Ah!... Elämäni on pysähtynyt... se on saavuttanut täyteytensä, ylimmän
päämääränsä; se on hetkeksi suurentunut, paisunut suunnattomaksi,
musertavaksi... ja sitten pysähtynyt.
Nicolas on täällä.
Olen nähnyt Nicolasin jälleen.
Olen nähnyt hänet jälleen, ja meidän silmämme ovat kohdanneet toisensa.
Olen tuntenut sisimmässäni repivää ja yli-inhimillistä tuskaa,
ikäänkuin synnytysvaivoja. Sydämeni lakkasi lyömästä, ja ajattelin,
että kaikki oli lopussa ja sillä tavalla voisi kuolla ja että kuolisin
pitäen Nicolasia silmäterieni pohjalla. Sitten aloin jälleen elää,
nopeasti ja voimallisesti, suurin huumaantunein ja suloisin sykähdyksin.
Söimme päivällistä Fancyn ja Jeanin luona.
Kun astuin Maximen seuraamana suureen valoisaan salonkiin, missä
puhuttiin seisaallaan, näin hänet. Hän oli kasvot oveen päin. Hän
näki minun tulevan keskustellessaan erään naisen kanssa, josta erotin
mustan puvun ja valkoisen selän. Nicolas oli tyyni ja kalpea. Silmämme
kohtasivat toisensa. Nicolas astui eteenpäin ja suuteli kättäni
tervehtiessään.
»Mitä kuuluu, Marceline...?»
»Miten Christine voi, Nicolas?»
Maxime laski painavan kätensä jonkun hännystakkisen hennolle olkapäälle
ja huudahteli kaikuvalla äänellään, tietämättä tarkoin, niitä kukin
sanoi: »Kuules...! Hän kiinnitti ihmisten katseita puoleensa.»
Nicolas istui pöydässä hyvin kaukana minusta; en kääntynyt milloinkaan
hänen suunnalleen; keskustelun häly kuului sieluuni valtameren
aaltoilevalta soitannolta, hunaja- ja valomeren soitolta; hurmiomainen,
suloinen ja polttava onni oli saanut minut valtoihinsa. Minulla ei
ollut enää kiirettä hengittää saadakseni ravintoa elämälleni...
Illan kuluessa Nicolas lähestyi minua luontevaan ja kunnioittavan
rakastettavaan tapaansa. Hän lausui sanoja, joita kaikki olisivat
voineet kuunnella, enkä enää muista, mitä ne olivat; kuulin hänen
puhuvan minulle sellaista kieltä, jota henkevät ihmiset taitanevat,
täsmällistä ja oppinutta kieltä, joka vaihtelee ja iskee suoraan
sielusta toiseen. Kerran hänen huulillaan kauan väreili henkäys, kutsu,
sana, johon keskittyi kaikki rakkauden hehku, kaipaus ja sekavia
huokauksia... katselimme toisiamme vakavasti, ja katseemme oli pitkä
kuin iankaikkisuus.