Ääni tuttu kuiskaa sielussani:
"Laula, koska laulunlahjan sait!"
Mutta tunnon ääni intoani
estää, käskien mun olla vait!
Mielelläni laulelisin kerran!
Vaan, tuo kielto tunnossain on -- Herran.
Toisinaan kun intoin vallan saapi,
laulan, vaikka soimaa tuntoni;
toisinaan, jos kuinka haluttaapi,
vaiti oon -- vaikk' laulaa syömmeni.
Kahden mielt' en voi mä noudatella:
olla ääneti -- ja lauleskella.
Loiko ilman tarkoitusta Luoja
vienot sävelet mun sydämeen?
Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja
vaatii arvon niistä itselleen.
Sulle, Herra, lauluni jos soisi,
silloin suotu, sallittu se oisi.
Tämän kevään taistelut sopusointuun sulautuneina, ovat löytäneet
taiteellisen muotonsa runossa "Aallon kehtolaulu", joka onkin Isan
kaikkein kauneimpia ja ehjimpiä tuotteita.
Nuku, nuku aaltonen,
nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
kuusisto!
Kehtolaulusi se on --
nuku aalto rauhaton,
nuku jo!
Miksi tahdot katsella
kuinka jo
loukannut on luontoa
turmio!
Kuinka kukat surkastuu,
kuinka tuuless' paljastuu
lehdikko?
Nuku aalto, vahtopää!
Nuku jo!
Kerran sinun herättää
aurinko.
Senpä sulle, rauhaton,
hellä silloin suotu on
suutelo.
Herätessäis heloittaa
kukat jo,
suloisesti tuoksuaa
tuomisto.
Liverrykset lintuisten
silloin soi kuin Väinösen
kantelo!
Sydän! nuku sinäkin,
nuku jo!
Uni sull' on suloisin
nautinto.
Toivo aikaa armaampaa,
nuku, kunnes lopun saa
taistelo.
Luultavasti tänä aikana on myöskin runo "Kesäyönä" syntynyt.
Yöllä unelmaini taivas
armas aina aukeaa,
maailma -- sun monet vaivas
silloin ei voi vaivuttaa.
Silloin sielu askarissa
onpi onnen löytävä,
vaikk' on ruumis vaivuksissa,
tekee sielu töitänsä.
Vähän muistan murheitani,
luontoa kun katselen
ja kun kynä kädessäni
Luojan töitä aattelen.
Auki onpi akkunani,
raitis ilma aaltoaa,
niinpä myös mun sieluani
henki uusi valloittaa.
Nytpä toivot, unelmani
saavat uuden muotonsa,
huonot, pienet laulelmani
kalliin, pyhän verhonsa.
Sielu uudet siivet saapi,
sydän tuoreet toivonsa:
toivo sinne vuodattaapi
kauniin kultakasteensa.
Mitä kuiskaa toivon ääni
sydämeeni sykkivään?
Ett' en koko elämääni
ole luotu itkemään.
Lukukausi läheni jo loppuaan, Isan ensimäinen seminaari vuosi, jossa
oli ollut niin runsaasti sekä iloa että sisällisiä taisteluja. Samalla
kun hän nyt iloitsi päästessään taas rakkaitten omaistensa luo, tuntui
ero Lydia Laguksesta kovin katkeralta, kaksin verroin katkeralta sen
johdosta, että ero näytti tulevan pitkäaikuiseksi. Toukokuussa oli
näet Ida Basilier ollut konserttimatkalla Jyväskylässä ja kuullut
Lydia Laguksen laulavan, ja nuoren tytön korkea, kirkas sopraano oli
siihen määrään ihastuttanut kuuluisaa laulajatarta, että hän mitä
lämpimimmin kehoitti häntä antautumaan taiteilijauralle. Isa iloitsi
ja oli ylpeä ystävänsä puolesta, mutta samalla hän ei voinut hillitä
alakuloisuuttaan ajatellessaan, että Lydia keskeyttäisi opintonsa
seminaarissa ja että heidän tiensä eroaisivat toisistaan. Ja tuo haikea
ajatus seurasi häntä yhä hänen kotiin palattuaankin. "Saankohan koskaan
enää kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille",
kirjoitti hän ystävälleen Puolangalta (30/6), "saankohan vielä kuulla
sinun laulavan lempilaulujani?"
Ja sitten hän jatkaa:
"Jos Jumala antaa minun parantua, niin palaan kai jälleen seminaariin.
Tahdon tulla sinne työtä tekemään ja raatamaan, tahdon nähdä kaikki
ne rakkaat paikat, jossa sinun rinnallasi uneksin ihanimmat unelmani.
Koittaakohan sinun vai minun onneni päivä? Sinun -- jos pääset
ulkomaille -- vai minun -- jos palaan jälleen seminaariin. En tahdo
olla itsekäs. Verta vuotavin sydämin, mutta silti hartaasti ja
rehellisesti toivon ja rukoilen, että sinun onnenpäiväsi koittaisi."
