[Isan vastausta tähän kirjeeseen en ole onnistunut saamaan, mutta että
he vaihtoivat ainakin jonkun kirjeen keskenään kesän kuluessa, on
varma.]
Päiväkirjassaan kuvailee Isa Sallylle Erkkoa vielä seuraavin sanoin:
"On hyvin jalostavaa ja kehoittavaa sielulle seurustella tai vieläkin
paremmin olla kirjeenvaihdossa itseään etevämmän ihmisen kanssa.
Olisitpa nähnyt, miten kaunis, haaveellinen ja hieno hän oli! Niin,
kaikki, kaikki oli vain runoutta ja sopusointua tuossa nuorukaisessa.
Erkko on nuori (noin 22-vuotias), tulinen, huima nuorukainen. Neiti
Soldan, hänen äidillinen ystävänsä pelkää, että yhä kasvavat kiusaukset
voivat saada hänet horjahtamaan hyveen tieltä; sillä hän on vielä niin
kokematon ja herkkä kaikille vaikutteille. Hänen runonsa ovat myös
joskus täynnä niin kummallista, kevyttä vallattomuutta, kun hän antaa
runottarensa liian vapaasti leijailla tyttöjen ja heidän ruusuisten
huuliensa ympärillä. Mutta alakuloisuus ja raskasmielisyys on sittenkin
hänen luonteensa pohjasävel. Sitä todistavat useimmat laulut hänen
runoelmiensa ensimäisessä vihossa. Ja ken hänet on nähnyt, sanoo häntä
täydellä syyllä 'synkkämieliseksi'.
"Hän on nuori ja hän liitelee kuin perhonen kukasta kukkaan. Mutta sitä
hän tekee vain runoissaan. Aivan kauniisti hän pysyttelee loitolla
naisista. Mutta ne, jotka ovat keskustelleet hänen kanssaan, sanovat,
että hän ujoudestaan huolimatta on tavattoman hauska, puhelias ja hieno
seurassa. En minä ole paljon ollut hänen kanssaan. Joskus hän kuuluu
olevan vallattoman iloinen, on neiti Soldanilla tapana kertoa."
Isan terveys oli kaiken kesää varsin epävakavalla kannalla. Niinpä hän
kirjoittaa Lydia Lagukselle (19/7), ettei hän ole voinut lainkaan hyvin.
"Olen hiukan sylkenyt verta ja rintani on ollut kovin kipeä. Yhden
päivän makasin vuoteessa kovin sairaana; mutta se meni taaskin ohi."
Ja päiväkirjassaan hän elokuun alussa sanoo maanneensa kokonaisen
viikon sairaana vilustuttuaan huviretkellä Jaakonpäivänä. "Rinta
parkani ei siedä enää mitään."
Mutta sittenkin on seminaari hänellä alituisesti mielessä.
"Ehkäpä on mieletöntä ajatellakaan enää seminaariin menoa,"
kirjoittaa hän Lydialle, "mutta koska kaikki ennustavat minulle
kuolemaa, niin voinhan yhtä hyvin kuolla siellä, missä opin elämään."
Ja päiväkirjassaan hän sanoo: "Joskus olen aivan varmaan luullut
kuolevani -- ja siksi en ole yhtään sietänyt kuulla puhuttavankaan
Jyväskylästä. Viikon kuluttua minun pitäisi lähteä matkalle, mutta se
tuntuu aivan mahdottomalta, kun rintani on niin kipeä."
Sairasvuoteella maatessa ja unettomia öitä valvoessa nousi Isan mieleen
monta tuskallista ajatusta, sillä samalla kun hän aavisti kuoleman
lähestyvän, mieli paloi yhä elämään. Tuollaisina synkkinä hetkinä,
jolloin kuoleman pelko ja samalla toivo päästä rauhaan taistelivat
hänen sielussaan, hän sepitti pari sävyltään synkkää ja epätoivoista
runoa, joille hän on antanut nimeksi "Natt-tankar". Toinen niistä
kuuluu näin:
Brusa, brusa vilda bölja!
Storma, storma vilda bröst!
Töcken än min himmel dölja,
än för mig ej finnes tröst!
Mörka skuggor falla neder
öfver dig, du trötta själ,
döden mot dig famnen breder,
snart hon kramar dig ihjäl.
Alla lifvets sorger -- alla,
stormar vilda, hemska, kalla,
nu farväl!
Sista striden kämpas redan --
O! hur ljuft att hvila få!
Döden nalkas. Nå, än sedan?
Hvila får jag ej ändå!
Aldrig, aldrig får jag hvila,
aldrig blir det lugnt hos mig;
hvart än själen skulle ila,
skulle du infinna dig
spöke! som mig städs förföljer
och min stjärnas glans fördöljer
nu för mig.
