Hvem är väl den stygge Amor,
som så ofta jag hör dömmas,
och så bittra skymford tömmas
öfver stackars liten Amor? --
Mor min sade mig en dag:
"Kära dotter väl dig akta,
känslor, tankar noga vakta
för den listeliga Amor."
Därför ropar ständigt jag:
"Amor, Amor med din svit,
stygge Amor, kom ej hit!" --
Föga bryr jag mig om Amor,
aktar ej hans list och svek.
Hoppar, sjunger, leker, dansar,
strör mitt hår med blad och kransar
under sommarvindars smek.
Stundom där i gröna lunden
kysser jag den vackra Adolf,
som mig evigt lofvat älska.
Sätter kransen, af mig bunden,
på hans ljusa lockars guld.
Bryr mig ej om stygge Amor,
blott min Adolf är mig huld!
[suom.: Ken lie tuo paha Amor, jota niin usein kuulen moitittavan,
tuo pieni Amor parka, jolle niin katkeria häväistyssanoja heitetään?
Äiti sanoi eräänä päivänä: "Rakas tyttäreni, varo itseäsi, tunteitasi
ja ajatuksia viekkaalta Amorilta." Siksi huudan aina: "Amor, Amor
joukkoinesi, paha Amor älä tule tänne!" -- Vähät minä Amorista, en
välitä hänen viekkaudestaan enkä petoksistaan. Hypin, laulan, leikin,
tanssin, koristan hiuksiani lehdillä ja seppeleillä kesätuulen
hyväillessä. Joskus viheriässä lehdossa suutelen kaunista Adolfia,
joka on luvannut iäti rakastaa minua. Sitomani seppeleen lasken hänen
kullankeltaisille kiharoilleen. En välitä ilkeästä Amorista, kun vain
Adolf on minulle suopea!]
Samaan ryhmään kuuluu myös runo "Stygnet" (Pistos), joka muistuttaa
jossakin määrin kansanrunoudessa tavattavia vuoropuheluja:
När jag fordom lekte yster
ibland ängens sköna blomster
och förgätmigej'er fäste
vid min barm, jag kände stygnet
uti hjärtat och till modern
sprang förskräckt från gröna ängen,
och förtäljde hvad som timat.
"Det var väl en liten ödla",
sade modern -- "eller kanske
var det då en liten geting." --
"Nej", jag sad', "ej någon ödla
eller geting har mig stuckit,
det var blott en liten engel
med en bindel, som så glänste
utaf röda, blåa färger,
och med tvenne skäimska
ögon log hon som en liten engel."
Då min vise broder sade:
"Syster, det var liten Astrild;
akta dig för dennes pilar!"
[suom.: Kun muinoin vallattomana leikin niityn kauniitten kukkien
parissa ja lemmikkejä kiinnitin rintaani, tunsin pistoksen sydämessäni
ja kiiruhdin peloissani äidin luo vihreältä niityltä ja kerroin mitä
oli tapahtunut. "Varmaan pieni sisilisko", sanoi äiti -- "tai ehkä
pieni ampiainen." -- "Ei", ma sanoin, "ei sisilisko eikä ampiainen
minua pistänyt, vain pieni enkeli, joka veitikkamaisesti hymyillen
katseli minuun kuin pieni enkeli." Silloin sanoi viisas veljeni:
"Sisko, se oli pieni Astrild, varo hänen nuoliansa!"]
Erittäin näppärä on myöskin pieni runo "Eros".
Dig jag känner, glada Eros,
med de lätta rosenvingar,
som jag fordom sökte fånga
när jag var en sorglös flicka.
Ack! jag blef dock själf din fånge!
Grymme Eros! falsk som ormen
är du alltid mot den arma.
Hvarför sköt du i mitt hjärta
pilen från din säkra båge?
[suom.: Sinut tunnen, iloinen Eros, keveine punertavine siipinesi, jota
muinoin tavoittelin ollessani suruton tyttö. Oi, mä jouduin itse sinun
vangiksesi! Julma Eros! viekas kuin käärme olet aina minua raukkaa
kohtaan. Miksi ammuit sydämeeni nuolen varmasta jousestasi?]
Leikillisen sävynsä vuoksi lie täysi syy olettaa, etteivät nämät
runot ole persoonallisten kokemusten synnyttämiä, vaan pikemmin vain
kirjallisten vaikutusten johdosta ikäänkuin leikillä sepitettyjä.
Eräästä "Vinterkvällen" (Talvi-ilta) nimisestä runosta, joka sävyltään
on paljoa kiihkeämpi ja rakkautta uhkuvampi kuin edelliset, sanookin
Isa itse, "ettei aihe ole kokemuksesta saatu". Persoonallisempi leima
on kuitenkin runolla "Den obekanta känslan" (Outo tunne), siinä kun
on piirteitä, jotka voisivat viitata Isan Oulunmatkaan keväällä 1871,
jolloin hän tutustui Oulun alkeiskoulunopettajaan, maisteri Thor
Stenbäckiin, ja joka, niinkuin Isa kertoo Fannylle, herätti varsin
suuressa määrin hänen mielenkiintoaan, vaikka tuttavuus supistuikin
yhteen ainoaan iltaan. Sävy tässäkin runossa on kauttaaltaan leikkisä,
varsinkin sen viimeinen säkeistö uhkuu elämänhalua ja reipasta
tunnelmaa, mikä on niin harvinaista Isan filosofis-uskonnollisiin
mietteihin vaipuvalle mielelle.
Päiväkirjasta voimmekin nähdä, että Isan ajatukset tämän talven
kuluessa yhä uudestaan kääntyivät uskonnollisiin kysymyksiin. Eräänä
iltana hän päättää päivän mietteensä seuraavalla runonpätkällä:
Efter dagens mödor kommer kvällen,
full af klara stjärnor tindrar himlapällen,
hvarje stjärna vinkar mig så gladt,
visar vägen bort till fridens boning,
säga: "Friden, hoppet och försoning,
allt finns där, du sorgens barn, godnatt!"
[suom.: Päivän huolien jälkeen tulee ilta, tähtikirkkaana loistaa
taivaanlaki, kaikki tähdet vilkuttavat minulle iloisesti, osoittavat
tietä rauhan maille, sanovat: "Rauha, toivo ja sovitus, kaikki löytyy
siellä, surun lapsi, hyvää yötä!"]
Pitkänäperjantaina (7/4), jolloin taistelu ja epäilys täyttää mielen,
hän kirjoittaa:
"Jumalani, kuinka kauan minun täytyy olla erilläni sinun yhteydestäsi,
johon me kuitenkin olemme määrätyt? Kauanko minä onnun molemmille
puolille? Minä tahdon tulla osalliseksi sinun sovituskuolemastasi,
mutta tahtoni ei ole sellainen, kuin sen pitäisi olla... Sydämeni ei
ole vielä vapautunut maailmasta."
Sama tuska puhkeaa myös esille runosta "Långfredagen" (Pitkäperjantai):
O! Jesu kom! intag hos mig
Din plats -- från synden rena!
O, Jesu, kär! min själ med dig
du evigt må förena;
låt aldrig synden, världen få
mig rycka bort från Dig. Därpå
säg Du, o Fader: Amen!
[suom.: Oi Jesus tule! käy luokseni puhdista synnistä! Oi Jesus rakas!
yhdistä sieluni Sinun kanssasi ikuisesti, älä anna koskaan synnin,
maailman riistää minua luotasi. Siihen sano, oi Isä: Amen!]
Tämä runo, josta yllämainittu säkeistö on, on muuten niitä harvoja
puhtaasti uskonnollisia runoja, joita tapaamme Isan tuotannossa. Sillä
vaikka Isa aivan lapsesta saakka olikin mieleltään uskonnollinen,
niin ilmeni se sittenkin vielä hänen viimeisinä aikoinaankin, jolloin
kuitenkin yltyvä tauti ja lähestyvä kuolema johti yhä useammin hänen
ajatuksensa Jumalaan, vain kaipauksena ja pyrkimyksenä johonkin
korkeampaan, eikä jo saavutettuna rauhana ja sopusointuna Jumalassa.
Hän tiesi ja tunsi, että hänen olisi pitänyt elää Jumalan yhteydessä,
mutta hän ei voinut _kokonaan_ antautua hänelle ja siksi hänen
sydämessään oli alituista taistelua ja levottomuutta.
Kevään lähetessä kääntyi nyt puhe sekä pappilassa että kotona yhä
useammin seminaariin. Huhtikuussa Isa matkustaa isänsä kanssa
Ouluun saadakseen lääkärintodistuksen, ja toukokuun lopulla ovat
hakemuspaperit kunnossa. Fannylle hän kirjoittaa asiasta seuraavasti
(26/4):
"Olen nyt saanut kyllikseni Pohjolan yksitoikkoisesta elämästä ja olen
aikonut koettaa onneani Jyväskylässä... Kaikki kehuvat seminaaria
ja siksi sain minäkin halun lähteä sinne. Alussa oli minulla oikein
palava halu -- mutta se on kuitenkin hiukan laimentunut. Paljon,
hirveän paljon siellä täytyy lukea, mutta siihenhän minulla on aina
ollut halua. Mutta seminaari kuuluu olevan aivan kuin jokin luostari
ja oppilaita pidetään kovin ankarasti silmällä, vaikka voihan sekin
olla hyvä. Eihän haita, vaikka hiukan tasaantuisi ja tulisi vakavaksi.
Pääasia vain, että saa jotakin oppia -- ja sitten koevuosien
jälkeen... mikä ilo jos saisin oman koulun jossakin etelä-Suomessa,
hiukan valistuneemmalla seudulla. Vapauden ja oman pienen kodin!"
Kesäkuun lopulla sai Isa kehoituksen tulla seminaariin ja heti hän
alkoi valmistautua matkaa varten. Pappilassa avulias ruustinna auttoi
häntä vaatteiden ompelussa, ja kaikessa kiireessä Isa selaili vielä
niitä oppikirjoja, joita tutkintoa varten vaadittiin. Sillä samalla kun
hän iloitsi nähdessään hartaan toiveensa vihdoinkin toteutuvan, hän
kuitenkin pelkäsi, ettei hän voisi täyttää niitä oppivaatimuksia, joita
seminaariin pyrkijöille asetettiin. Sillä olivathan hänen lukunsa,
tuota ainoaa kouluvuotta Raahessa lukuunottamatta, olleet kerrassaan
sattuman varassa.
