ISA ASP

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana

marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon

maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä

sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa

ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi

piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä

maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat

kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka

silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin,

on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää,

tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja

kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni

korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta

oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen

runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä

täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia,

jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa

pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin

kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja

puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana

kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin

ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla

myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin

on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy

eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen

nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi.

Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat,

kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen

luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja

tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua

hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka

valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana

Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän

rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista

kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen

mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa

Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran,

Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko

Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan

tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen

tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin

Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin

lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja

koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka

vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman

nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään,

tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen

tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden

kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien

kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut,

hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä

runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja

ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun

Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä

omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli

Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä

hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin

monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu

leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan

rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita

Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona

entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista

sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa

määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja

käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen,

sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset

varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen

ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot

toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella

ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa

viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat

liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen

entistään vakavammaksi -- isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se

kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta -- niin ei lapsilta

kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan

perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp -- Louise tai Lovisa, niinkuin

häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän

seminaariin -- kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä

Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856,

naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko,

s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa

pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa

maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s.

1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä

Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi

oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871,

kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan

pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan

oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli

tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa,

juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa.

Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet,

joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä

käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli

vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja

tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet

paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä

opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa

kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti

oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin

suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli,

sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, --

äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia

vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja

viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin

aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen

pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan

pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän

liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata

takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan,

vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle,

jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt

kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan

kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut

suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja

jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden

toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta

kotiseutuaan:

"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän.

"Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin

paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa!

sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat

järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä

korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis

ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt

myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun

pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän

alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota

vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta

he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon

huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin

toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että

nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu,

oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan

kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään,

ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään,

saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti

kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja

muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo

liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa

pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi

kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä

ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa

paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin

jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa

ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän

tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan,

että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan.

Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko

kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri

lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli

oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle

kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä

kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia

sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy

selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein

ensimäisiä tyttösen sepustuksia:

Isäni on oivallinen

runomatti, runoniekka,

runolaulujen latoja.

Oisin miekin mielelläni

aina siinä ammatissa,

jost' on Suomelle suloa,

isänmaalleni iloa,

kun ei virheet virsissäni

rumentaisi runoani,

kun ajatus aivoissani

virtoaisi viisahammin.

Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava

muistiinpantu säe:

Jumala suojaa Suomea

ja sen kansaa jaloa!

[Nämä molemmat runopätkät ovat siinä suhteessa merkillisiä, että

ne ovat ainoat jälellä olevat suomalaiset runoyritykset Isa Aspin

lapsuudenajoilta. J.H. Erkko mainitsee ne kuvauksessaan Isa Aspin

elämästä "Ilmiö" nimisessä aikakauslehdessä (syysk. 1881). ja

luultavasti hän silloin sai ne Isa Aspin isältä. Joitakuita poikkeuksia

lukuunottamatta, ovat kaikki Isa Aspin muut varhaisemmat runot

ruotsinkielisiä.]

Pikku tyttö ihaili rajattomasti isäänsä ja toi hänelle useasti

runoyrityksiään nähtäväksi pyytäen häntä korjaamaan niitä ja neuvomaan

itseänsä. Runoistaan hän muuten oli kovin arka, eikä olisi suonut

kenenkään muun niitä näkevän, pahoittelipa joka kerta, kun isä luki

niitä tuttaville tai kertoi heille tyttösen toimista.

Mutta paitsi isäänsä oli pikku Louisella vielä toisiakin ystäviä

Suomussalmella, jotka kiinnittivät huomionsa hänen lahjakkaisuuteensa

ja ottivat hänet erityiseen hoivaansa, nimittäin seurakunnan

kappalainen Karl Adolf Lilius ja hänen vaimonsa. Lilius oli tavattoman

suosittu ja rakastettu paikkakunnalla ystävällisen ja nöyrän

luonteensa vuoksi ja hänen vaikutuksensa pitäjäläisiin oli varsin

suuri. Hän, samoinkuin useimmat Pohjanmaan papit siihen aikaan oli

harras herännäisyyden ystävä ja hänen aikanaan lisääntyi heränneiden

joukko suuressa määrässä paikkakunnalla ja uskonnollinen elämä tuli

hyvin virkeäksi. Samalla Lilius harrasti myös kansan valistusta ja

sai seurakuntalaisensa suosimaan lukukinkereitä siihen määrään, että

osanotto niihin Suomussalmella hänen aikanaan oli suurempi kuin monilla

muilla paikkakunnilla.