Himmel! du mig nu förlossa!
Gif mig uppå vägen ljus!
Eller vill du mig förkrossa,
så förtrampa mig i grus!
Gör det snart och sluta striden!
Nog jag smakat ren i tiden
af dess rus.
Ack! nu nalkas hvita andar
och de gripa ren mig fast.
Dödens sång med storm sig blandar;
Allt sker tyst, men i en hast.
Hörde ej du hur mitt hjärta
nu utaf sin sista smärta
stilla brast.
Ack! så sällsamt! nu finns ingen
Isa mer på jorden här,
hon med lätta englavingen
svingat sig till ljusets sfär. --
Nej! hon irrar ibland töcken,
uti rymdens vilda öken,
utan frid.
[suom.: Kohise hurja aalto! Myrskyä hurja rinta! Pilvessä on vielä
taivaani, ei minulle vielä lohtua löydy! Mustat varjot laskeutuvat
ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut
pian. Kaikki elämän surut kaikki kurjat, kammottavat taistelut lausuvat
nyt jäähyväisensä. -- Viimeistä taistelua jo taistellaan. -- Oi, miten
suloista saada levätä! Kuolema lähestyy. No, mitäs siitä? Levätä en
kuitenkaan saa! En koskaan saa levätä, ei koskaan mieleni saa rauhaa,
sielu kulkekoon minne hyvänsä, aina sinä, kummitus, joka alituisesti
seuraat minua, ilmestyisit ja peittäisit minulta tähteni valon. --
Taivas, vapahda minut! Valaise tieni! Tai jos tahdot musertaa minut,
niin tallaa minut tomuun! Tee se pian ja lopeta taistelu! Kylläkseni
olen jo sen kohinasta saanut. -- Oi! nyt lähestyvät valkeat henget ja
tarttuvat jo minuun. Kuoleman laulu yhtyy myrskyn ääneen; kaikki käy
hiljaa, mutta nopeasti. Kuulitko miten sydämeni tuskasta nyt hiljaa
pakahtui. -- Oi, miten kummaa! Nyt ei Isaa enää ole maailmassa, kevein
enkelinsiivin hän liitää valon valtakuntaan. -- Ei! hän harhailee
pilvissä, avaruuden autiossa erämaassa rauhatonna.]
Vaikka epäilemättä olisi ollut paljon järkevämpää, jos Isa olisi jäänyt
kotiin, matkusti hän sittenkin elokuussa Jyväskylään. Matkalla hän
oli hyvin heikko ja kävi Kuopiossa lääkärin puheilla, joka kehoitti
häntä palaamaan kotiin; mutta sittenkin Isa jatkoi matkaansa, sillä
hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä jatkaa opintojaan. Perille tultuaan
oli hän jälleen useita päiviä sairaana ja "sylki paljon enemmän verta
kuin matkalla. Mutta se johtui vain mielenliikutuksesta", vakuuttaa hän
Sallylle kirjeessä (29/8).
Mielenliikutus johtui varmaan siitä, että Isa Jyväskylässä
kohtasi jälleen Lydia Laguksen, joka oli jäähyväisiä sanomassa
seminaaritovereilleen, sillä Kaarlo Bergbom oli kutsunut hänet
Helsinkiin, jotta hän samalla, harjoittaessaan lauluopintoja
neiti Mechelinin johdolla, esiintyisi Suomalaisessa teatterissa
laulukappaleissa. Lydia Lagus viipyi kuitenkin Jyväskylässä vain kolme
päivää, ja sinä aikana toverit hänen kunniaksensa panivat toimeen
juhlan, jossa Isa itse lausui tilaisuutta varten sepittämänsä runon
"Lydialle".
Lukukauden alussa heräsi seminaarin nais-oppilaiden keskuudessa
ajatus perustaa yhteinen lukuyhdistys eli konventti, jossa "eri
luokkien oppilailla olisi tilaisuutta lähemmin tutustua toisiinsa
ja jossa keskusteltaisiin päivän polttavista kysymyksistä sekä
oppilaiden tulevasta tehtävästä ja kaikesta, mikä koski kansakouluja
ja isänmaata", niinkuin Isa selittää kirjeessään Sallylle. Isa oli
hyvin innostunut tähän uuteen yritykseen ja lukuyhdistyksen ensimäiseen
kokoukseen hän "kaikessa kiireessä" sepitti runon "Kutsu taistohon",
joka muotonsa puolesta on kaikkein parhaita hänen tuotteitansa ja
josta selvemmin kuin mistään muusta runosta voimme nähdä, miten paljon
lupauksia ja kehitysmahdollisuuksia hänessä piili. Se kuuluu näin:
Maailmassa raivoaapi
sota alinomainen,
kunnes valo vallan saapi
yli öisen pimeyden.