Matka Puolangalta Jyväskylään, niin pitkä kuin se vielä tänäkin päivänä
on, oli 40 vuotta sitten vielä monta vertaa pitempi ja vaivalloisempi.
Hevosella oli ajettava Kajaanin ja Iisalmen kautta Kuopioon ja sieltä
sitten edelleen Jyväskylään, mikä matka kaikkiaan teki noin 50
peninkulmaa. Iisalmesta tosin saattoi päästä laivalla Kuopioon, mutta
Isalla oli niin huono onni, että laiva hänen saapuessaan perille oli
ennättänyt juuri lähteä, eikä hänellä ollut aikaa odottaa seuraavaa
vuoroa. Huono onni seurasi häntä muutoinkin tällä matkalla. Kajaanista
hän ei saanut matkaseuraa, niinkuin hän oli toivonut, ja lähdettyään
sieltä yksin ajamaan, yllätti hänet rankkasade, jota kesti koko matkan,
aina Jyväskylään asti. Läpimärkänä hän istui rattailla useita päiviä ja
vilustui niin pahasti, että hän koko talven sairasti kovaa yskää, joka
vähitellen muuttui ankaraksi rintataudiksi ja ennen aikaansa katkaisi
hänen nuoren elämänsä.
Elokuun 16 p:nä, iltaa ennen pääsytutkintoa, Isa saapui Jyväskylään
ja läksi heti seminaarin johtajan [K.G. Leinberg, vv. 1868-1894 J:n
seminaarin johtajana.] ja johtajattaren puheille. "Neiti Lydecken
[Charlotte Lydecken, vv. 1867-1894 J:n seminaarin johtajattarena, asuu
nykyään Viipurissa.] otti minut niin ystävällisesti vastaan, että
sydämeni oikein lämpeni", kirjoittaa Isa Sallylle. "Hän taputti minua
olalle ja kehoitti olemaan rohkea ja levollinen (seuraavana päivänä oli
näet sisään pääsytutkinto)."
Mutta vaikka ensimäinen vastaanotto olikin näin ystävällinen, niin
tuntui sittenkin ensi ilta vieraassa kaupungissa kolkolta nuoren tytön
mielestä, ja koti-ikävä ja levottomuus painosti häntä.
"Ensi iltana Jyväskylässä ajattelin teitä kaikkia, ja omaa
elämääni", kirjoittaa hän Sallylle (10/9) "ja olin kovin levoton,
etten tulisi hyväksytyksi. Istuessani illalla yksin otin raamatun
esille matkalaukusta ja aloin lukea Joh. 14 lukua. Harvoin olen sen
totuuksia niin syvästi tuntenut ja harvoin sen ihmeellinen oppi on
niin liikuttanut minua. Luettuani olin aivan levollinen ja ajattelin,
että Jumala kyllä pitää huolta minusta, vaikka olenkin niin kaukana
maallisesta kodistani."
Turhaan Isa olikin levoton sisäänpääsytutkinnon vuoksi, sillä hän
suoriutui siitä suurella kunnialla, niinkuin käy selville heti
tutkinnon jälkeen kirjoitetusta kirjeestä Sallylle (18/8):
"Kaikki seminaariin pyrkijät jaettiin useampiin eri ryhmiin. Ensin
meitä tutkittiin laulussa... Sitten tohtori Bonsdorff [Ernst
Bonsdorff, vv. 1863-75 matematiikan opettajana J:n seminaarissa,
nykyään professori ja yliopettaja Suomalaisessa normaalilyseossa.]
kuulusteli matematiikkaa ja se kävi kohtalaisesti. Sitten lehtori
Järvinen [Nestor Järvinen, uskonnonopettaja J:n seminaarissa,
sittemmin kirkkoherrana Juvalla.] uskontoa, ja siitä suoriuduin
mainiosti:... Viimeksi neiti Soldan [Edla Soldan, suomenkielen ja
piirustuksen opettajatar J:n seminaarissa. K. 1894.] kuulusteli
suomea... Sekin kävi minulta hyvin... Iltapuolella oli opettajien
kokous ja illalla kl. 9:ltä me keräännyimme jälleen seminaariin
kiusallisen odotuksen jälkeen. Asetuttuamme paikoillemme astui
johtaja esiin, piti kauniin puheen ja mainitsi kaikkien niiden
nimet, jotka olivat hyväksytyt Hagman, Asp, j.n.e. Nimiä ei lueteltu
aakkosjärjestyksessä, vaan tietojen mukaan. Katsos, se oli suuri
kunnia minulle, että olin toinen. Sillä monet pyrkijöistä olivat
juuri äsken lopettaneet koulunsa, mitkä olivat käyneet Tampereen
tyttökoulua, mitkä Vaasassa tai Helsingissä ja tiedäthän itsekin, että
kuusi vuotta sitten lopetin vajanaisen koulunkäyntini ja miten vähän
sen jälkeen olen lukenut."
Seminaariin tuloaan kuvaa Isa erittäin hauskasti ensimäisessä
aineessaan, jonka hän seminaarissa kirjoitti. Koska se antaa selvän
kuvan siitä, miten seminaariajatus hänessä heräsi, mitä hän toivoi
siellä saavuttavansa ja miltä kannalta hän käsitti opetustoimen, otamme
sen tähän kokonaisuudessansa:
"Lapsuudestani saakka on luontoni ollut taipuvainen lukemiseen
ja kirjoittelemiseen, ja haluni päästä johonkuhun julkiseen
oppilaitokseen on aina ollut suuri. -- Muutamia vuosia sitten kuulin
puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä
samasta; silloin syttyi mielessäni sammuttamaton halu päästä tänne.
"Ajatuksissani kuvasin ainoastaan seminaarin semmoiseksi, että
mieleni voisi tulla tyydytetyksi; kuvailin siellä olevan aarteen tai
lähteen, josta sieluni saisi ammentaa sivistystä, tietoja ja taitoja
sammuttamattomaan janoonsa; kuvailin seminaarin olevan sen paikan,
jossa ihmisen mieli tulisi kerrassaan ylennetyksi tuosta jokapäiväisen
elämän mudasta; ja sitten kun ajattelin vielä kauemmas, nimittäin
sitä aikaa, jolloin saisin kansakoulunopettajana voimaini jälkeen
hyödyttää rakasta isänmaatani ja istuttaa sivistystä ja valoa Suomen
lasten sydämiin ja saattaa heitä pimeydestä ja tietämättömyydestä
sivistyksen ja valkeuden tielle; niin silloin tunsin enemmän kuin
koskaan muulloin, että minun piti päästä tänne.
"Muutamia viikkoja toivon ja pelon välillä odotettuani sain
kutsumuskirjeen. Sanomattomat olivat tunteeni sen vastaanottaessani.
Silloin vasta selveni minulle koko tämä asia. Nyt vasta tulin oikein
ajatelleeksi sen askeleen tärkeyttä, ja elämäni tarkoitus tuli nyt
vasta minulle ilmi. Raskaat ja monet tunsin velvollisuuteni olevan,
vaan jalon ja suloisen kutsumukseni.
"Siihen asti en ollut ollenkaan huolinut valmistautua tänne; siksi
rupesin kiireesti ulkonaisesti valmistamaan itseäni...
"Jyväskylään tultuani olin, niinkuin monet ajat jälkeenkinpäin aivan
kuin puolipyörryksissä, sillä en tahtonut voida uskoa, että näin
yhtäkkiä olin täällä, monivuotisten unelmieni perillä..."
Isa oli siis nyt "toiveittensa perillä", niinkuin hän aloittaa
ensimäisen kirjeensä Sallylle Jyväskylästä. "Kaikki on käynyt täällä
paremmin kuin mitä uskalsin toivoakaan." Ja voisipa melkein sanoa, että
Isa otettiin täälläkin, niinkuin yleensä kaikkialla, minne hän joutui,
avosylin vastaan. Sillä alusta aikain hän voitti kaikkien suosion, sekä
opettajien että toverien.
Jyväskylän seminaari oli toiminut lähes 10 vuotta, kun Isa tuli sinne.
Sama ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka oli lämmittänyt sekä
opettajia että oppilaita alkuaikoina ja antanut intoa ja tarmoa heidän
työlleen, oli yhä vieläkin täällä vallalla, vaikka sen ensimäinen
johtaja ja luoja olikin jättänyt laitoksen ohjakset toisiin käsiin.
Kerääntyihän tänne kaikkialta Suomesta nuoria naisia ja miehiä,
jotka tahtoivat palvella isänmaata ja levittää valoa ja valistusta
kansan syviin riveihin. Naisoppilaista varsinkin oli suuri joukko
sivistyneistä kodeista lähteneitä neitosia, jotka eivät vain työansion
vuoksi tulleet seminaariin, vaan sen suuren aatteen innostamina, joka
itse laitoksenkin oli luonut. Ja tuo isänmaallinen innostus, joka
täällä oli vallalla, vaikutti kuin ilmestys Isan herkkään mieleen.
Se johti hänen sielunelämänsä aivan uusille poluille, se sytytti
voimakkaaksi, suureksi liekiksi sen pienen kipinän, joka sielun
pohjalla oli hiljalleen kytenyt. Se kypsytti hänen runoilijalahjansa,
antoi niille ikäänkuin uudet siivet.