Suomussalmen pappila oli erittäin vieraanvarainen talo, ja seuraelämä

siellä vilkasta ja hilpeää. Aspin perhe seurusteli ahkerasti

pappilassa, varsinkin Asp itse, joka pitäjässä nautti suurta

luottamusta, oli siellä hyvin suosittu sekä kelvollisen luonteensa

että leikkisän ja iloisen mielensä vuoksi. Eikä pastorin väen suosio

kohdistunut vain häneen, vaan myöskin hänen vilkkaaseen pikku

tyttöönsä. He kiintyivät lapseen ehkä kahta hellemmin siksi, että

he muutamia vuosia aikaisemmin olivat kadottaneet molemmat poikansa

ja elivät nyt lapsettomina pappilassansa. Usein pikku Louise viipyi

viikkokausia heidän luonaan ja sai nauttia siellä opetusta ja elää kuin

oma lapsi ainakin hellien´vanhempien turvassa.

Kesällä, 1861 saapui rouva Liliuksen serkku, neiti Lisette Ingman

pappilaan vieraisille pienen sisarentyttärensä, Etta Favorinin [asuu

nyk. Lohjalla.] kanssa, ja kun tyttönen jäi pappilaan koko kesäksi,

otettiin Louise hänen leikkitoveriksensa. Nämät kuukaudet, jotka Louise

sai viettää paria vuotta vanhemman Etta Favorinin seurassa, muodostui

onnellisimmaksi ajaksi hänen lapsuudessansa. Sillä Suomussalmella

ei ollut ainoatakaan hänen ikäistänsä säätyläistyttöä, ainoat hänen

leikkitoverinsa olivat lukkari Eerik Bisin kaksi tyttöä, joista hän

kylläkin piti, mutta toista oli sittenkin Etta, Kuusamon kirkkoherran

tytär, "ensimäinen hieno tyttö", johon hän tutustui, niinkuin hän itse

sanoi.

Pappilassa tytöt viettivät vapaata ja iloista elämää juoksennellen

metsässä ja uiden järvessä. Joskus tosin sattui, että rouva Lilius,

joka oli toimelias ja puuhaava nainen, sanoi soimaten tytöille, kun he

eivät mitään tehneet: "Kutoisitte edes sukkaa jonkun tunnin päivässä",

mutta siihen Louise vain arveli, että pitihän sitä toki saada kesällä

olla vapaa.

Louise, joka oli vain 8 vuoden vanha, hämmästytti usein vanhempaa

toveriansa omituisilla puheillaan ja kysymyksillään. Kerrankin heidän

uimaretkellä ollessaan kysyi hän äkkiä: "Tahtoisitko sinä kuolla?" Ja

usein hän kesken leikkiä ja parasta iloa kävi vakavaksi ja purskahti

itkuun, ja kun häneltä tiedusteltiin siihen syytä, ei hän itsekään

osannut sitä selittää. Iltasin, syyskesällä hän istui usein ikkunassa

ja katseli tähtiä. Ja kun Etta kysyi, mitä hän niistä näki, sanoi hän

koettavansa lukea niistä kohtaloansa.

Usein tyttöset kävivät myös Louisen kotona, Ämmän tehtaalla ja istuivat

kosken partaalla kuunnellen sen kohinaa, joka oli Louiselle kovin

rakasta. Ja heidän istuessaan siinä saattoi Louise kysyä, kuuliko

Ettakin kosken ikäänkuin laulavan ja kellojen soivan vedessä. Kosken

yli johtavalla sillalla he usein myös seisoivat katsellen pitkät ajat

sen vaahtoavia pyörteitä.

Välistä sattui, että Louise, joka oli hiukan pikkuviisas ja ennen

aikaansa kehittynyt, nuhteli toveriansa tämän lapsellisuudesta ja

tarkkaavaisuuden puutteesta. Niinpä kerrankin, kun Etta kirkosta

tullessa valitti, että setä Liliuksen saarna oli ollut niin pitkä ja

ikävä, että hänen tuli uni, oli Louise heti valmis sanomaan: "Se ei ole

papin, vaan sinun syysi, kirkossa tulee tarkoin kuunnella eikä tuolla

tavalla puhua saarnasta."