Pimeydellä vielä valta
suuri Suomenmaassa on,
kunnes pilvipeitteen alta
koittaa päivä sumuton.
Ylös, Suomen nuoret naiset!
Lähtään mekin taistohon!
Vaikk' on voimat vajavaiset,
ehkä apuna ne on.
Kyllä kutsumus on suuri --
lähtään matkahan nyt vaan!
Pimeyden jäykkä muuri
kerran maahan kaadetaan.
Valon lippunen jo liehuu,
kutsuu sodan kunniaan.
Veri urhon rinnass' kiehuu,
neiden posket punottaa,
sydän hehkuu, silmä loistaa,
liehuessa lippusen --
suokoon Luoja hänen poistaa
Suomestamme pimeyden!
Onnee sulle, sointusalle
kielellemme ainian!
Julista jo maailmalle
ajan tulleen armahan.
Ajan, jona arvon kantaa
riennot ihmishenkien,
ajan, joka voiton antaa
valon sotaurhoillen!
Siis sä, Suomi, pääsi nosta
muiden maiden rinnalla!
Itsellesi maine osta
hikes, veres hinnalla!
Vielä kerran päivän koitto
valkeneepi Suomelle.
Sodan päättyessä voitto
tunnustetaan valolle.
Armoo valon lähtehestä
anokaamme ainian!
Muutoin intomme ei kestä:
pimeys vie valtikan.
Kyllä vastuksemme voittaa
lempi, väsymätön työ.
Kyllä aamu kerran koittaa,
vaikka synkkä viel' on yö!
Lukuyhdistyksestä kertoo Isa myös Lydia Lagukselle seuraavassa
kirjeessä, joka muuten on ainoa suomenkielinen kirje, joitakuita pieniä
kirjelippuja lukuunottamatta, jonka olen onnistunut saamaan (31/8):
"Me olemme ruvenneet pitämään lukuyhtiöitä joka maanantai-ilta. Yksi
on vasta ollut. Siellä luettiin sanomalehtiä ja 'diskuteerattiin' 'af
hjärtans grund'. Enimmästi kaksittain ja kolmittain käveltiin lattialla
ja 'resonerattiin'. Mutta Isa oli koko illan ihan yksinään. Lukuyhtiön
avaamiseksi lausuin minä erään runon ja toverit olivat muka niin
kohteliaita, että taputtivat käsiään ja huusivat hyvä, hyvä!"
Samassa kirjeessä kertoessaan eräästä huviretkestä puhkeaa myös hänen
kaipauksensa esille:
"Tänä päivänä oli meillä huvimatka Kiusaniemelle. Kyllä Sinä tiedät
minkälaista siellä on elämä. Oli nyt kuitenkin hupaisempaa kuin mennä
kesänä, jolloin kaikki olivat ihan outoja. Sieltä tultua pyysi neiti
Forsberg minua luoksensa... Me lauloimme siellä ja minä lausuin erään
runokappaleen ja luin ääneen erään kertomuksen Kristina Nilsonin
lapsuudenkodista. Se antoi minulle aihetta ruveta sinusta puhumaan ja
se oli niin suloista ... Lydia, jos Suomenmaa kerran antaa sinusta
saman todistuksen kuin Ruotsi siinä antaa tyttärestään, niin itkee Isa
ilosta.
"Jos minut unohtaisitkin -- seuraisi Sinua kuitenkin tulinen,
sammumaton lempeni ja heikko esirukoukseni kuolemaan asti."
Huonetoverinaan oli Isalla nyt Gusti Demander, ja eräänä iltapuolena
syyskuun keskivaiheilla nuoret tytöt läksivät yhdessä luokkatoverinsa,
Maria Lönnrotin [Elias Lönnrotin tytär, kuoli keuhkotautiin 1873.]
luo, joka ei ollut sisäoppilaana seminaarissa, vaan asui yksityisessä
perheessä kaupungilla. Tytöt olivat keskustelleet hyvin vilkkaasti,
varsinkin Isa oli innostunut siihen määrään, että hänen poskilleen
nousi kirkas puna. Kotimatkalla, heidän noustessaan jyrkkää mäkeä
ylös, sai Isa äkkiä kovan verensyöksyn, ja tuon kohtauksen jälkeen ei
hän jaksanut enää olla mukana tunneilla. Neiti Lydecken otti hänet
nyt luokseen asumaan, jotta tytön ei tarvitsisi päivisin maata yksin
huoneessaan ja jotta hän saisi tarpeellista hoitoa.