Ja tuo isänmaallinen, kansallinen henki, joka puhkesi esiin
seminaarissa joka tilaisuudessa, oppitunneilla, väliaikoina,
juhlatilaisuuksissa, se antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä,
suomen ikäänkuin uutena lahjana. Vaikka Isan tähänastiset runot,
niinkuin tiedämme, olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä, niin juuri
hänen ruotsinkielensä ja sen monet suomenvoittoiset käänteet ovat
parhaana todistuksena siitä, että suomi sittenkin oli lähempänä hänen
sydäntänsä, se kieli, jota hän parhaiten hallitsi. Ruotsinkielellä
hän tuskin koskaan olisi voinut kehittyä runoilijaksi. Suomi sen
sijaan oli hänellä niin veressä, että hän suuremmitta ponnistuksitta
saattoi nyt seminaarissa muuttaa kieltä tai oikeastaan vapautua
entisestä. Sillä hänen suomalaiset runonsa, jotka seminaarissa nyt
syntyivät ilman mitään varsinaista edelläkäypää kielenharjoitusta, --
olihan hän saanut kasvatuksensa kokonaan ruotsiksi ja olihan puhe-
sekä kirjeenvaihtokieli hänen ja hänen ystäviensä välillä yksinomaan
ollut ruotsi, puhumattakaan hänen runoistansa ja päiväkirjastansa
-- ovat sekä taiteellisessa että kielellisessä suhteessa edellisiä
paljoa etevämmät. Samalla tulee suomenkielen mukana uusi aines hänen
runoiluunsa: isänmaan rakkaus, jota hänen ruotsalaisista runoistansa
melkein turhaan saamme etsiä. Siten ne aiheeltaankin ovat paljoa
laajemmat kuin melkein yksinomaan kodin ja läheisten ystävien piiriin
rajoittuvat ruotsalaiset runot.
Tullessaan seminaariin Isa herätti heti opettajien ja toverien
huomiota. Jo hänen ulkonainen olentonsa, pitkä, solakka vartalo,
tumma tukka ja vilkkaat mustat silmät, erosi useimmista muista, eikä
kestänyt kauan ennenkuin hänen sisällisetkin ominaisuutensa puhkesivat
esille: hänen vaatimaton ja kaikkea turhuutta välttävä, mutta samalla
itsenäinen ja jossakin määrin itsetietoinen olentonsa, joka tunsi oman
kykynsä, mutta ei silti ollut ylpeä, ja hänen miettiväisyyteen ja
runollisuuteen taipuva luonteensa. Olematta varsinaisesti mikään "hyvä
oppilas" -- sillä vaikka hän oli hyväpäinen, ei hän läksyistä eikä
tunneista suuresti välittänyt -- tuli hänen lahjakkaisuutensa sittenkin
monella tavalla esille. Ja nuo henkiset lahjat sekä hänen vaatimaton,
puhdas ja välitön luonteensa vaikuttivat sen, että hän varsin pian oli
kaikkien suosikki ja että sekä opettajat että oppilaat kilvan häntä
hemmoittelivat.
Koko ensimäisen vuoden Isa oli lapsuudenystävänsä, Etta Favorinin
sisaren, Hannan [Hanna Favorin, opettajatar, kirjailija.]
huonetoverina, ja hän kiintyi heti tähän "suloiseen, vakavaan ja
syvästi uskonnolliseen tyttöön", niinkuin hän kirjoittaa Fanny
Hohenthalille hänestä. Hannan kanssa yhdessä he lukivat ja sepittivät
runoja, heidän huoneensa olikin aivan kuin jokin runopaja, sillä aina
kun jonkun toverin nimi- tai syntymäpäivä oli tulossa, tilattiin heiltä
runoja, joita sitten laulettiin joukolla päivänsankarille. Mutta koska
runot tavallisesti syntyivät vasta myöhään illalla, jolloin oppilaat
eivät saaneet enää liikkua toistensa huoneissa, ripustivat runoniekat
tekeleensä rihmasta riippumaan ikkunasta ulos, josta muut ne sitten
aamulla kävivät hakemassa.
Runopätkiä Isa kirjoitti joka paperipalalle, jonka hän käsiinsä sai,
sekä tunneilla että väliajoilla, ja jakeli niitä tovereilleen, milloin
pistäen niitä heidän päänaluksensa alle vuoteeseen tai kukkamaljakon
alle, johon hän oli poiminut kukkia. Sillä sellaiseen häneltä aina
aikaa riitti. Toista se oli, kun jotakin käytännöllistä työtä oli
tehtävä. Vaatteitaan esim. hän ei osannut lainkaan korjata, ja kun
pahaksi onneksi hame sattui repeytymään, veti hän reijän vain pitkin
pistoksin kokoon koukkuisella silmäneulallaan, jota hän säilytti
uutimessa. Sillä huolimaton ja epäkäytännöllinen hän oli tavattomassa
määrässä, eikä hän pannut vähintäkään huomiota mihinkään sellaiseen,
kun hän vain sai tehdä mielitöitään: lukea ja kirjoittaa. Silloin
läksytkin saivat jäädä oman onnensa nojaan. Niinpä kerrankin saatuaan
Malmströmin runot käsiinsä, hän hyökkäsi huoneeseensa huutaen Hannalle:
"Olen saanut Malmströmin runoelmat, mitäpä nyt läksyistä välittäisin!"
Elämästään seminaarissa kertoo Isa varsin laveasti kirjeissään sekä
Sallylle että Fannylle:
"Kaikki sinuttelevat täällä toisiaan", kirjoittaa hän aivan
alkuaikoina, "ja joka kerta kun joku entinen oppilas saapuu
seminaariin, ei suutelemisesta, syleilystä eikä huutamisesta tahdo
tulla loppua... Minuakin ovat aivan tuntemattomat suudelleet, mutta
olemmehan me kaikki tovereita..." Ja sitten hän lisää: "Kaikki hirveät
kuvaukset seminaarin kovasta kurista ovat pelkkää valhetta."
"Alottajaisissa", kertoo Isa edelleen, "piti myös ylitarkastaja,
pastori Cygnaeus erittäin kauniin puheen meille. Hän puhui siinä
muun muassa turhamaisuudesta, koreiluhalusta ja ylellisyydestä. Ja
totta se onkin", vakuuttaa hän juhlallisesti, "että useimmat täällä
ovat puetut muodikkaasti ja hienosti... Hatuissa heillä on harsot ja
kukat, itse hatut ovat leveälieriset ja matalat; sellaiset on kaikilla
helsinkiläisillä, muilla on vielä pienet, reunoistaan ylöspäin
käännetyt hatut; hameissa volangit ja koristeet, suuret nauharuusut
ja tynikit, ripsut ja korut; ja kaulassa korkea kaulus, joka on tehty
samasta kankaasta kuin itse pukukin; sellaiset on kaikilla. Ei neiti
Lydecken pidä siitä, että tytöt matkivat kaikkia muoteja, mutta sen
he tekevät sittenkin. Ja useimmilla on leveät hihat ja koristeita
hihansuissa. Et usko kuinka lystikkäiltä he näyttävät."
Mutta nuo muodikkaat puvut, jotka erämailla kasvaneen Isan mielestä
tuntuivat kovin ylellisiltä, eivät estäneet häntä näkemästä enimmäkseen
vain kauniita ja ihailtavia puolia tovereissaan. Paitsi Hanna Favorinia
sai hän jo aivan ensi aikoina monta hyvää ystävää, joista varsinkin
kolme oli koko seminaariajan hänelle hyvin läheistä, nimittäin Gusti
Demander [Augusta Demander, kansakoulun-opettajatar Ristiinassa.],
"nuori sinisukka", niinkuin Isa häntä karakterisoi, Aina Sumelius
[opettajatar, sittemmin naimisissa majuri Backmanin kanssa.] ja Lydia
Hellstén [opettajatar Vihdissä.], "kiltti, vakava ja syväluonteinen
tyttö Pyhäjärveltä", käyttääksemme jälleen Isan omia sanoja. Näiden
kolmen ystävänsä kanssa Isa perusti liiton, jota he nimittivät
"Neliapilaaksi."
Erittäin hauskasti Isa kertoo yhteisistä huviretkistä kaupungin
ulkopuolella olevalle "Kiusaniemelle", jolloin koko seminaari ja
kaikki opettajat perheineen viettivät kauniin syksyisen päivän
luonnon helmassa ja jolloin "oltiin leskisillä, heitettiin volangia,
tanssittiin piiritansseja, laulettiin, poimittiin marjoja ja syötiin
päivällistä vihreässä metsässä". Samoin hän kertoo kutsuista opettajien
luona, jolloin myös leikittiin, laulettiin ja keskusteltiin yhdessä.
Isa oli hyvin huvitettu näistä tilaisuuksista, ja vähitellen hän
kirjeissään kertoo kaikista huomattavimmista henkilöistä sekä
oppilaiden että opettajien parissa. Eräässäkin kirjeessä mainitaan
(17/9): "Täällä on kaksi sisarusta, Thilda [T Lagus, rouva Tilta
Killinen, opettajatar Kuuro-mykkäinkoulussa Kuopiossa.] ja Lydia
Lagus,[laulajatar, nykyään naimisissa piispa J. Koskimiehen kanssa
Oulussa.] jotka laulavat erittäin hyvin", ja toisen kerran hän kertoo
(10/9):
"Miesosastolla on eräs Erkko [J.H. Erkko, 1849-1906.] niminen nuori
runoilija ... En ole vielä tavannut häntä, sillä hän on parasta aikaa
Kuopiossa, mutta hän kuuluu olevan erittäin nerokas, sivistynyt,
haaveellinen ja tunteellinen... Hänen runojaan on ilmestynyt painosta,
ja niitä ihaillaan suuresti. Opettajat ja sekä hänen nais- että
miestoverinsa ihailevat häntä kovin. Hänen laulujaan lauletaan täällä
moniäänisesti, sillä tohtori Hagfors [E.A. Hagfors, säveltäjä,
laulunopettaja J:n seminaarissa.] on sovittanut niihin suloisia
säveliä. Hyvin kernaasti tahtoisin nähdä nuorta runoilijaa."
Yhtä paljon hyvää kuin tovereistaan on Isalla kerrottavana myös
opettajistaan. Sallylle, joka tuumi lähteä vasta perustettuun
Tammisaaren seminaariin, hän kirjoittaa (10/9): "Kunhan näkisit meidän
opettajamme, niin epäilisit varmaan, tokko sellaisia Tammisaaressa on
tarjona." Ja jo aikaisemmin (23/8) hän kuvasi eri aineiden opettajia
seuraavasti:
"Maanantaisin on meillä laskentoa, tuo herttainen ja kelpo Bonsdorff.
Laskento on aina ollut minun kiusani, mutta hänen tähtensä se
tuntuu paljoa siedettävämmältä... Suomea opettaa neiti Soldan ja
se on erittäin hauska aine " Ja kuukautta myöhemmin, puhuessaan
jälleen suomentunneista, hän sanoo: "Olen kovin kiitollinen sedälle
(kirkkoherra Thauvónille), joka luki suomea minun kanssani. Se
käy minulta nyt niin helposti, etten tarvitse juuri yhtään lukea
kielioppia, mikä kuitenkin useimmille täällä on kaikkein vaikeinta.
