Auto odottaa. Kuljettajan viereen sijoittautuneena Boula rehentelee ja
esiintyy suurena herrana; pienokaiset ovat likelläni kadonneet auton
sisässä näkymättömiin, pahvirasioiden ja matkalaukkujen väliin. Talo on
jo keltaisten ikkunaluukkujensa sokaisema ja edessämme loistaa puutarha
jäähtyneen auringon alla kuin pitkä punakellervä matto.
»Äiti, ystävä Nicolas!»
Hän kumartuu ja suutelee lasten pieniä vilkkaasti liikkuvia käsiä.
Minulla on aikaa jännittää hermojani, ennenkuin kohtaan hänen silmänsä.
Katseittemme osuessa yhteen kasvomme kirkastuvat ja loistavat syvästä
valosta. Tämän loisteen valtaan jäämme hetkiseksi varmuuden hurmaamina,
ikäänkuin huulemme tavailisivat uuden yhtymisemme päivää ja hetkeä.
Auto lähtee liikkeelle.
Puita vilahtaa ja valoa välähtelee auton ikkunaruuduissa, ikäänkuin
auringon kehrä siinä säkenöitsisi. Kun on päästy ristikkoportista,
tulevat orvokinväriset kynnetyt pellot näkyviin... Tuolla etäällä näkyy
suuri tummankeltainen metsikkö, Saulnayen puisto... Oikealle menevä
tie aukeaa järkkymättömänä näköpiiriini, tunkeutuu sydämeeni pitkän,
harmaan veitsen lailla...