Kaikki on nyt lopussa: me lähdemme huomenna. Välimatka vaimentaa
varmasti sieluni kuolettavan vaikeroimisen...
Olimme tänään päivällisellä Saulnayessä. Siellä oli vieraita, muutamia
naapureita, Christinen serkkuja. Olin iloinen ponnistelematta sitä
varten ja tosiaankin olin tyytyväinen ja näytin huvitetulta; mutta
vain joku toinen nainen puhui siinä istuutuneena Nicolasin pöytään ja
pukeutuneena valkoiseen hameeseeni; toinen siinä katseli Nicolasin
rakastettavia ja tarkkaavaisia silmiä, tämän toisen Nicolasin, joka
istui isännän paikalla ja joka haasteli myöskin, oli iloinen ja näytti
huvitetulta. Siinä oli kaksi muuta henkilöä; todelliset Marceline ja
Nicolas, nämä värisevät ihmisolennot, olivat horrostilassa, köysiin
pantuina ja heitettyinä kuolontuskissa kamppailevan tahtonsa salaiseen
kaivoon.
Ilta oli kaunis; me astuimme pengermälle, jonka valkoinen kiveys
loisti kuutamossa. Kävelin Christinen ja muiden kutsuvieraitten
kanssa. Olen varma siitä, että Nicolas käveli muualla. Mikä voima
siis sai kaikki ihmiset häipymään ja toi Nicolasin läheisyyteeni?
Miksi kaikki katosivat kuin varjot ja miksi me jäimme yksin? Kenties
meidän kaksoisolentomme jatkoivat siellä kävelyään ja eleitään. Mutta
todelliset Nicolas ja Marceline ovat löytäneet toisensa jälleen, kuten
magneettiset esineet yhtyvät toisiinsa. He kävelevät rinnatusten,
ja siteet, jotka ovat heidän jäseniään rutistaneet, putoavat hiljaa
heidän ympäriltään; he tulevat verkkaisina ja vaiteliaina esille
horrosmaisesta unestaan; he kävelevät epätodellisessa, kokonaan kuun
valaisemassa puistossa, joka leviää rauhallisena kuin suuri loiston
ja onnellisuuden maa; he kävelevät tummassa ja lempeässä hämärässä
pitkiä teitä; he kävelevät hiljaisuudessa, joka vetää heitä puoleensa
tummien käsivarsien lailla. He kävelevät, he menevät salaperäistä
ja traagillista pistettä kohti, josta tuulahdus tulee heihin päin
yhä kuumempana ja tukahduttavampana. He kulkevat kuin sinfonian
mieltäliikuttavassa crescendossa. Kuitenkaan ei ohenneessa ilmassa,
johon he tunkeutuvat, ole ääntä eikä ilmakehää; siellä on autio
hiillos, missä kaikki on lakannut, vieläpä heidän hengityksensäkin ja
heidän elämänsä sykintä.
Petollinen puutarhako siellä huhuaa, vai Nicolasin äänikö minulle
puhuu tästä pitkästä huohottavasta hiljaisuudesta? Näännyn tästä
äänettömyydestä: se kauhistuttaa minua, se huumaa minut; olen kuin yön
säikähtynyt ja voimaton saalis.
»Nicolas...»
Nicolasin äänettömyys... hän vapisee, värisee, paisuu kuin suuri purje,
joka tulee nielaisemaan minut...
»Mitä te tahdotte, Nicolas, mitä te tahdotte...»
Tämän äänettömyyden huumaus panee minut huutamaan, jotta keskeyttäisin
sen ja yrittäisin paeta siitä.
»Nicolas... Minähän olen täällä... Minä se olen...»
Ah, äänettömyys särkyy: paisunut äänettömyys purkautuu huudoksi:
»Marceline!»
Nicolasin ääni, vapisevana, tuntemattomana...
»En voi enää... en jaksa enää vaieta. Marceline...»
»Nicolas, mitäpä aikaisemmat sanani enää vaikuttavat... Mitä merkitsee
mikään muu paitsi te?»
Nicolasin kasvot ovat kokonaan surun ja ilon jäytämät...
»Onko se totta? Onko se totta, Marceline? Teille tuottaa mielihyvää se,
että rakastan teitä!»
Oi, kasvot, jotka näin lähestyivät toisiaan, silmät, jotka näin
rukoilevasti katsovat toisiinsa, sielut, jotka näin koskettavat
toisiaan, ovat enemmän toisiinsa yhtyneitä kuin käsivarsin ja huulin...
»Ystäväni... ystäväni...»
»Voi, kuule... Kuule...»
Voimattomia sanoja...
»Tiedätkö, sano... tiedätkö?»
»Oi, tiedän... tiedän...»
»Rakastan sinua, Marceline... rakastan sinua, ymmärrätkö? Rakastan
sinua...»
Nicolas ei vetänyt minua luoksensa: meidän olemuksemme ovat ikäänkuin
sielujemme lennon innoittamina lähestyneet toisiaan saman sakramentin
vastaanotossa.
Hetkiseksi Nicolas ja minä jäimme riippumaan äärettömyyteen,
avaruuteen, ajan ulkopuolelle ja ikuisuuteen; en edes tiedä, koskettiko
hän huuliani, sinetöikö huulten yhtyminen rakkautemme täydellisen
piirin...
Sitten palasimme verkalleen ja ääneti valkoisen taivaan alla, joka
laskeutui puiden väliin.