Uskontoa opettaa kelpo Järvinen", kertoo Isa edelleen. Ja myöhemmin
hän kehuu Sallylle uudelleen "erinomaisen hyvää uskonnonopettajaansa",
mutta lisää samalla: "Hän ei osaa kuitenkaan puhua niin kummalliselle
sydämelle kuin minun on."
Uskonnollisia kysymyksiä Isa usein hautoo mielessänsä jo näinä
seminaarin alkuaikoina.
"Puolangalla luulin", sanoo hän Sallylle, "että vieraalla maalla ja
ulkonaisten kieltäymysten ja huolten pakosta turvautuisin Herraan.
Vaan ei! Olen niin kurja ja heikko, etten voi enkä uskalla mennä Hänen
luokseen. Sehän on niin tavallista tässä maailmassa, että siirrämme
parannuksenteon sopivampaan aikaan; mutta sopivampi aika ei ota
koskaan tullaksensa... Olen niin rauhaton, niin levoton juuri tämän
asian vuoksi." -- "Jospa Jumala auttaisi minua tulemaan hyväksi ja
antaisi minulle uuden ja puhtaan sydämen", kirjoittaa hän toisella
kertaa, "niin voisin myös paremmin täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja
itseäni kohtaan."
Hanna Favorinin kanssa hän usein myös keskusteli uskon asioista. "Me
ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin", kertoo hän Sallylle. "Mutta Hanna
on onnellisempi, sillä hän on löytänyt rauhan Jumalassa. Minä sen
sijaan yhä haparoin, pyrin ja ikävöin rauhaan ja valoon." Monet yöt
Isa ja Hanna valvoivatkin yhdessä istuen ikkunan ääressä huoneessaan
ja keskustellen tulevasta elämästä ja kuolemasta, sillä kesken kaikkia
muita harrastuksia Isan ajatukset alituisesti palasivat uskontoon.
Uskonto ei ollut pääasiana hänen elämässään, mutta sittenkin niin
voimakas tekijä, että se alituisesti kohosi hänen eteensä pakoittaen
häntä taisteluun ja suomatta hänelle koskaan rauhaa.
Ensimäisen suomenkielisen runon seminaariaikanaan kirjoitti Isa
neiti Lydeckenin kehoituksesta juhlaa varten, jonka seminaari vietti
Tammisaaren ruotsalaisen naisseminaarin avajaisten johdosta 12 p.
lokakuuta 1871. Kieli on siinä jäykempää kuin myöhemmissä runoissa,
mutta tässäkin puhkeaa jo ilmi hänen lämmin isänmaallinen tunteensa
ja samalla siitä kuohahtaa ilmoille iloa sen johdosta, että Suomen
naiselle avautuu nyt uusi tilaisuus opiskeluun ja kehitykseen.
Sisältyyhän sen seuraavaan säkeistöön miltei naisemansipatsioonin koko
ohjelma, mikä on sitä merkillisempää, kun muistaa, että nuo sanat
lausui enemmän kuin 40 vuotta sitten 18- vuotias neitonen:
Kiitos Hälle, joka sääsi
naisellekin oikeuden
kalliin isänmaansa eestä
elää, kuolla myöskin hän!
Miks' ei hän sais' yhtä hyvin
isänmaata hyödyttää?
Oisko hänen Luoja luonut
että mieltään tyydyttää
semmoisissa askareissa,
joissa vuosisadat hän
usein nähtiin kuolettavan
suuret riennot sydämen?
Tämän juhlan seuraukset olivat kuitenkin varsin myrskyiset päättäen
siitä mitä Isa kertoo Sallylle:
"Illalla olivat kaikki miespuolella koolla... Lehtori Järvinen piti
puheen, joka tunkeutui luiden ja ydinten läpi ja se on aiheuttanut
varsin suurta mielten kuohua... Se oli niin aito suomalainen ja
suomenkiihkoinen ja esitetty niin arvokkaasti kuin jos itse Cicero
olisi sen pitänyt. Melkein kaikki olivat kovin innostuneita, sillä
hän tulkitsi useimpien sisimmät ajatukset, puhui meidän maastamme,
kielestämme ja taisteluistamme, mutta muutamat, häpeä kyllä, eivät
pitäneet siitä, sillä täällä on sellaisiakin, jotka vain puoleksi
harrastavat suomea, puoleksi ruotsia."
Jyväskylän seminaarissa, joka tähän asti oli ollut ainoa korkeampi
opinahjo, jossa naisilla oli tilaisuutta hankkia itselleen tietoja
ja kehittää lahjojansa, oli näet paljon sivistyneistä kodeista
lähteneitä oppilaita, joiden kotikieli oli ruotsi, olipa joukossa
vielä sellaisiakin, jotka vain aivan vaillinaisesti osasivat käyttää
suomenkieltä. Näitä oppilaita loukkasi lehtori Järvisen kiihkeä puhe,
niinkuin Isan selostuksesta käy selville.
"Järvisen puhe sisälsi lyhykäisyydessään seuraavaa", jatkaa Isa.
"Ensin hän puhui siitä ilosta, jota varmaan me kaikki tunsimme
tämän muistorikkaan päivän johdosta. Mutta sitten seurasi heti
vastaväite. Hän sanoi nimittäin, että tämä uusi seminaari oli meille
onnettomuudeksi. Hän ei voinut iloita siitä ajatellessansa, kuinka
paljon suomalaisuus saa vielä taistella ja kärsiä ennenkuin se
pääsee voitolle... Suomessa on liiaksikin niitä, jotka kiivailevat
ja työskentelevät ruotsinkielen puolesta, ja heillä on niin paljon
enemmän valtaa, että meidän asemamme tuntuu varsin epäilyttävältä.
"Ajattelehan, kuinka paljon lukuisampi suomenkielinen kansa on kuin
ruotsalainen ja kuitenkin molemmilla on nyt yhtä suuri seminaari ja
ruotsalaiselle on myönnetty yhtä paljon varoja kuin suomalaisellekin.
Suomalaisen seminaarin puolesta oli pakko kauan taistella ennenkuin
se saatiin perustetuksi, ja nyt ruotsalainen saatiin 'puhalletuksi
yhtenä aamuna'. Ja pian ruotsalainen pääsee voitolle. Sinne lähtevät
nyt kaikki nerot ja oppineet tytöt, jotka muuten olisivat varmaan
tulleet tänne, jos he vain olisivat osanneet suomea. Eihän Suomessa
ole suomalaisia valmistavia kouluja, joista he pääsisivät tänne. Ja
kukapa rakastaisi niin paljon suomenkieltä, että viitsisi vaivautua
oppimaan sitä, kun se ei ole pakollista, vaan voi mennä ruotsalaiseen
seminaariin... Monet arvelevat, että on aivan yhdentekevää millä
kielellä työskentelee, kunhan vain tekee työtä yhteisen isänmaan
hyväksi, mutta kaikkien niiden, jotka ovat sitä mieltä, olisi pitänyt
kuulla Järvisen voimakkaan puheen. Hän sanoi mm.: 'Moni ajattelee,
se on sama, mitä rahaa saa, kunhan saa lainata. Se on sama kuinka
on vaatteet päällä, oli ne sitten omat tai lainatut.'[Nämä sanat
on Isa suomeksi siteerannut.] Onko Suomi niin köyhä ja kurja,
että sen täytyy lainata kieltä?" puhkeaa Isa sanomaan. "Me emme
kadehdi ruotsalaisen seminaarin menestystä. Sivistystä tarvitsee
myös ruotsalainen rahvas, mutta koko Suomen tähden olisin toivonut
suurempaa oikeudenmukaisuutta. Onhan Suomi meidän äidinkielemme, miksi
sitä syrjäytetään! Miksi se ei ole ensi sijalla? Onhan ruotsalainen
kansa vain Suomi-äitimme lapsipuoli, miksi se saa periä yhtä paljon
kuin oma lapsikin? ... Järvisen lopetettua puheensa sykki moni sydän
entistä kiihkeämmin. Kaikki me olimme valmiit uhraamaan sydänveremme
Suomen ja sen oikeuksien puolesta."
Suomalaisuuden aate, niinkuin tästä näkee, oli iskenyt kuin salama
Isan sydämeen. "Onhan suomi meidän äidinkielemme", sanoo hän Sallylle,
ja kuitenkin tuntuisi yhtä luonnolliselta ajatellessamme hänen
kehitystänsä, jos hän olisi sanonut aivan päinvastoin. Mutta suomi oli
kaikesta opista ja sivistyksestä huolimatta hänen sydämensä kieli, se
kieli, joka sitoi hänet hänen kansaansa ja syntymämaahansa.
Seurauksena siitä, että suurin osa seminaarin naisoppilaista oli
lähtenyt ruotsinkielisistä kodeista, oli se, että nais-osastolla
opetuksen ulkopuolella viljeltiin melkein yksinomaan ruotsia. Mutta
lehtori Järvisen sytyttävän puheen jälkeen päätettiin käyttää
yksinomaan suomea. "Kuinka emme parhaamme mukaan koettaisi kohottaa
äidinkieltämme sen oikeudenmukaiseen asemaan", sanoo Isa Sallylle.
Seuraavassa kirjeessään Isa palaa vieläkin tähän asiaan:
"Monet suuret kysymykset ovat joka päivä täällä keskustelunalaisina.
Tärkein on kiista 'fennomaanien ja svekomaanien' välillä. Minä olen
suuri fennomaani, ja väittelen niin kauheasti, että eilen viimeksi
sain kuulla neiti Forsbergilta,[Charlotta Forsberg, historian ja
maantieteen opettajatar J:n seminaarissa, asuu nykyään Helsingissä.]
että Isa on yksipuolinen ja että hän liioittelee. Mutta sellainen
hänen pitääkin olla, hän ei tahdo ontua molemmin puolin. Joko yhtä tai
toista.