Neiti Lydeckenin luota kirjoittaa Isa Sallylle (7/10) seuraavasti:
"Et aavista kuinka sairas olen ollut ja yhä vielä olen. Istun neiti
Lydeckenin keinutuolissa tyynyjen ja peitteitten välissä, sillä en
saa istua pöydän ääressä... Tultuani tänne on minulla ollut seitsemän
kertaa verensyöksy. Voithan arvata, kuinka heikoksi sellaisesta
verenhukasta olen tullut -- ja kun veri on liikkeellä, niin saan
kuumetta ja päänsärkyä kaiken muun lisäksi. Olen maannut lähes kaksi
viikkoa. Neiti Lydecken on hyvin ystävällinen ja hellä ja pitää
minusta äidillistä huolta. Hän ei salli kenenkään muun yöllä maata
luonani. Kaikki muutkin opettajat ja toverit osoittavat kilpaa
ystävällisyyttään minulle raukalle. Joka päivä saan kukkia, omenia,
limonaadia, punssia tai hilloa. Varsinkin neiti Soldan ei tiedä miten
ilahduttaa ja hyvitellä 'pikku Isaa'.
"Saa nyt nähdä, miten minun käy. Kukapa tietää, vaikka Jumala meille
käsittämättömässä säädöksessään olisi päättänyt katkaista Isan elämän,
joka vasta on alullaan -- mutta kai Hän tietää, milloin oikea aika on
tullut. -- Jospa Jumala opettaisi minua oikein tuottavasti sanomaan:
tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta voihan se myös olla, että saan vielä
kauan elää. Jumala yksin tietää."
Ja puhuttuaan Sallyn matkasta ynnä muista asioista lopettaa hän:
"Nyt en uskalla enää kirjoittaa, sillä tämä ponnistus voi käydä
minulle kalliiksi... Kirjoita pian, -- ehkä Jumala sallii minun kokea
vielä sen maallisen ilon, että saan kirjeitä teiltä.
"Rakas Sally, älä ole huolissasi terveyteni vuoksi, vaikka näin
valmistamatta kirjoitan sinulle. Olen varma siitä, että Jumala johtaa
kaikki parhaaksi."
Usein Isan ajatukset tänä sairauden aikana kulkivat kotiin omaisten
ja ystävien luo ja usein hän puhui heistä ja lapsuudenajastaan
tovereillensa. Mutta sama ilo ja rauha kuin pohjoista kotiseutuaan
ajatellessa ei täyttänyt hänen mieltänsä, kun ajatukset liitivät
etelämmäksi, Lydian luo. Tuskalla ja kärsimättömyydellä hän odotti
häneltä kirjeitä, ja ilo ja pettymys vaihtelivat hänen mielessään sen
mukaan toiko posti hänelle tietoja rakkaimmasta ystävästään vai ei.
Ikäväänsä hän usein valittaa Lydian sisarelle, Thildalle pienissä
kirjelipuissa, ja haikeutta piilee seuraavienkin sanojen takana, joilla
hän lopettaa erään kirjeensä Sallylle. "Tänään sain kirjeen Lydialta,
vain pari sanaa; hän moittii minua siitä, etten ole kirjoittanut." Ja
kirjoittaessaan Lydialle neiti Lydeckenin luota (11/10) ja kerrottuaan
sairaudestaan ei Isa voi hillitä suruaan ja ikäväänsä, vaikka se
puhkeaakin esiin vain hiljaisena resignatsioonina:
"Ehkäpä nyt viimeistä kertaa kirjoitan sinulle... Minun täytyy
vihdoinkin ruveta uskomaan, että kirjeeni vain rasittavat sinua...
Älä syytä kuitenkaan itseäsi, jos joskus huomaisit kylmenneesi. Eivät
mitkään lupaukset ja vakuutukset enää tule kysymykseen. Mutta kuule,
Lydi, jos joskus illalla maata pantuasi, kun kaikki on hiljaista
ympärilläsi, ajatuksesi liitäisivät entisiin aikoihin ja mieleesi
ehkä muistuisi seminaari, kuutamo-ilta, joulu tai keväinen yö, niin
ehkäpä silloin silmääsi kirpoaa kyynel -- haikea kyynel -- muistuttaen
sinulle Isan alakuloista sielua...
"Olen viime aikoina ollut aivan levollinen, vaikka olenkin sairas.
Minulla ei ole mitään niin suurta toivetta, jota taivaallinen Isäni ei
voisi täyttää. En vaadi mitään ihmisiltä; siksi olen tyytyväinen. On
suloista rakastaa ja kieltäytyä."
Mutta Isan mieli muuttui heti iloiseksi, kun hän Thildan kautta sai
tervehdyksen Lydialta tai kun Lydialta tuli kirje, joka uhkui entistä
ystävyyttä. Niinpä hänen kirjeessään Lydialle (16/10) on myös aivan
toinen sävy kuin edellisessä. "Älä ole huolissasi minun tähteni, kyllä
toivon pian tulevani terveeksi", sanoo hän siinä. "Paranen nyt aivan
varmaan, kun tiedän, että sinä olet sama kuin ennenkin."