Isa palasi kotiin seminaarista juhannuksen aikana yhdessä isänsä
kanssa, joka oli tullut häntä Kajaaniin vastaan. Hän palasi kotiin
hyvin heikkona, sillä pitkä matka oli rasittanut häntä siihen määrään,
että hän jälleen oli sylkenyt verta. Hän ei jaksanut lähteä edes
pappilaankaan, vaan lähetti Sallylle sanan, joka heti seurasikin
kutsua. Koko iltapuolen ystävykset juttelivat yhdessä, vaikkeivät
entiset lempikeskustelut enää ottaneetkaan sujuaksensa. Sillä kun Sally
tahtoi kuulla, mitä kirjallisuutta Isa kevään kuluessa oli lukenut,
vastasi hän lukeneensa vain enimmäkseen raamattua ja käänsi puheen
toisaalle.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Sally ja Isa, jotka olivat niin
monta yhteistä iloa ja surua kokeneet, tapasivat toisensa. Pari päivää
myöhemmin läksi näet Sally pitkälle matkalle, aina Murmannin rannikolle
isänsä kanssa, jolle sikäläisen suomalaisen väestön sielunhoito oli jo
useampana vuonna uskottu.
Vähitellen Isan heikontuneet voimat vahvistuivat rauhallisessa kodissa
ja omaisten hyvässä hoidossa. Hän joi joka aamu lämmintä maitoa, käveli
mäntymetsässä ja koetti olla mahdollisimman varovainen. Pappilassa hän
kävi usein, vaikka Sally olikin poissa, lukien ääneen rouva Thauvónille
tai tehden käsitöitä hänen kanssaan. Ja iltasin istuessaan yksin
pienessä ullakkokamarissaan hän jatkoi jälleen päiväkirjaansa. Tuon
pienen vihkosen, jonka nimenä on "Aftontankar tillegnade Ljungblomman
af hennes Pensée" (Ilta-ajatuksia, omistetut Kanervalle hänen
Orvokiltansa), oli määrä Sallylle säilyttää kaikki Isan ajatukset ja
pienet tapaukset sinä aikana, jolloin ystävä oli poissa kotoa. Sillä
vaikka Lydia Lagus olikin Isalle kaikkia muita ystäviä kalliimpi,
osoittavat tämän pienen vihkosen tiheään kirjoitetut sivut, kuinka
rakas myös Sally oli hänelle.
Heinäkuun 7 p:nä kertoo Isa päiväkirjassansa, että hän yhdessä Sallyn
äidin kanssa on lukenut "Salaminin kuninkaita".
"Miten ihana ja suurenmoinen se on!" huudahtaa hän. "Olen kovin
ihastunut siihen. Kreikkalaiset ovat aina olleet lempikansani -- nuo
sivistyneet, isänmaalliset, runolliset muinaiskreikkalaiset nimittäin.
Ihana, hurmaava satumaa! Minun mielestäni heidän muinainen suuruutensa
on aina tuntunut pikemmin sadulta kuin todellisuudelta." Mutta sitten
hän äkkiä innostuneena puhkeaa sanomaan: "Mutta miksi ihailisin vain
Kreikkaa? -- Ei! Suomi on yhtä ihailtava. Suomi,[Seuraavat lauseet
on Isa kirjoittanut suomeksi.] sinä olet minulle yhtä rakas, yhtä
rakas, yhtä mieluisa, sinä olet yhtä täynnä ihanuutta, runoutta,
voimaa ja muinaismuistoja! Kalevala on minusta yhtä ihmeellisiä ja
jaloja muistoja täynnä kuin Iliaadi ja Odysseyakin -- Kalevalan
urhot: Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen -- kyllä
ne piisaavat Herkuleelle, Theseylle, Akilleylle ynnä muille. Maamme,
kansamme -- kaikki ovat yhtä ihmeteltäviä; Pindaroa, Homeroa,
Sofoklesta ynnä muita kyllä vastaa Runebergimme, Topeliuksemme,
Stenbäck -- Lönnrot ja monet muut."
Isan suurimpana ilona tänä kesänä olivat postipäivät, jolloin hän sai
ystäviltään kirjeitä. Oikea onnenpäivä siinä suhteessa oli heinäkuun
14:s, sillä niinkuin hän päiväkirjassaan kirjoittaa, sai hän sinä
päivänä kirjeitä "kahdelta rakkaimmalta naisystävältään", Lydialta ja
Sallylta sekä kolmannen "parhaimmalta miesystävältään". Hän oikaisee
kuitenkin heti: "Ei! Hän ei ole minun ystäväni, hän on vaan hyvä
tuttava minulle, mutta meitä yhdistää sielun sympatiia, vaikkemme
ole toistemme kanssa montakaan sanaa vaihtaneet -- me olemme vain
ajatelleet -- ja katselleet toisiamme. Minä ihailen häntä suuresti."
Tämä hyvä tuttava, käyttääksemme Isan omia sanoja, oli sama nuori
runoilija, josta hän jo edellisenä syksynä oli kirjoittanut Sallylle ja
toivonut saavansa nähdä häntä, J.H. Erkko.