"Luokkamme priimus, Cina Hagman, [Lucina Hagman, Uuden suom.
yhteiskoulun johtajatar Helsingissä.] on kuitenkin kaikkein innokkain
fennomaani. Hän on suorastaan ihailtava. Häpeäksi meidän suomalaiselle
seminaarillemme on tunnustettava, että monet täällä suosivat
paljoa enemmän ruotsinkieltä kuin suomea, toiset taas ovat aivan
väliäpitämättömiä ja vain hyvin harvat harrastavat koko sielullaan
ja sydämellään suomalaisuuden asiaa. Tosin ei kukaan myönnä olevansa
svekomaani, mutta sana ja työ, jotka muka naisella ovat yhtä, ovat
sittenkin kaksi eri asiaa."
Toinen kiista, vaikka aivan toisellainen kuin yllämainittu, sai myös
oppilaiden mielet niin kiihoittumaan, että koko Isan luokka oli erota
seminaarista. Toverien parissa oli näet eräs varsin vähälahjainen,
mutta muuten "erittäin kiltti ja kelvollinen tyttö", niinkuin Isa
hänestä sanoo, joka ei kyennyt suorittamaan tutkintoa joulun edellä
ja sen vuoksi tuli eroitetuksi seminaarista. Toverien mielestä tässä
kohdin tapahtui vääryys, sillä niinkuin Isa kirjoittaa, hänessä ei
ollut muuta vikaa, kuin että hän oli "lapsellinen, huolimaton ja
ajattelematon". Alussa vuotta 1872 (6/1) Isa kertoo Sallylle vielä
tarkemmin tästä asiasta:
"Meillä on ollut oikein suurenmoisia salahankkeita tai kapinallisia
aikeita täällä... Hirveätä elämää on pidetty, monet tovereista saivat
käskyn tulla johtajan puheille, ja ken tietää miten asia olisi
päättynyt, jollemme olisi antautuneet. Kerran koko ensimäinen luokka
päätti jo 'sanoa itsensä ylös' eli erota seminaarista. Minä olin
pahin kapinanhenki, eikä teidän pidä kovin hämmästyä, jos jonakin
kauniina päivänä ilmestyn kotiin ja kerron olevani relegeerattu.
Onneksi me ajoissa rauhoituimme, mutta paljon kyyneliä tämä ottelu
kysyi kummallakin puolella. Tiedätkös, neiti Lydecken itki meidän
kynsissämme. -- Älä pelästy sentään! Ei siinä mitään käsikahakkaa
ollut!"
Ja kun Sally vastauksessaan kehoittaa Isaa hillitsemään itseään,
vastaa hän siihen: "Meidän taistelumme oli jalo, oikeutettu ja tarkoin
harkittu, siitä voit olla varma."
Kesken kiistoja ja erimielisyyksiä vietti seminaari marraskuun 9 p:nä
juhlaa Porthanin syntymäpäivän kunniaksi, ja siihen johtaja Leinberg
pyysi Isaa jälleen sepittämään runon. Juhlaa vietettiin varsin
"suurella komeudella", kertoo Isa Fanny Hohenthalille (25/11) ja sanoo
sepittäneensä tilaisuutta varten "muutamia yksinkertaisia suomalaisia
säkeitä". Ja sitten hän jatkaa varsin vaatimattomasti: "Kyllä täällä
on monta muutakin, jotka kirjoittavat runoja, mutta ei kukaan niistä
ole kirjoittanut suomeksi, ja siksi minun poloisen täytyy kyhätä niitä
kokoon."
Sallylle Isa kertoo myöskin juhlasta, jossa "kaupungin kaikki
säätyläiset olivat läsnä ... Siellä laulettiin, soitettiin ja
lausuttiin -- ajattelehan! Isan sepittämä runo..." Mutta ikäänkuin
puolustuksekseen hän lisää: "Älä usko, että olen tullut itserakkaaksi,
vaikka minulle osoitetaankin näin paljon huomiota. En lainkaan.
Kaikeksi onneksi on täällä jotain, mikä lannistaa itserakkauteni. Monet
tovereistani näet aivan selvästä kateudesta 'sättivät runojani' ja
siten usein loukkaavat minua."
Tämä runo, vaikka sekin muotonsa puolesta on vielä kankea ja
vajanainen, on ajatukseltaan kaunis viitaten niihin velvollisuuksiin,
joita Porthanin elämäntyö ja esimerkki asettaa myöhemmille polville.
Tämä runo sekä eräs Isan mukailema suorasanainen kertomus nimeltä
"Muistokukka", julkaistiin seminaarilaisten ensimäisessä albumissa
"Suomen saloilta", joka ilmestyi saman vuoden jouluna. Isa oli
ainoa naisoppilaista, joka avusti julkaisua. Muista kirjoittajista
mainittakoon J.H. Erkko, Kustaa Killinen [Kuuromykkäinkoulun
johtaja Kuopiossa.], Olli Vuorinen [(Berg), runoilija, ollut
kansakoulunopettajana Haminassa.] ja G. Lönnbäck,[kansakoulujen
ylitarkastaja kouluylihallituksessa, k. 1912.] jotka kaikki siihen
aikaan olivat seminaarissa oppilaina.
Pienempiä ruotsalaisiakin runoja herahti tänä aikana Isan runottaren
runsaasta lähteestä, vaikka hän oli päättänytkin, ettei hän enää
ruotsiksi kirjoittaisi, ja niitä hän lähetti monivuotiselle ystävälleen
"Trollsländalle". Sen lehdiltä me löydämme hänen runomittaiset
kirjeensä Sallylle "Min lilla Ljungblomma" (Pieni kanervakukkani) ja
"Till Ljungblomman", niinkuin hän usein Sallya nimitti, käyttäen itse
nimimerkkiä "Pensée" (Orvokki) sekä runot "Selma och molnet" (Selma
ja pilvi) ja "Höstvisa" (Syyslaulu). Viimemainittu runo, jonka hän
kuitenkin oli sepittänyt jo paljoa varhemmin, v. 1869, saakoon tässä
sijansa.
Nu är den glada sommarn slut,
hvar liten ros har blommat ut,
hvar fågelsång nu tystnat af --
de foro öfver stormigt haf,
från finska fosterjorden,
från deras hem i norden.
Mörk blef vår ljusa sommarnatt,
och solens strålar falla matt
och utan värme, utan ljus
den blickar stelt från skyars hus,
på snöbetäckta jorden,
som kall och hvit är vorden.
[suom.: Nyt iloinen kesä on loppunut, kukat ovat kukkineet ja lintujen
laulu lakannut -- ne lensivät myrskyisen meren yli, läksivät Suomesta,
syntymämaastaan Pohjolasta. -- Valoisa kesäyö pimeni ja auringonsäteet
himmenivät, lämmöttä ja valotta aurinko silmäilee jäykkänä pilvien
kartanoista lumenpeittämää maata, joka on muuttunut kylmäksi ja
valkoiseksi.]
Tuntuipa siltä kuin oleskelu seminaarissa olisi aluksi karkoittanut
Isan alakuloisuuden ja antanut hänelle täyttä tyydytystä. Ainakin hän 1
p. marraskuuta kirjoittaa Sallylle:
"Tiedätkös mistä minun alakuloisuuteni ja luulosairauteni johtui?
Siitä, ettei minulla ollut oikeata työtä, vaan että istuin työttömänä
ja kuvailin mielessäni kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta nyt, kun
minulla on työtä ja päämäärä, mihin pyrkiä, olen kokonaan vieraantunut
'huokausten maailmasta'. En tunne enää entistä tyhjyyttä enkä sanoin
selittämätöntä kaipausta. Suokoon Jumala, että voisin olla oikein
tyytyväinen ja ahkera, ja siunatkoon Hän minun työtäni."
Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa
hän taas kirjoittaa:
"Sanot minua onnelliseksi, kun saan oleskella niin oppineiden ja
sivistyneiden ihmisten parissa. Kohtalaisesti onnellinen, Sally!
Paljonhan täällä puhutaan sivistyksestä ja harrastetaan sitä,
mutta ei siitä vielä mitään ole tunkeutunut minun sydämeeni, jossa
proosallisuus on niin syvälle juurtunut. -- _Tahdista_ ja hyvistä
tavoista täällä myös puhutaan ja useimmat ovat niihin perehtyneetkin;
mutta minä olen aivan ennallani enkä ole edes oppinut 'tahdissa
käymään', jota meille voimistelussa opetetaan. -- Mutta en minä syytä
mitään muuta kuin omaa sivistykseen taipumatonta mieltäni. Sillä itse
seminaarin opettajat ja useimmat toverit ovat kylläkin sivistyneitä,
eikä kirjoistakaan puutetta ole; minä olen kuitenkin aivan ennallani
-- tyytymätön aina. -- Rauhaa, rauhaa! huutaa minun janoava sieluni,
mutta sitä rauhaa eivät hyvät tavat, ei Runebergin eikä Schillerin
teokset voi antaa, sitä on vain siellä -- minne en tahdo mennä.
"Jos luen jonkun suuren kirjailijan teoksen tai vietän iltani jossakin
sivistävässä seurassa, en ole tyydytetty sittenkään. Ääni sielussani
sanoo aina: sinulta puuttuu jotakin -- -- Minun laitani on aivan kuin
Dionin savikuvan. Juuri kun luulen jotain omistavani, huomaankin, että
siitä sittenkin puuttuu jotakin, ja juuri kun luulen, että minulla
on kaikki, koskettaa Jumala sydämeni ylvästelevää savikuvaa ja minä
lyyhistyn kokoon kuin tomu hänen edessään."
Ja vuoden vaihteessa Isa palaa jälleen samaan asiaan (6/1):
"Rauhattomuus ja omantunnon levottomuus seuraa minua alituisesti.
Maailma ja sen ilot tulevat minulle yhä rakkaammiksi -- ja nyt
pelkään, että Jumala lakkaa kokonaan kolkuttamasta sydämeni suljetulle
ovelle. En tiedä, mikä minusta lopulta tulee, mutta onnellinen en ole
enkä koskaan siksi tule, jollei minussa tapahdu suurta sisällistä
muutosta. Mutta milloin se tapahtuu? Tuleeko syntinen sydämeni koskaan
levollisemmaksi -- Minulla on niin monia maallisia epäjumalia, jotka
estävät minua antamasta sydäntäni Jumalalle..."