Paria päivää myöhemmin Isa kirjoittaa jälleen Lydialle, tällä kertaa
todellakin viimeisen kirjeensä:
"Nyt on minun paljoa helpompi erota seminaarista, kun et sinäkään ole
enää täällä. Silloin olin terve sekä ruumiiltani että sielultani. Nyt
olen kadottanut kaiken voiman ja halun elää. Olen vielä hyvin huono.
Toiset pukevat ylleni ja suorivat hiukseni ja vähinkin sielun ja
ruumiin ponnistus rasittaa minua siihen määrään, että henki voi siitä
riippua!
"Jos olisin rikas ja eläisin ensi kesään, matkustaisin Italiaan. Ehkä
Italian balsaminen ja puhdas ilma voisi parantaa keuhkoni. Vaan -- ei
-- ei! -- Tapahtukoon Jumalan tahto!"
Lokakuun 12 p:nä Isa muutettiin opettajatar Charlotta Forsbergin luo,
sillä hänen pienessä kodissaan oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin
seminaarin seinien sisällä, ja hiljaisuutta Isan ankara tauti ennen
kaikkea vaati. Lukujen jatkamisesta ei voinut enää olla puhettakaan,
ja Isa odotti nyt vain tietoja vanhemmiltaan, halusivatko he saada
hänet kotiin vai voisivatko he lähettää hänelle matkarahoja, jotta hän
pääsisi Helsinkiin jonkun taitavan lääkärin hoidettavaksi.
Sairaudestaan huolimatta oli Isa enimmäkseen ylhäällä ja pukimissaan,
istuen tavallisesti ikkunan ääressä neiti Forsbergin keinutuolissa
punaruutuinen shaali hartioillaan. Kasvoiltaan hän oli käynyt laihaksi,
mutta poskilla paloi kirkas puna ja silmät olivat entistään suuremmat
ja syvemmät. Usein toverit ja opettajat kävivät häntä tervehtimässä,
ja monasti iltasin, kun hän oli hiukan virkeämpi, hän keskusteli neiti
Forsbergin kanssa suunnitellen joululomalla matkaa Helsinkiin, jolloin
hän saisi taas nähdä Lydian ja kuulla hänen laulavan.
Neiti Forsberg ja hänen sisarensa hoitivat Isaa hellästi kuin omaa
lasta, mutta sittenkin tauti edistyi nopeasti. Ja voimien yhä
heikontuessa Isan ajatukset irtaantuivat yhä enemmän elämästä ja
kääntyivät sitä ratkaisua kohti, joka nyt selvänä väikkyi hänen
edessään. Kovaa taistelua siinä kysyttiin ennenkuin nuori, palava sielu
jaksoi nöyrästi taipua kovaan kohtaloonsa. Ja tuollaisena taistelun
hetkenä hän kääntyi tuskassaan ainoan lohduttajansa, Jumalan puoleen
rukoillen:
Hjälp mig min Gud i all min nöd,
hjälp mig i plågor alla!
Jag vill, min Gud, i lif och död
mig i ditt hägn befalla.
När jordens sorger trycka mig,
jag finner endast tröst hos Dig,
världen den ej finnes.
Det är ett under, store Gud
med detta syndahjärta!
Jag frambär mina klagoljud
för Dig i all min smärta.
Men när mig intet fattas här,
jag ej din nåd, o Gud, begär,
då är min fröjd i världen.
Blott då, när där ej finnes frid
ej bot, ej hjälp för nöden,
man flyr till Dig -- i ångst, i strid,
när man blir rädd för döden.
O, hvarför, hvarför älska vi
den onda värld, då vi dock bli
i nöd af den ohulpne?
Låt Gud mig städs i lust och nöd
min fröjd i Jesu finna,
så skall jag öfver sorg och död
en lycklig seger vinna.
Om jag i glädjen älskar Dig,
kan jag i sorgen hålla mig
helt tryggt till Dig, o Fader!
[suom.: Auta minua, Jumalani, tuskassani, auta kaikissa kärsimyksissä!
Mä tahdon, Jumalani, elämässä ja kuolemassa antaa itseni sinun
huomaasi. Kun maailman surut painavat minua, saan lohdutusta vain
sinulta, maailmassa sitä ei ole. -- Mikä ihme, Jumalani, on tämä
synninsydän! Kaikki huoleni kannan sinulle tuskanhetkenä. Mutta kun
minua ei mikään vaivaa, niin en pyydä, Jumalani, sinun armoasi, silloin
iloni on maailmassa. -- Vaan silloin, kun maailmassa ei ole rauhaa, ei
parannusta, ei apua tuskassa, me pakenemme sinun luoksesi -- tuskassa
ja taistelussa, kun kuolema kauhistuttaa. Oi, miksi me rakastamme pahaa
maailmaa, kun se hädässä ei kuitenkaan voi meitä auttaa?