Mutta kaikesta huolimatta olivat tytöt hyvin kiintyneet toisiinsa,

vieläpä siihen määrään, että Louisen mustasukkainen luonne, mikä

myöhemmin monasti puhkesi hyvinkin selvästi esille, tuli jo jonkun

kerran ilmi, hän kun ei olisi suonut Etan välittävän kenestäkään muusta

kuin itsestään.

Kesän loputtua tyttösten tiet erosivat, ei kuitenkaan kokonaan, sillä

vielä vuosikausia myöhemmin vaihtoivat ystävykset kirjeitä keskenään.

Ja monista Louisen myöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että tämä kesä,

jonka hän oli viettänyt Etan seurassa, alati pysyi hänellä rakkaassa

muistossa.

Siten varhaisimmat lapsuusvuodet Suomussalmella vierivät, kunnes vuosi

1864 toi tärkeän muutoksen pikku Louisen elämään: äiti vei hänet ja

hänen kahta vuotta nuoremman veljensä, Fredrikin Raaheen kouluun.

Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun

ja hän sai seurata koulun kummallakin osastolla, sekä ylemmällä että

alemmalla, sillä lukuaineissa hän oli suurempien tyttöjen tasalla, jota

vastoin käsitöissä yhtä harjaantumaton kuin alemman osaston oppilaat.

Tuo pieni 11-vuotias, kaukaa Pohjan periltä tullut tyttö herätti heti

koulussa sekä opettajan että oppilaiden huomiota. Hän oli erittäin

suloinen lapsi, kasvot eivät suorastaan olleet kauniit, mutta

tavattoman ilmeikkäät, silmät kirkkaat kuin tähdet ja tukka kiiltävän

musta. Vartaloltaan hän oli heikko ja hento ja mieleltään tunteellinen

ja herkkä. Hänen luonteensa pohjasävel oli vakava ja uskonnollisuuteen

taipuva ja usein hän kävi yksin uneksien. Mutta ajoittain hän saattoi

olla hyvinkin vilkas ja yltyä aivan poikamaisen vallattomaksi.

Vieraassa kaupungissa, kaukana kotoaan tyttönen kotiutui varsin pian,

sillä täälläkin, niinkuin kaikkialla muualla, hän voitti hyviä ystäviä.

Varsinkin kiintyi hän hellästi kirkkoherra Hohenthalin tyttäreen,

Fannyyn, [Fanny Hohenthal, kansakoulunopettajatar Helsingissä.]

joka kävi samaa koulua kuin hänkin, ja tälle ystävälleen hän pysyi

uskollisena kuolemaansa asti kirjoittaen hänelle säännöllisesti,

vaikkeivät tyttöset tavanneet enää koskaan toisiaan Louisen erottua

koulusta. Fanny, joka oli vuotta tai paria vanhempi, vaikutti varmaan

suuresti Louisen kehitykseen, ja hänen kotinsa Raahessa oli tyttöselle

aina avoinna.

Monet olivat ne leikit ja puuhat, jotka alituisesti veivät ystävykset

yhteen, mutta etupäässä meidän harrastuksensa kohdistui "Fågeln"

(Lintu) nimiseen sanomalehteen, jota he yhdessä toimittivat. Tästä

ensimäisestä lehdestä ei kuitenkaan olekaan numeroa enää jäljellä,

sen sijaan on olemassa toinen "Laulaja" niminen, mutta silti

ruotsinkielinen lehti, jonka ensimäisen numeron päivämäärä, 1/1 1865

viittaa juuri mainittuun aikaan. [J.H. Erkko mainitsee kirjoituksessaan

Isa Aspista "Alkaja" nimistä lehteä, mutta sellaista ei ole Isa Aspin

jälkeenjääneiden paperien joukossa.]

Raahessa Louisen runoiluhalu nyt varsinaisesti heräsi, ja koulun ja

toverien vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa ruotsinkielellä. Niissä

viidessä "Laulajan" numerossa, jotka tältä ajalta ovat säilyneet ja

joiden sisältö on yksinomaan runomittainen, löydämme useita tyttösen

varhaisimpia ruotsinkielisiä runoja niiden ensimäisessä lapsellisessa

ja vajanaisessa muodossa. Myöhemmin, luultavasti v. 1870 hän korjasi

niitä ja kopioitsi ne yhdessä myöhempien runojen kanssa pieniin

vieläkin säilössä oleviin vihkosiin. Kahdesta on enää vain hajanaisia

lehtiä olemassa, mutta kolmas, joka on täydellinen, on nimeltään: "Små

dikter. Till minne åt fröken Sally T(hauvón) af Louise Asp. 10/11

1870." (Pieniä runoja. Muistoksi Sally T(hauvónille) Louise Aspilta.)