Lähestyvä joulu vaikutti myös osaltaan Isan alakuloisuuteen. Matka oli
niin pitkä Puolangalle, ettei hän voinut ajatellakaan kotiinlähtöä,
eikä varojen puutteesta menosta Lapuallekaan tullut mitään, jonne Fanny
Hohenthal oli hänet kutsunut joulua viettämään. "Jos isä lähettää
minulle rahoja Lapuan matkaa varten", kirjoittaa Isa Sallylle (11/11),
"niin luulen mielemmin ostavani niillä uuden leninkikankaan, sillä
musta pukuni näyttää jo aivan kauhealta, kun olen käyttänyt sitä niin
usein sunnuntaisin ja aina joka tilaisuudessa."
Hyvin säästäväisesti Isan täytyikin elää, sillä suuret ne varat eivät
olleet, jotka kotoa hänelle riittivät. "Kyllä tiedän, että isä ja äiti
mielellään antaisivat minulle mitä ikänä voisivat", sanoo Isa Sallylle,
"mutta isä parka on aivan epätoivoissaan raha-asioittensa vuoksi, tulot
ovat kovin vähäiset ja menot suuret."
Kodin kaipuu kävikin päivä päivältä yhä suuremmaksi, kun useat
tovereista läksivät jouluksi kotiin, ja alakuloisin mielin Isa kertoo
Sallylle, että Gusti Demander ja Lydia Hellsténkin luultavasti
matkustavat pois. "Se olisi kovin ikävää", lisää hän, "sillä heidän
luokseen minä aina pakenen, kun minun on ikävä tai kun olen oikein
iloinen."
Mutta joulu, jota Isa oli pelolla odottanut, oli sittenkin "oikein
hauska" ja hän "sai paljon enemmän lahjoja, kuin mitä hän oli
odottanut". Ja kertoessaan Sallylle, mitä lahjoja hän oli saanut,
mainitsee hän jälleen Lydia Laguksen nimen. "Nyt joululomalla on meistä
tullut oikein hyvät ystävät", sanoo hän. "Hän on niin hehkuva sielu.
Kaunis ja sielukas, vaikka ehkä hiukan lapsellinen; ja ääni hänellä
on, josta olen kuullut sanottavan, että jos hän saisi yhtä hyvän
koulutuksen kuin Ida Bàsilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka
olisi Suomen suurin laulajatar." Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään
hän sanoo, että Lydia Laguksella on "aito-etelämaalainen sielu, mutta
ulkomuodoltaan hän on oikea Pohjolan neito. Hän on vaalea kuin keväinen
päivä."
Ystävyydestään Lydia Lagukseen, joka talven kuluessa kasvoi mitä
kiihkeimmäksi ihastukseksi, ja jonka innostamana Isa sepitti useita
viehkeitä runoja, kirjoittaa hän paria päivää myöhemmin Sallylle
seuraavin sanoin, joissa ihastuksen rinnalla piilee kuitenkin aika
annos huumoriakin:
"Me olemme molemmat niin merkillisiä, lapsellisia, eksentrisiä ja
varsinkin Lydia äärettömän kiihkeä. Samoin meidän ystävyytemmekin. Se
on sekä koomillinen että traagillinen. Vaikka me pidämme äärettömästi
toisistamme, kiistelemme me varsin usein ja näytämme happamilta,
jolloin Lydia syyttää minua kylmyydestä ja väittää, että leikittelen
hänen tunteillaan, joita muka en ymmärrä. Minä, joka olen vuotta
vanhempi ja paljoa kokeneempi, hymyilen vain hänelle; mutta samalla
ajattelen, ettei Lydia voi koskaan ymmärtää minua, minä sen sijaan
ymmärrän häntä erinomaisesti."
Uskottuna tässä ystävyydenliitossa oli Lydia Laguksen vanhempi sisar,
Thilda, joka sai toimekseen vartioida, kun tytöt iltasin viipyivät
ulkona yli luvallisen ajan, ja hänelle Isa kevensi myös sydäntänsä,
kun Lydia hänen mielestään laiminlöi häntä. Sillä, niinkuin
Isa itsekin sanoo, heidän ystävyyttään samensivat usein pienet
keskinäiset kiistat tai mustasukkaisuus toisten toverien puolelta,
ne kun eivät olisi suoneet heidän eroittuvan muista ja antautuvan
kokonaan toisilleen. Usein Isan mielenapeuteen vaikutti myös se,
ettei Lydia antanut niin suurta tunnustusta hänen runoilleen, kuin
mitä hän olisi toivonut. Monet Isan pikkurunoista Lydialle, jotka
enimmäkseen ovat sepitetyt keskellä tuntia, ovat syntyneet juuri
tuollaisen mielenmasennuksen johdosta. Useimmat niistä ovat suomeksi
kirjoitettuja, mutta joukossa on ruotsalaisiakin. Tilapäisyydestään
huolimatta ovat ne erittäin somia ja ilmaisevat kaikki Isan rajatonta
ihastusta.
Luokalla sepitetty on esim. seuraava pieni runonpätkä:
Mitä sinä Lyydiseni
naurat siellä itseksesi?
Naurat ehkä mulle -- vaan
senpä sanoa nyt saan,
että jollei sulla lie
parempaa mi suusi vie
nauruhun; niin naura vain!
Lystimpi on katsoo ain'
nauravahan suuhusi,
kuin jos suutuksissasi
katseleisit päälleni.
Naura siis vain, Lyydini!
Toisella kertaa, kun Lydia on vajonnut tilapäisen epätoivon valtaan,
lohduttaa Isa häntä kauniilla runolla, jonka nimenä on "Miksi suret,
Lyydi kulta?"
Miksi suret, Lyydi kulta,
miksi olet rauhaton?
Joko elon myrskyt sulta
ryöstänyt sun rauhas' on?
Nuori viel' on sydämesi
runneltavaks surujen;
peittää ei saa kyynelvesi
loistetta sun silmien.
Katsos aurinkoinen jalo
sateen jälkeen loistelee,
kyyneleet sen lämmin valo
nurmen päistä kuivailee.
Anna, Lyydi, ikäväsi
lentää pois, ja katso vaan,
kuinka hyvän Luojan käsi
hyvyydellä täyttää maan!
Katso, kuinka Luoja muuttaa
luonnon uuteen elämään!
Nauti luonnon ihanuutta,
elä näänny ikävään!
Sydämesi, Lyydi! anna
päästä uuteen elämään!
Anna toivon tunteet panna
ilosta sen sykkimään!
Miten ihastunut Isa oli Lydia Laguksen lauluun, käy myös esille
monesta runosta. Niinpä runonpätkä "Sjung" (Laula) tuntuu aivan
välittömästi syntyneen toisen laulaessa:
Lydi, liten vän!
Sjung, ack! sjung igen,
sjung din lefnadsglada visa!
För ditt eget bröst
sjung om ro och tröst --
sjung till sorgsna själars lisa!
Skiner solen: sjung af glädje, mod och lust,
brusar stormen, se mot hoppets gröna kust.
Du min lilla vän!
Sjung, ack! sjung igen
då din lefnadsglada visa!
[suom.: Lyydi, pieni ystäväni! Laula, oi! laula jälleen, laula
elämäniloinen laulusi! Itsellesi laula rauhaa ja lohdutusta -- laula
surullisten huojennukseksi! Jos aurinko paistaa: laula ilosta,
rohkeudesta ja halusta, jos myrsky pauhaa: kohota silmäsi toivon
vihertävää rantaa kohti. Pieni ystäväni! Laula, oi, laula jälleen
elämäniloinen laulusi!]
Sama ajatus, joskin paljoa laajemmaksi kehitettynä on runossa "Laula,
Lyydi!", joka onkin kauneimpia Lydia Lagukselle sepitetyistä runoista:
Laula, Lyydi! Sulle antoi Luoja
äänen, todisteeksi lemmestään,
vaan Hän käskee, kaiken onnen tuoja,
sillä ylistellä nimeään.
Laula Lyydi, kunniaksi Hälle,
suloksi myös ihmislapsien!
Laula onneksi sun elämälle
rauhaksi sun oman sydämen!
Laula Lyydi! koska sydämesi
tuntee laulun voiman. Laula niin,
että kuivaa silmistäsi vesi,
puhjeten vaan ilokyyneliin!
Laula Lyydi! koska surut painaa,
laula, koska myrsky raivoaa!
Laulu yksin lohdutuksen lainaa,
myrskyn sielussasi rauhoittaa.
Laula Lyydi, koska ilokäet
kukkuu sulle nautinnoista vaan!
Laulaen sä parahiten näet
laskee laivas' toivon satamaan.
Laula Lyydi, koska lemmen tulta
sielus' kätkee! Laula silloinki,
ystäväs' kun elonmyrskyt suita
vie, -- oi! laula silloin Lyydini!
Mutta niin suuresti kuin Isa ihailikin Lydian laulua, tuotti se
hänelle myös monta levotonta hetkeä. Hän pelkäsi, että ystävä voisi
tulla "itserakkaaksi ja ylimieliseksi", eikä muistaisi, että "kaikki
on Jumalan lahjaa, jonka hän helposti voi riistää ihmiseltä."
Tuollaisena hetkenä on varmaan seuraava pieni runo syntynyt:
Lydia! Du vet hur varmt din Isas själ
beder för din sällhet och ditt väl;
ej behöfver hon ju särskildt nämna dig
hvad hon önskar dig på lifvets stig,
ty hon önskar dig allt godt som finnes
på vår jord -. och bortom grafven vinnes.
Må din lefnadshimmel stråla klart!
Komma töcken: må de skingras snart!
Och med nordens näktergalar må
du i täflan glada toner slå!
Må med rosor våren dig besmycka!
Må du vinna kärlek, frid och lycka!
Hjärtats frid den bästa skatten är;
har man den, man föga mer begär.
Må den rätta friden trifvas väl
Lydi liten! i din varma själ!
O! jag hoppas att dig Gud förlänar
hvad Han tror att till ditt bästa tjänar.
[suom.: Lyydi! Sä tiedät kuinka lämpimästi Isan sielu rukoilee onnea
ja menestystä sulle, eihän hänen tarvitse erityisesti mainita, mitä
hän sinulle toivoo elämäsi tiellä, sillä hän toivoo sinulle kaikkea
hyvää, mitä maailmassa on -- sekä haudan toisella puolen. -- Kirkkaana
loistakoon elämäsi taivas! Jos se pilveen menee, hajotkoon pilvet
pian! Ja kilpaa Pohjolan satakielien kanssa laulaos iloisesti! Kevät
koristakoon sinua ruusuillaan. Voittaos rakkautta, rauhaa ja onnea!