-- Anna Jumala sekä ilossa että surussa minun löytää iloni Jeesuksessa,
niin sekä surussa että kuolemassa saavutan onnellisen voiton. Jos
ilossa sinua rakastan, niin surussakin voin turvata huoleti sinuun, oi
Isä!]
Kaikkein viimeinen Isan runollinen tuote lie runo "I mörka stunder"
(Synkkinä hetkinä), jossa seuraavin sanoin puhkeaa esiin hänen
yksinäisyydentunteensa ja koti-ikävänsä sekä keskenjääneen elämäntyön
tuottama huoli. Mutta samalla myös kaikesta maallisesta jo irtaantunut
ja uutta, kirkkaampaa elämää kohti kohoava mieli:
Här dör jag ensam, utan vän,
när lifvets dag tar ända.
till norden, till mitt hem igen
kan jag ej återvända;
jag vissnar i min ungdomsvår,
och intet öga skall en tår
den glömda Isa sända.
O! hvarför Suomi! har ej jag
mitt lif för dig fått gifva!
Hur skulle här min lefnadsdag
så kort, så gagnlös blifva?
Jag har ej nått den drömmens höjd,
hvars aning blott till himmelsk fröjd
mitt hjärta kunde lifva.
Men knota får -- och vill jag ej,
då det är Herrens vilja.
Att kalla bort mig nu -- ack nej!
Jag vill mitt hjärta skilja
från jordiskt allt -- och renad så
mot ljuset -- från min vass uppstå,
lik strandens vattenlilja.
Kanske i himmelns blomstergård
en plats mig Herren unnar,
där jag uti den Högstes vård
uppblomstrar och förkunnar
med englarna för er, på jord
Guds allmakts och Guds vishetsord
med klara stjärnors munnar.
[suom.: Täällä minä kuolen yksin, ystävittä, kun elämän päivät
loppuvat, Pohjolaan, kotiini en voi enää palata; minä kuihdun
nuoruudenkeväänäni, eikä ainoakaan silmä vuodata kyyneltä unohdetun
Isan tähden. -- Oi! miksikä Suomi, en saanut uhrata elämääni sinulle?
Miksikä piti elämäni tulla niin lyhyeksi ja hyödyttömäksi? En
saavuttanut sitä unelmieni huippua, jonka aavistuskin saattoi täyttää
sydämeni taivaallisella ilolla. -- Mutta napista en saa -- enkä
tahdokaan, koska se on Herran tahto. Hän kutsuu minut nyt pois -- oi
ei! Sydämeni mä tahdon irroittaa kaikesta maallisesta -- ja sitten
puhdistuneena nousta valoa kohti kuin vesililja kaislikosta. -- Ehkäpä
taivaan kukkatarhassa Herra suo minulle paikan, jossa korkeimman
huomassa voi kukoistaa ja enkelien kera julistaa teille, maan päällä,
Jumalan]
Vielä viikkoa ennen kuolemaansa Isa kirjoitti Sallylle kirjeen (5/9),
josta näkyy, ettei taistelu vielä lähimainkaan ole loppunut.
"Vielä en ole niiden joukossa, jotka ovat taistelleet taistelunsa
loppuun tässä elämässä", kirjoittaa hän. "Vielä henki korisee
rinnassani ja ilmaisee joka hetki olemassaoloaan... Minun on niin
raskasta hengittää, mutta minun tulee kai helpompi olla, kun se
lakkaa. Hikoilen myös yöllä, mutta pääsen siitäkin rasituksesta, kun
sydän on kylmennyt. Kyllä Jumala rakkaudessaan tekee lopun kaikesta
pahasta.
Kuinka suloista kuulla, että te rakastatte minua ja otatte osaa
kohtalooni. Hyviä, ystävällisiä ja uhrautuvaisia ovat ihmiset
täälläkin -- vaikka minä olen paha, oikullinen ja kiittämätön. Sally!
muistathan sinä Isaa -- hän on aivan entisellään -- surullista kyllä!
Parasta olisi minulle itselleni päästä kaikesta. Silloin muutkin
pääsisivät minusta. Katkeruutta alusta loppuun, se on sittekin minun
luonteeni pääpiirre. Oi, Sally, vuodata kyynel kylmän ja pahan
sydämeni tähden pian lumi karistelee jäätyneitä kyyneliä sen yli ja
sitten Huh! Mieleni on niin kaamea! Luulen, että minua paleltaa...