Erittäin sievä on Laulajan ensimäinen runo "Laulajas hälsning"

(Laulajan tervehdys), [Tätä runoa, samoinkuin yleensä muitakin

ruotsinkielisiä runoja on kevyellä kädellä hiukan korjaeltu.] joka

myöhemmässä asussaan on saanut aivan uuden muodon, vaikka ajatus

kummassakin on sama. Otamme tähän ainoastaan osan runosta, joka

sisältää kokonaista 11 säkeistöä:

Jag kommer från ett härligt land,

där ingen sorger känner,

där alla genom hjärtats band

förblifva goda vänner.

Jag sväfvar hit till jorden ner

på hvita lätta vingar,

från sångens helga land till er

en hjärtlig hälsning bringar.

Jag är en liten tanke blott

från stora tankars himmel,

att irra här, det är min lott,

i jordens kalla hvimmel.

Förvillad ifrån syskonring

en liten irrton bara,

jag jorden irra får omkring

och alltid bortglömd vara.

[suom.: Ma tulen ihanasta maasta, jossa ei kukaan suruja tunne, jossa

kaikki sydänten siteitten yhdistäminä ovat hyviä ystäviä. -- Ma liidän

valkoisin kevein siivin alas maahan, tuoden teille laulun pyhitetystä

maasta sydämellisen tervehdyksen. -- Olen vain pieni ajatus suurten

ajatusten taivaalla, osani on harhailla täällä maailman kylmässä

hälinässä. -- Eksyneenä siskopiiristäni, ma pieni eksynyt sävel

harhailen maailmassa unohduksiin joutuen.]

"Laulajan" lehdillä tapaamme myöskin runon "Lyckans engel" (Onnen

enkeli) [Tässä muodossa on herra O. Ansas sen julkaissut "Lönnrotin

Albumissa".] ensimäisessä lapsellisessa muodossaan, joka sittemmin

korjattuna kuuluu näin:

Ack, hur hastigt lyckans engel ilar,

ej sitt rätta hem han eger här!

Nej, först ofvan jordens sorg han hvilar,

ty hans hemland ljusa himlen är.

Stundom dock i låga tiggarkojor

har den blida engeln bosatt sig.

Lossar där på smärtans hårda bojor

delar sina håfvor rundelig.

Men uti de rikes stolta sinne

och i furstars höga, granna slott,

sällan där bor lyckans engel inne,

ofta samvetsoro, smärta blott.

Vill du stadigt efter lyckan sträfva,

sök dess hem först ofvan jordens grus.

Då omkring dig skall dess engel sväfva,

rika strålar sprida himlens ljus.

[suom.: Oi, kuinka nopeasti onnen enkeli liitää, hänen oikea kotinsa

ei ole täällä. Ei, vasta maailman huolten tuolla puolen hän levähtää,

sillä valoisa taivas on hänen kotimaansa. -- Joskus sentään mataliin

kerjäläismajoihin asettuu lempeä enkeli asumaan. Hellittää siellä

tuskan kovia kahleita, jakaa runsaasti lahjojaan. -- Mutta rikkaitten

ylpeässä mielessä ja ruhtinaiden korkeissa, komeissa linnoissa onnen

enkeli harvoin asustaa, usein vain omantunnon rauhattomuus ja tuska. --

Jos onnea tahdot tavoitella, niin etsi sen kotoa vasta maailman tomun

yläpuolelta. Silloin enkelit liitelevät ympärilläsi ja kirkasta valoa

levittävät taivaan tulet.]

Tämän runon synkkä, puoleksi uskonnollinen sävy osoittaa varsin suurta

kypsyyttä niin nuoressa tytössä. Mutta ettei se ole vain satunnainen

mieliala, käy ilmi useista muistakin samanaikuisista pikkurunoista.

Niipä hän esim. runossa "Tili Hilma" (Hilmalle) laulaa:

Men när ingen vänners skara

mer ditt hjärta trösta kan,

lägg ditt hopp på Herren bara.