-- Sydämen rauha on paras aarre; ken sen omistaa, ei pyydä muuta.
Viihtyköön oikea rauha, pikku Lyydi! sinun lämpimässä sielussasi. Oi!
Jumala antakoon sinulle mitä Hän parhaaksi sinulle näkee.]
Myöhemmältä ajalta on ehkä runo "Förr och nu" (Ennen ja nyt), joka
huokuu katkeruutta ja pettymystä, ja jossa Isa ikäänkuin jo sivulta
katselee heidän ystävyyttänsä. Siinä hän sanoo:
Förr satt jag med klappande hjärta
och såg på din tjusande bild.
Än kände jag fröjd och än smärta,
än var jag så lugn och än vild,
än svartsjuk, än stolt i det hoppet
att jag vore något för dig; --
men tiden har flytt -- under loppet
den känslorna tagit med sig.
Beständigt på dig jag blott tänkte,
din tanke jag gissade på
och frågade mig om du skänkte
åt mig någon tanke också;
så läste jag säll i ditt öga,
att något jag var ock för dig;
men nu har en vinter fått snöga
på min kärleksvår -- och på mig.
Förr såg jag i dig idealet,
såg himmel och jord uti dig, --
det låter kanhända för galet, --
jag rådde dock icke för mig.
Nu tycker jag, du är som andra,
har dygder, men fel likaså;
dig tänker jag visst inte klandra,
men icke beundra ändå.
[suom.: Ennen mä istuin sykkivin sydämin ja katselin sinun
ihastuttavaa kuvaasi. Vuoroin tunsin iloa ja tuskaa, vuoroin olin
levollinen ja hurja, vuoroin mustasukkainen ja ylpeä toivoessani
voivani olla jotain sinulle; -- mutta aika on kulunut -- ja sen
mukana tunteet vaihtuneet. -- Alituisesti vain sinua ajattelin, sinun
ajatuksesi minä arvasin ja kysyin tokkopa minuakin ajattelit; silloin
onnellisena näin katseestasi, että jotain sinullekin merkitsin, mutta
nyt on jo talvi heittänyt lumensa rakkaudenkevääni ja minun itseni
ylitse. -- Ennen näin sinussa ihanteen, näin sinussa taivaan ja maan,
-- se kuuluu ehkä liian hullulta, mutta en mahda itselleni mitään. Nyt
mielestäni olet kuin muutkin, sinulla on hyveitä, mutta myös vikoja;
en aio moittia sinua, mutta en ihailekaan.]
Toinen ruotsalainen runo "Ett litet minne till Lydia" (Pieni
muisto Lydialle), on luultavasti sepitetty vasta syksyllä 1872, ja
siinä Isa, tuntiessaan lähestyvän kuoleman, tahtoo antaa pienen
muiston ystävälleen ja samalla ajatuksissaan käydä läpikoko heidän
ystävyytensä ajan. Se kuuluu näin:
Lydi! tag ett litet minne här
af din Isa -- fast det ringa är,
men du af detsamma kanske minns
Isa -- sen hon icke mera finns.
Kanske minns du af mitt mörka hår
Isas glädjelösa ungdomsår,
och mitt mörka, vilda, sorgsna hjärta,
med dess kärleksglöd, dess strid, dess smärta?
Kanske mins du, ljusa engel! då
Isas vilda vänskap emot dig också,
hennes många nycker, hennes tusen fel,
hennes varma, men så vilda själ?
Kanske redan då själen från sitt grus
flytt till Fadershemmet renad, klar och ljus.
Här är Lydi ljus och mörk är Isa -- men
båda blifva ljusa vi i -- himmelen.
[suom.: Lyydi! Ota pieni muisto Isaltasi -- vaikka se onkin
vähäpätöinen, mutta ehkäpä siitä muistat Isaa -- sitten kun häntä
ei enää ole. Ehkäpä tumma tukkani kertoo sinulle Isan ilottomasta
nuoruudesta ja synkästä, hurjasta, surullisesta sydämestäni, sen
rakkauden hehkusta, taistelusta, tuskasta? -- Ehkäpä muistat silloin,
valoisa enkeli! Isan hurjaa ystävyyttä sinua kohtaan, hänen monia
oikkujaan, hänen tuhansia vikojaan, hänen lämmintä, mutta niin hurjaa
sieluaan? Ehkäpä sielu jo silloin on paennut tomustaan puhdistuneena,
kirkkaana ja valoisana Isän kotiin. Täällä on Lyydi vaalea ja tumma
Isa -- mutta molemmat me olemme valoisia -- taivaassa.]
Uusi ystävyys, niin kiihkeä kuin se olikin, ei kuitenkaan vieroittanut
Isaa hänen entisistä ystävistään, sillä uskollisuus oli hänen
luonteensa kuvaavimpia piirteitä. Joka kerta kun hän Sallyn kautta,
joka oli voimakkain yhdysside Isan ja hänen kotinsa välillä, sai
tietoja omaisistaan, sekä kaikesta mitä Puolangalla tapahtui, tunsi
hän mitä suurinta iloa. "Sinun kirjeesi ja kertomuksesi teidän
elämästänne tuotti minulle niin sanomatonta iloa", kirjoittaa hän
Sallylle (6/2), "että olin aivan unohtaa missä olin ja elin vain
teidän mukananne. Mutta sellainen kuvittelu ei ole yhtä terveellinen
kuin suloinen; sillä jos missään, niin täällä täytyy pitää ajatuksensa
koossa ja keskittää ne yhteen pisteeseen, olkoon tuona pisteenä
Bonsdorffin 'tuntemattomat luvut' -- Hagforsin 'tahdit, paussit,
oktaavit ja kvartit' tai neiti Soldanin 'yhdistetyt lauseet' y.m."
Mutta vaikka ajatukset usein eksyivätkin kotiin, ja omiin haaveiluihin
niin käy sittenkin seuraavasta kirje-otteesta ilmi, miten hän koko
sielullaan antautui seminaarityöhön (6/1):
"Vasta täällä minä heräsin unelmistani. Vasta täällä minulle kaikki
selveni. Vasta täällä tulin ajatelleeksi, miten tärkeä se askel oli,
jonka olin ottanut -- ja elämäni päämäärä selvisi minulle. Vaikeat ja
monet ovat tulevat velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta kutsumukseni on
samalla suloinen ja jalo. En koskaan enää saa antautua omiin unelmiini
eikä sydämeni -- se huolestuttaa minua hiukan -- saa enää lämmetä vain
omille huveilleni ja ystävilleni, sen täytyy nyt sykkiä isänmaalle,
sen valon ja valistuksen hyväksi. Toimettomasta tytöstä on siten
tullut miltei hiukan hyödyllinen ja toimekas nuori nainen ja omien
itsekkäiden unelmieni sijalle ovat astuneet ainakin jossakin määrin
yleistä parasta tarkoittavat riennot...
"Saa nähdä, missä kaitselmus määrää minulle pienen toiminta-alan? Jos
vain _jaksan niin pitkälle_..."
Ensi kertaa nyt Isan kirjeissä ilmenee pelko, etteivät voimat
ehkä kestäisi. Ei kertaakaan talven kuluessa hän tätä ennen ollut
valittanut terveydentilaansa, mutta varmaan yskä, jonka hän syksyllä
seminaarimatkallaan hankki itselleen, ei ollut hellittänyt koko aikana.
Helmikuun lopulla hän näet kirjoittaa Sallylle, että hänen "rintansa on
ollut niin kipeä", että hän "yhden viikon ajan sylki verta". Muutamia
päiviä hän oli ollut tunneilta poissa. Mutta kerrottuaan tämän hän
heti varoittaa Sallya: "Älä kerro kotona, että olen tullut hiukan
kivulloiseksi. Äiti tulisi kovin levottomaksi. Toivon, että kaikki taas
paranee, kunhan olen hiukan varovaisempi."
Ruumiillinen heikkous ja sairaus ei vaikuttanut kuitenkaan
vähimmässäkään määrässä hänen henkisiin voimiinsa. Kun helmikuun 9
p:nä seminaarissa oli määrä viettää Franzénin satavuotis-muistojuhlaa,
uskottiin Isalle jälleen juhlarunon sepittäminen, ja ihmetellä täytyy
hänen henkistä joustavuuttansa, kun hän väliaikoina, ikäänkuin
leikillä, saattoi saada sen käsistään. Kielellinen kankeus, joka
syksyisissä juhlarunoissa oli varsin tuntuva, on tästä jo suuressa
määrässä kadonnut, varsinkin viides ja kuudes säkeistö ovat kauniit ja
eheät sekä muotoon että ajatukseen nähden.
Juhla, jonka ohjelmaan paitsi tätä runoa kuului laulua, soittoa ja
esitelmä, oli erittäin onnistunut, ja salin oli neiti Soldan kauniisti
ja taiteellisesti koristanut. "Taustalla", niinkuin Isa kertoo, "loisti
harmaaseen kallioon uurrettuna Franzénin nimi tulikirjaimin, jotka
himmeässä valossa ja synkkien kuusien ympäröiminä tekivät satumaisen
vaikutuksen." Isan juhlaruno herätti suurta ihastusta, se käy selvästi
hänen omista sanoistaan esille:
"Unelmani runojeni suhteen ovat monin kerroin täyttyneet... Opettajat
imartelevat minua, koko kaupunki puhuu minusta; toverit hemmoittelevat
ja koettavat kilvan voittaa ystävyyttäni. Cygnaeus lähetti minulle
neiti Lydeckenin kautta 'Till Franzéns sekulärminne' nimisen julkaisun
sekä Franzénin ja oman kuvansa. Niin, kyllä imartelua on minun
ylitseni vuotanut. Mutta Isa on onnettomampi kuin koskaan ennen...
Kaikki tuo vie minut vain yhä kauemmaksi Jumalasta ja nöyryydestä."