Erkko, joka vuotta aikaisemmin oli tullut seminaariin kuin Isa, asui
neiti Soldanin luona ja siellä Isa epäilemättä oli joskus tavannut
hänet. Neiti Soldan oli kiintynyt kumpaankin oppilaaseensa, joiden
lahjat kävivät niin samaan suuntaan, ja useasti lukukauden aikana
oli hän koettanut viedä heitä yhteen varsinkin huomattuaan, millä
ihastuksella Erkko seurasi nuorta runoilija-neitosta. Isaa kiusasi
kuitenkin neiti Soldanin hyväntahtoinen välittely, ja jos hänen
tunteensa Erkkoa kohtaan oli muuta kuin hänen runottarensa ihailua,
niin ei hän sitä ainakaan seminaaritovereilleen osoittanut. Mahdollista
on kuitenkin, että jollei kuolema olisi katkaissut niin varhain hänen
elämäänsä, tuo ystävyys helpostikin olisi voinut muuttua syvemmäksi ja
kiihkeämmäksi tunteeksi.
Vähää ennen Jyväskylästä lähtöä oli Isa käynyt hyvästijätöllä neiti
Soldanin luona ja salin pöydällä oli hän silloin nähnyt kokonaisen
pinkan Erkon vasta ilmestyneitä runoja. Huoneessa ei sattumalta ollut
ketään, ja silloin nuori tyttö, seuraten äkillistä mielijohdetta,
kirjoitti ylimmän runovihon kannelle Erkon nimen alle seuraavat kolme
sanaa: "Nuorukainen, maasi toivo!" Noilla sanoilla hän tahtoi, niinkuin
hän päiväkirjassaan sanoo (14/7), antaa "ystävällisen varoituksen
nuorelle runoilijalle, jonka elämä oli niin täynnä kiusauksia." Että
Erkko arvasi, kuka nuo sanat oli kirjoittanut, oli suuri yllätys
Isalle, mutta vieläkin suurempi oli hänen ilonsa nähdessään Erkon
kirjeestä, että hän oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
Isa käänsi Sallya varten ruotsiksi Erkon kirjeen, joka uudelleen
suomennettuna kuuluu näin: [Alkuperäinen kirje joutui luultavasti
liekkien uhriksi Parolan talon tulipalossa. Kursiveeratut sanat on Isa
itse siteerannut suomeksi.]
"Jalo ja kunnioitettava neiti Isa Asp.
"Uskallan lähestyä Teitä kirjeellisesti, koska toivon, että Teidän jalo
sydämenne ei tiedä mitään niistä peloittavista ennakkoluuloista, jotka
ehkä kahlehtivat useiden -- samoihin oloihin sidottujen mieltä.
Uskallan sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, koska luulen, että
jossakin määrin tunnen Teidän suuret, jalot ja korkeat pyrkimyksenne,
joita olen seurannut sydämellisellä kunnioituksella ja -- jollette
paheksu sanojani -- samalla myös osanotolla. Tämä kirje on kuitenkin
lähinnä Teidän oman sydämenne aiheuttama.
_Kolme jaloa sanaa yhtä jalosta rinnasta ovat kylläksi herättämään
intoa ja rohkeutta._
Arvaamalla pääsin selville siitä, että nuo kolme sanaa: _Nuorukainen,
maasi toivo!_ olivat Teidän kädestänne lähteneet.
Teidän sananne ihastuttivat minua suuresti ja nostattivat
selittämättömän tunteen rintaani.
Nuo sanat olivat Teidän kirjoittamianne.
Nuo sanat olisivat ehkä aivan liian suuret minulle, jolleivät ne
samalla kiihoittaisi ja innostuttaisi jokaista nuorukaista. Jos
milloin niin nuoruudenaikana ihmiset ovat valmiit toivomaan ja
uskomaan itsestään paljon. Mutta jollei niin olisi, niin eivät nuoret
olisikaan nuoria, eikä myöskään saataisi mitään suurta ja kunnollista
maailmassa aikaan.
Pyydän anteeksi, että niin kernaasti siirryn yksityisistä asioista
yleisiin. Tahdon vain vakuuttaa, että niin totta kuin Te sanoillanne
annoitte minulle rakkaan ja kehoittavan muiston, niin totta tahdon
minäkin ahkerasti käyttää Luojan antamia lahjojani rakkaan maani ja
kansani kunniaksi, sillä palvellessamme omaa kansaamme palvelemme
samalla koko ihmiskuntaa. ('Huomaatko hänen korkealle tähtäävää
kunnianhimoansa', puhkeaa Isa kesken kaikkea Sallylle sanomaan.)
Samalla minä myöskin uskon, että ilman luottamusta kahden välillä, ei
voi saada mitään kunnollista ja arvokasta aikaan.
Koska Te olette niitä harvoja naisoppilaita seminaarissa, joiden
tuttavuuteen minun on onnistunut päästä, niin toivoisin hartaasti
saavani Teidän valokuvanne, ja vieläkin iloisempi olisin,
jollette olisi _loukkaantunut_ tästä kirjeestä, ettekä halveksisi
kirjeenvaihdon jatkamista kanssani.
Iloista, nautintorikasta ja virkistävää kesää toivoo vilpittömällä
ystävyydellä ja kunnioituksella