Mutta en voi päästää meheviä ja ruskeanpunaisia syyspäiviä tunkeutumaan
sydämeeni. En voi avata niille sydämeni ovea. Sydämeni on niin täynnä,
etten uskalla sitä avata. Se tekee kipeää salpautuneessa sydämessäni
tuottaa omituista mojottavaa tuskaa, joka on kuin padotun nousuveden
raukea kohina.
* * * * *
»Te olette todellinen ja herttainen ystävätär, Marceline.»
Christine vetää minut luokseen ja hymyilee minulle surumielisillä
ja aina hiukan nurinpäin kääntyneillä silmäterillään. Näen hänen
sinertävän kehän reunustamien silmäluomiensa sisään ja paljastuneitten
ikenien kalpeuden. Hymyilen Christinelle huulet yhteenpuristettuina ja
surullisina.