Tuntuu niin ikävältä, kun on pakko jättää kaikki seminaarituumat...
Minulla on monta matkan määrää: Italia -- Visby -- Helsinki --
Puolanka -- ja hauta. Voitko arvata minne matkustan? Eikö totta? Sinä
rukoilet Isan puolesta, että Jumala antaa hänen matkansa päättyä hänen
luokseen?
Sinä katsot niin surullisesti minuun. (Kuvasi on pöydällä edessäni.)
Älä katso tuolla tavoin! Olen laulanut sinulle kauneimmat lauluni,
vaikka koskeekin rintaani. Päätäni särkee tänään -- mutta se ei
merkitse mitään.
Sano terveisiä omaisilleni ja kerro, että olen terve, melkein aivan
terve.
Saa nähdä, saanko nähdä vielä Puolankaa ja teitä kaikkia. Voisinhan
minä saada levätä pikku Alicen [Sally Thauvónin sisar, joka kuoli
aivan pienenä.] vieressä yhtä hyvin kuin täälläkin. En tahtoisi
valittaa. Koetan sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi, Herra -- mutta,
mutta, tiedäthän, miten petollinen ihmissydän on."
Vielä seuraavana aamuna Isa kirjoitti muutamia rivejä Sallylle
puhuen siinä suunnitellusta matkasta Helsinkiin. Ja ikäänkuin katuen
edellisen-iltaista kirjettään hän lisää: "Eilen illalla kirjoitin
sinulle pitkän kirjeen, mutta sitä en voi lähettää -- muuten voisit
luulla, että Isa raukka on tullut hulluksi."
Isan matkan määrä, hänen viimeistä kertaa kynään tarttuessaan, oli jo
määrätty. Hänen ei tarvinnut lähteä kauaksi parannusta hakemaan, sillä
kaiken tuskan ja vaivan vaimentaja, kuolema, toi hänelle parannuksen
nopeammin kuin mitä kukaan oli saattanut aavistaa.
Kirkkaana ja kauniina valkeni marraskuun 12 p:n aamu. Yökylmät olivat
jäädyttäneet järven laineet ja kirkkaana peilinä kimalteli Jyväsjärven
selkä. Ensi kertaa tänä syksynä saivat seminaarin oppilaat luistinlupaa
ja iloisin ja reippain mielin nuori parvi kiiruhti rantaan. Mutta
tiellä heitä kohtasi odottamaton sanoma: vain hetki sitten, kello
kymmeneltä aamulla oli Isa, kaikkien lempimä ja rakastama toveri,
vetänyt viimeisen henkäyksensä. Noustessaan aamulla tapansa mukaan
ja pukeutuessaan ylleen oli entistään kovempi verensyöksy yllättänyt
hänet. Kerran vain kädet ennättivät rukoukseen taipua, kun uusi
verensyöksy muutamassa silmänräpäyksessä teki lopun, ja eloton ruumis
vaipui neiti Forsbergin syliin.
Kun toverit, keskeytettyään luistinretkensä saapuivat neiti Forsbergin
asunnolle, lepäsi Isa kylmänä ja liikkumattomana vuoteella. Kaunis hän
oli katsoa kuolemassansa, kuin marmorikuva, josta kaikki taistelun
jäljet olivat kadonneet ja johon ikuinen rauha ja autuus oli leimansa
painanut.
Mitä toverit tällä hetkellä tunsivat, sen Gusti Demander tulkitsee
kirjeessään Sallylle (13/5 73):
"Minäkin uskalsin nimittää Isaa ystäväkseni, sillä rakastin häntä
enemmän kuin ketään muuta nuorta tyttöä ennen häntä; minä rakastin
häntä siksi, että näin hänessä ilmielävinä kaikki ne ominaisuudet,
jotka muodostivat naisihanteeni. Isa oli pieni kanervakukka, sillä
samaa suloutta kuin se levittää ympärilleen kuivalla kankaalla,
saattoi myös Isa levittää ympäristössänsä. Kaikki, jotka tunsivat
hänet rakastivat ja ihailivat hänen vaatimatonta olentoansa ja
lahjakasta sieluansa, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan
päälle...
Ihana oli Isan lyhyt elämä, mutta vieläkin ihanampi hänen kuolemansa.
En koskaan voi unohtaa häntä sellaisena kuin näin hänet muutamia
minuutteja hänen kuolemansa jälkeen. Siinä oli jotain niin ylevää,
hurmaavaa, sillä kuolema ei ollut painanut häneen jäykkää, kylmää
leimaansa, ei, päinvastoin hän makasi siinä aivan levollisena,
rauhallisena, marmorinvalkeana kuin vasta syntynyt ihannekuva...