Tämän mielialan vallassa on varmaan runo "Isas önskan" (Isan toive)
syntynyt, joka hänen omien sanojensa mukaan "on sepitetty -- ei
kuitenkaan kirjoitettu, vaan ajateltu -- luokalla, suomen tunnilla,
ollessani hiukan kipeä". Sairaus on myös painanut leimansa sen
viimeisiin säkeistöihin:
O! om jag kunde som fågeln sjunga,
O! om jag kunde som hon vara glad,
bort skulle jag sjunga sorgen den tunga,
sjunga som fågeln på blommornas blad.
O! om jag kunde som stjärnorna glimma,
sprida en strimma af glädje och ljus,
så skulle jag glimma i sorgernas timma
och söfva de stormande känslornas brus.
O! om jag kunde som englarne älska,
älska så rent och så troget som de,
så skulle jag älska min sörjande nästa,
mot alla, som lida så tröstande se.
Fastän jag icke kan sjunga och stråla,
fast ej min kärlek som englarnas var,
får jag väl tåla mitt öde -- och måla
framtiden hoppfull och solljus och klar.
Nej, aldrig, nej aldrig jag mera kan drömma
mig säll sedan friden har lämnat min själ,
jag vill icke drömma, men nu vill jag glömma,
att lycklig jag varit, min dröm ock farväl.
Ack, hvarför, ack hvarför skall Isa så klaga,
ler icke lifvet mot henne också?
Skall stormen förjaga min skönaste saga,
som lycklig jag drömde? Hur sorgligt ändå!
Ja, Isa skall glädjas, fast hjärtat vill brista,
Isa skall le genom tårar ännu.
Snart skall du brista, mitt hjärta: -- det sista
slaget -- skall dö -- hvad den döden är ljuf!
Kom ljufliga död med ro för mitt hjärta!
Kom att mig föra till sällare land!
Lugna mitt hjärta, lindra min smärta!
knyt själen med nya, heliga band!
[suom.: Ah, jospa voisin kuin lintu laulaa, ah jospa voisin olla
iloinen kuin se, vapaaksi raskaasta surusta ma mieleni laulaisin,
laulaisin kuin lintu kukkasten parissa. -- Ah, jospa voisin kuin tähti
kimallella, levittää iloa ja valoa, niin kimaltelisin surun hetkinä
ja saattaisin lepoon myrskyävät tunteet. -- Ah, jospa voisin rakastaa
kuin enkelit, rakastaa yhtä puhtaasti ja uskollisesti kuin he, niin
rakastaisin surevaa lähimäistäni ja lohduttaisin kaikkia kärsiviä. --
Vaikken voi laulaa enkä loistaa, vaikken voi rakastaa kuin enkelit,
täytyy minun kestää kohtaloni -- ja kuvailla mielessäni tulevaisuutta
toivorikkaana ja kirkkaana. -- En koskaan voi enää uneksia onnesta
rauhan haihduttua sielustani, en tahdo uneksia, vaan unohtaa, että
olen ollut onnellinen, jää hyvästi unelmani. -- Oi miksi Isa näin
valittaa, eikö elämä hänellekin hymyile? Karkoittaako myrsky kauneimman
uneni? Kuinka surullista! -- Niin, Isa tahtoo iloita, vaikka sydän
on pakahtua, Isa hymyilee kyynelten takaa. Pian sä, sydämeni murrut!
Viimeinen tykytys lakkaa. -- Miten suloinen on kuolema! -- Tule,
suloinen kuolema, tuo rauha sydämeeni! Vie minut parempaan maahan.
Tyynnytä sydämeni, lievitä tuskani. Sido sieluni uusin, pyhin sitein!]
Mutta kesken tätä runsasta tuotantoa on hetkiä, jolloin kaikki tuntuu
hänestä tyhjältä ja turhalta: Niinpä hän (25/2) kirjoittaa Sallylle:
"Olen tullut aivan väliäpitämättömäksi runoutta ja kaikkea sellaista
kohtaan... Lainakirjastossamme on paljon uusinta kirjallisuutta
saatavana, mutta jos otan sieltä jonkun kirjan, niin vien sen kolmen,
neljän viikon kuluttua lukematta takaisin."
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, miten Isa, kirjoittaessaan
seminaarissa aineita, löysi aina joitakin persoonallisia
kosketuskohtia, jotka soveltuivat esitettävänä olevaan aineeseen.
Niinpä kirjoittaessaan aineen "Vesi" hän kuvasi Suomussalmen aikuista
pientä kotikouluaan ja "Satu" nimisessä aineessa suhdettaan Betty
sisareen. Kun nyt helmikuussa oli kirjoitettava aine "Haavasta",
seurasi hän siinäkin entisten esimerkkiä kuvaten omaa luonnettaan ja
alituista kaipaustansa. Koska tämä aine on oikeastaan kaunokirjallinen
tuote, otamme siitä pienen otteen.
Isa kirjoittaa ensin kulkevansa lehdossa, jossa vallitsee suuri rauha.
Hän istahtaa mättäälle ja kuunnellessansa metsän hiljaista huminaa, hän
huomaa vieressään haavan, jonka lehdet värähtelevät yhtä rauhattomasti
kuin hänen oma sielunsa. "Miksi et sinäkin nuku niinkuin muut puut
ympärilläsi?" kysyy Isa haavalta. Ja haapa alkaa kertoa hänelle
tarinaansa:
"Alkuni on pienestä siemenestä, jonka tuuli lennätti tähän, sillä
niinkuin näet, eivät ympärilläni seisovat puut ole samanlaisia
kuin minä. Aina olen ollut erilainen muita puita. Kuta isommaksi
kasvoin, sitä suuremmaksi tuli eroitus välillämme. Minä olen hyvin
herkkätuntoinen, synkkämielinen ja rauhaton; jonka tähden minua usein
pilkataankin. Kun olin pienempänä, ainoastaan ruohojen ja kanervien
kokoinen, olin levollisempi; heidän suojassaan kasvaessani eivät
tuulet minua pudistelleet. Vähän suuremmaksi tultuani aloin jo tuntea,
että maailma usein oli kylmä ja kolkko, ja vähimmätkin tuulenviuhkat
saivat lehteni tärisemään, mutta silloin olivat lehteni vielä niin
hienot, lauheat ja pienet, ettei niiden liikunto aikaansaanut
sellaista kohinaa kuin nyt.
"Mielessäni on aina ollut ihmeellinen halajaminen pois täältä, jonne
olen tuomittu seisomaan; minä kaipaan vapautta. Kun näen lintujen
ilmassa lentävän, niin kulkee kummallinen värähdys ruumiissani;
silloin ajattelen: miksen minäkin saa katsella millainen maailma on
tuolla vuorten takana?
"Kun näen iltaruskon taivaan rannassa, syttyy mieleeni halu päästä
sinne korkeampiin maailmoihin, jossa on valoa ja vapautta minullekin.
Vaan turha on kaipaukseni. Juureni ovat lujasti maassa kiinni.
"Kerran levähti pieni laululintu oksillani; hän kertoi minulle, että
kerran on aamu valkeneva, jolloin koko luonto uudistuu uuteen,
parempaan eloon, kaikki saavat vapauden ja levon; mutta hän sanoi sen
aamun seuraavan vasta kuolon synkkää yötä. Sydämeni sykki silloin
ilosta ja toivosta; luulin vapauden aamun minullekin koittavan,
jolloin pääsisin vapaaksi maallisista siteistäni ja niinkuin lintunen
saisin lentää tuonne iltatähden luo, jonne ikävöin. Mutta eräänä
iltana sanoi lehtimato, että se aamu valkenee vain ihmisille. Minä
en ole ansainnut parempaa. Ihmiset tekivät näet haavasta ristin ja
naulitsivat Hänet siihen, joka tuli sovittajaksi heidän ja Jumalan
välillä. Siitä ajasta olen tuomittu vapisemaan. Minulla on syytä
vapista, rauhaa en koskaan saa."
Kevät vuonna 1872 teki varhain tuloaan, ja jo toukokuun keskivaiheilla
oli lehti puhjennut puuhun seminaarin puistossa. Varjoisassa
lehtimajassa nuoret oppilaat istuivat usein kirjojensa tai
käsitöittensä ääressä ja pistivät silloin tällöin lauluksi, jota
lintujen tuhatääninen kuoro puiden latvoissa säesti.
Isakin samoili päivät päästään ulkona "Malmström, Topelius tai Thomas
Moore" kainalossaan, eikä hän malttanut illallakaan palata määräajalla
huoneeseensa, vaan istui myöhään yöhön suurella kivellä seminaarin
puutarhassa haaveillen ja miettien. Hän ei välittänyt siitä, vaikka
yskä kosteassa iltailmassa yltyi niin pahaksi, että hänen täytyi
useampia päiviä olla vuoteen omana voimatta "lukea tai edes ajatella".
Ja vaikka hän vallan hyvin tiesi, että syynä sairauteen oli hänen oma
"varomattomuutensa" ja "kuutamokävelynsä", ei hän luopunut niistä
sittekään. Sillä hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän voinut
nukkua.
"Jospa tietäisit, kuinka äärettömän onneton tänä keväänä olen ollut",
puhkeaa hän Sallylle sanomaan (18|5). "Minun sielussani on riehunut
kumma taistelu. Joskus olen melkein hulluuteeni asti ihaillut
luontoa, runoutta, y.m. ikäänkuin olisin tiennyt sen olevan väärää
-- ja että pian olisin pakoitettu siitä eroamaan; toisen kerran olen
tuntenut suorastaan inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea kaunista ja
suurta kohtaan, niinkuin maailma sitä nimittää, ja syyttänyt sitä
rauhattomuudestani. Ja totta se onkin, jollen pitäisi luontoa,
runoutta ja ystäviäni epäjumalinani, niin olisin paljoa onnellisempi
ja levollisempi, sillä ne estävät minua rakastamasta Jumalaa ja glädje
utan Gud ej finnes, utan Gud ej finnes frid."
[Iloa Jumalatta ei ole, Jumalatta ei rauhaa ole.]
"Miksi Isa pitää maallisia epäjumalia?... Jospa rauhallinen olo
Puolangalla saattaisi sieluni tasapainoon! -- Kysymys, johon en löydä
vastausta, on seuraava: Miksi Jumala antaa ihmiselle tunteita ja
taipumuksia, kun Hän kuitenkin tietää, ettei ihminen voi muuta kuin
käyttää väärin Hänen lahjaansa ja sen kautta tulla sekä ajallisesti
että iankaikkisesti onnettomaksi."