ilman sinua, rakkaani!»
»Ei, Nicolas, et voi enää elää ilman minua.»
»Ymmärräthän minua, Marceline... rakastan sinua...»
Hänen äänensä kaiku on käynyt levottomaksi, synkäksi ja
väkivaltaiseksi; salama pitenee; koko taivaan väri on muuttunut...
»Ymmärrän sinua, Nicolas...»
»Kuinka oletkaan kalpea... Olenko pahoittanut mielesi? Miksi olet niin
kalpea, rakkaani?»
Lapsieni kiduttava meluko, joka jälleen alkoi kuulua ylhäältä, minua
huoletti? Vai tehtaan jatkuva kumea kohinako äkkiä kaikuu korviini kuin
salaperäisen mehiläispesän surina... kotini seinien ääni?
»En ole kalpea, Nicolas... Tai olen kalpea siksi, että nämä seinät
täällä tuottavat minulle tuskaa... Sinä et sitä tee... vaan seinät...»
»Niin, rakkaani, esineet tuottavat täällä sinulle tuskaa...»
Nicolasin piirteet ovat kiristyneet ja saaneet traagillisen vakavan
muodon. Hänen suuret, himon ja hartaan pyytelyn synkistämät silmänsä
tunkeutuvat silmiini, lävistävät ruumiini sielun pohjaan asti.
»Marceline... Kuule... kuule...»
Ääntyäkseen sanat eivät enää tarvitse pääsyä huulilta; kuitenkaan ei
osaisi sanoa, mistä ne ovat pujahtaneet ja kiemurrelleet ihmisten
ilmoille:
»Marceline, ei käy enää päinsä, että tapaamme toisemme täällä. Meidän
pitää kohdata toisemme muualla. Missä mikään ei pahoita mieltäsi...»
Suuria, mustia ja paksuja pilviä vyöryy ympärilläni, ja ilmassa
jyrisee... Nicolasin silmät, jotka äkkiä täyttää tuska ja viha,
kutsuvat minua hurjasti:
»Siksi, että rakastan sinua, näetkös. Marceline... Minä rakastan sinua!»
»Kyllä. Kyllä, Nicolas...»
»Ja sinä rakastat minua. Sinä olet sammut sen minulle.»
»Olen sanonut sen sinulle...»
»Tahdotko luottaa minuun, rakkaani?»
»Tahdon, tahdon luottaa sinuun....»
»Rakkaani, minä olen tullut ottamaan sinut, ymmärrätkö?»
Nicolas pitää minua puristettuna itseään vasten, hänen kasvonsa ovat
taaksepäin kääntyneitä kasvojani vastassa, ja hänen suunsa on lähellä
raotettua suutani. Hän puhuu minulle hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoisi
upottaa sanansa minuun. Ne tunkeutuvatkin minuun, ja minä vastaan
niihin, mutta samalla mieleni säpsähtää tahdottomasti, sillä äkkiä
sieluni on joutunut pelon ja sekasorron valtaan, sen elämä hoipertelee
ja riistetään siltä... Ja minun täytyy sulkea silmäni kätkeäkseni
kauhistavan näyn, jonka silmiin kohoava kuollut sielu tarjoaa.
»Oletko käsittänyt, rakkaani?»
Vastaan kuin kaiku, huohottaen:
»Olen. Lähden kotoa. Otan auton. Poistun autosta siellä, minne pyydät
minua tulemaan. Astun sisään. Nousen portaita. Sinä olet vastassa.
Odotat minua. Olen täysin ymmärtänyt.»
Jyrinä on lakannut. Painostava, synkeä ilma on muuttunut
liikkumattomaksi ja vangitsee minut kuin kiinteä aine. Hymyilen
Nicolasille, tietäen näyttäväni varmalta ja päättäväiseltä. Nicolasin
ääni murtuu ja vaimenee korvaani:
»Jos tahtoisit, rakkaani... jospa tahtoisit tulla jo huomenna...»
Huomenna! Sieluni suistuu uudelleen raiteiltaan kuin hulluksi käynyt
kompassineula... Ah, huomenna... mielessäni on kulkevan auton kuva...
Huomispäivähän on niin loitolla. Entä jos ympärilläni jälleen alkaisi
sama hälinä... jos nämä avaruuden mustat tuulispäät kätkisivät minulta
Nicolasin totuuden... Kenties Pascalillakin olisi aikaa katsoa minua
pitkään...
»Minä tulen tänä iltana, Nicolas.»
»Tänä iltana!»
Nicolasin säpsähdys tärisyttää koko ruumistani. Olemukseni joutuu siitä
kuohuksiin, ja puistatus kulkee sen lävitse, pitkä hullaantumisen
puistatus...
»Tänä iltana. Tänä iltana minä tulen, Nicolas.»
Painaudun häntä vasten, painan häntä vasten sen kauhun, joka alkaa
kietoa minua syleilyynsä, musertaakseni sen, tuhotukseni sen hänen
suojelevaan rakkauteensa.
»Oi, rakkaani!» huudahtaa Nicolas, »mitä sinä teetkään... mitä teetkään
minun tähteni...»
Nicolas puristaa minua lujemmin. Tunnen hänen kasvojensa hehkun, hänen
käsiensä ja ruumiinsa lämmön. Sisimpääni saakka tunkeutuu sielun lämpö,
Nicolasin lämmittävä rakkaus.
»Ah, sinä...»
Nicolas vapisee. Hän päästää minut äkkiä irti.
»Sinä tulet, Marceline?... Tulet? Tänä iltana? Et petä minua? Et nyt
enää voi minua pettää, koska en voisi enää kestää sitä, että minut
pettäisit...»
»Voi, ei, Nicolas! Kuka puhuu pettämisestä... Älä lausu niin
hirvittävää sanaa. Minä tulen, Nicolas! Tulen tänä iltana.»
»Sinä et anna minkään pidättää itseäsi etkä pysäyttää! Et anna minkään
pysäyttää rakkauttani!»
»En. En anna niinkään pidättää enkä pysäyttää rakkauttasi, Nicolas...
sillä minä rakastan sinua!»
Lempeyden, hehkuvan rakkauden ihailun aalto kohoaa Nicolasin kasvoille,
leviää ja säteilee siellä.
* * * * *
»Hyvästi, rakkaani.»
»Näkemiin illalla, Nicolas... Ah. älä mene pois... Älä mene pois...»
»Minun täytyy, rakkaani. En voi enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa.»
»Älä jätä minua, Nicolas!»
»En voi enää jäädä tänne, rakkaani. Anna minun mennä. Rakkaani, sinä
tulet tänään... sinä tulet.»
»Tulen, Nicolas, tulen. Tulen, tulen varmasti.»
Hän sieppaa minut syliinsä ja painaa rintaansa vasten. Nopeasti se käy
ja päättyy, ja kaikki on lopussa. Nicolas on jo mennyt, ja minä olen
yksin Maximen suuressa tupakkahuoneessa.