Tyhjän sijan on Isa jättänyt jälkeensä, joka ei hevillä voi tulla
täytetyksi..."
Vasta kolme viikkoa kuoleman jälkeen Isan ruumis haudattiin, sillä
odotettiin lähempiä tietoja ja määräyksiä Puolangalta. Pitkän matkan
ja huonon kelin vuoksi ei ruumista kuitenkaan voitu kuljettaa kotiin,
niinkuin Isa oli toivonut, eikä kukaan omaisista edes päässyt
hautajaisiinkaan. Vain opettajien ja toverien saattamana kätkettiin
Isan maalliset jäännökset maan poveen Jyväskylän hautausmaalla,
ensimäisen syyslumen kietoessa luonnon valkoiseen verhaansa.
Toverien laulettua hänelle jäähyväislaulun tulkitsi lehtori Järvinen
lämpimin sanoin kaikkien läsnäolevien kaipauksen ja surun tunteet.
Ja pienenä muistona jälkeenjääneille ystäville jaettiin painettu
vihkonen, "Muisteliaisia" nimeltänsä, joka sisälsi viisi Isan parasta
suomenkielistä runoa. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, 7 p:nä kesäkuuta
1874, kun Isan hautaa varjostavat tuuheat koivut olivat puhjenneet
lehteen ja Lohijoki hautausmaan jyrkän rinteen alapuolella oli katkonut
jäiset kahleensa, kokoontuivat seminaarin opettajat ja oppilaat
jälleen Isan haudalle. Pieni valkea marmoriristi, toverien ja ystävien
pystyttämä, kohosi nyt kummulla, jonka alla lepäävä vainaja oli vielä
kaikkien kalliissa muistossa. Kaipaavien ystävien parissa oli myös J.H.
Erkko, joka runossaan "Isa Aspin haudalla" kuvasi tämän nuoren neitosen
puhdasta ja jaloa luonnetta sekä hänen palavaa isänmaanrakkauttansa
seuraavin sanoin:
Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo,
yön synkeydeltä rauhan valloittaa,
siell' yleni se ihmishenki jalo,
jon ruumista tuo hauta tallentaa.
Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
ja isänmaalle kunnia ja voitto
säteili vienosti sen valosta.
Ja siellä hälle sielun hartautta
herätti salon syvä huokaus;
siell' antoi rauhan, riemun runsautta
kotoisen lammen tyyni kirkkaus.
Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
silloinpa vasta löytäis lepoa.
Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
valoa isänmaalle kantamaan,
se rinnastansa levonlaulut ryösti,
kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.
Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
taivaisten tulten asuinpaikka on.
Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
kukinto-ajallansa neitonen;
tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
kotoisen lammen tyyntä nauttien.
Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne
jäi ystävät ja siskot suremaan.
Vaan hautakumpu kuiskaa, elämänne
valoksi loistakohon synnyinmaan!
Kaksi voimakasta tekijää voimme huomata Isa Aspin elämässä: rakkauden
isänmaahan ja rakkauden Jumalaan. Tosin molemmat nuo tunteet olivat
hänessä vain alullansa, palavana toivona ja hartaana haluna. Samoin
kuin hän toivoi kerran voivansa toteuttaa elämäntehtävänsä, samoin hän
toivoi myös kerran löytävänsä Jumalassa rauhan levottomalle sielulleen.
Koko hänen olentonsa oli kaipausta ja pyrkimystä eteenpäin, mutta
vaikka hän ei eläissään ennättänyt mihinkään varsinaiseen päämäärään,
ei jättänyt mitään valmista jälkeensä, niin herättää sittenkin koko
hänen elämänsä ja olentonsa mitä lämpimintä myötätuntoa. Hänen
syvästi lyyrilliset, enimmäkseen surunvoittoiset, syvää uskonnollista
tunnetta ja herkkää luonnonrakkautta henkivät runonsa liikuttavat
meitä yhtä syvästi kuin hänen elämänsä lyhyt ja yksinkertainen,
mutta syvästi traagillinen tarina. Hän oli yksi noita monia, joiden
toivorikas elämä loppui ennenaikaiseen kuolemaan -- keväthallat Suomen
henkisellä viljavainiolla, niinkuin tiedämme, ovat tehneet monta
tuhoa -- ja vaikka emme voikaan muuta kuin aavistaa kuinka pitkälle
hän suotuisemman kohtalon käsissä olisi voinut kehittyä, niin näemme
hänessä sittenkin tienraivaajan, joka oli mukana avaamassa ensimäisiä
aukkoja koskemattomaan korpeen. Sellaisena Isa Aspin muisto on kauan
säilyvä ja pysyvä rakkaana tulevienkin polvien parissa.