I all sorg så hjälper Han.

Uti Honom njut din lycka,

Han oss unnar mången fröjd.

Då skall jordens stormar rycka

alldrig dig från lyckans höjd.

[suom.: Kun ei mikään ystäväparvi sydäntäsi enää lohduta, luota silloin

Herraan. Kaikissa suruissa hän apuaan antaa. -- Hänessä nauti onneasi,

Hän meille iloa suo. Niinpä maailman myrskyt eivät koskaan voi riistää

sinua onnen kukkuloilta.]

Niinkuin jo sanottu, tuli pikku Louise Raaheen kouluun syksyllä 1864 ja

viipyi siellä seuraavaan kevääseen, jolloin hän palasi jälleen kotiinsa

Suomussalmelle. Siten hänen varsinainen koulunkäyntinsä supistui vain

kymmeneen kuukauteen. Tosin hän eräässä kirjeessään Fanny Hohenthalille

sanoo, että hänet "hyvin pian lähetetään Oulun tyttökouluun", mutta

tämä aie raukesi varmaankin varojen puutteesta. Sen sijaan tyttönen

sai jatkaa lukujaan kotona, niinkuin hän syyskuussa 1865 kirjoittaa

Fannylle:

"Tänne on muuttanut uusi isännöitsijä Pietarsaaresta, Malm

nimeltään... Hänen tyttärensä, Constance, opettaa meitä, Fredrikiä,

Bettyä ja minua sekä nuorempaa veljeänsä ja se on kovin hauskaa."

[Nämä kirjeet, samoinkuin melkein kaikki muutkin, ovat alkujaan

ruotsinkielisiä.]

Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään Fannylle (11/2 66) hän kertoo

tarkemmin koulunkäynnistään ja neiti Malmista:

"Meidän opettajamme on kovin hyvä ja lapsekas, sillä hän on vielä

aivan nuori. Hän tahtoo, että olisimme oikein ahkeria ja että

oppisimme paljon. Hän antaa meille lyhyitä läksyjä, mutta ne ovat

hyvin osattavat. Ja koulutuntien loputtua, jos olemme olleet oikein

kiltit, näyttää hän meille aina jotakin hauskaa, tai on meidän

kanssamme sokkosilla ja piilosilla tai leikkii nukeilla... Joskus me

pukeudumme hauskoihin pukuihin ja leikimme sitten."

Ämmän rautatehdas, jonka palveluksessa Asp oli, oli toiminut

paikkakunnalla jo useita vuosia, ja kun se v. 1863 joutui uudelle

omistajalle, joka otti haltuunsa myöskin naapuripitäjässä sijaitsevan,

Ämmää vielä paljoa suuremman Kurimon tehtaan, kasvoi liike kasvamistaan

ja tehdasta laajennettiin suuresti, jotta siellä ajoittain oli pari

sataakin työmiestä työssä. Ämmän ja Kurimon tehtaat sijaitsivat

tosin useampien peninkulmien päässä toisistaan, mutta ne muodostivat

sittenkin ikäänkuin yhteisen pienen yhteiskunnan, varsinkin kun niillä

ajoittain oli yhteiset hoitajat ja toimimiehet. Elämä tehtailla oli

hyvin vilkasta, ja isännöitsijät elivät niin suurellisesti, että siitä

osittain johtui tehtaiden vararikko ja lopullinen lakkauttaminenkin.

Vähäisen käsityksen elämästä tehtaalla ja itse seudusta saamme

seuraavasta kirjeestä Fannylle (25/3 66):

"Täällä on suuri koski ja kesäiltasin on ihanaa seisoa sillalla ja

katsella sen mahtavia kuohuja ja pyörteitä. Ei koskaan täällä ole

hiljaista, yöt päivät koski kohisee. Sekä pyhät että arjet, sekä

päivin että öisin on täällä liikettä. -- Työmiesten ja johtajien talot

sijaitsevat Ämmäkosken partaalla. Ei koko Raahen kaupungissa ole niin

kaunista ja suurta rakennusta kuin se missä me asumme."

Ja toisen kerran tyttönen kirjoittaa:

"On yö, kaikki nukkuvat sikeässä unessa, ja minun pitää olla hiljaa,

jotta en häiritsisi muita. Me asumme yläkerroksessa, kapteeni Malmin

perhe alhaalla... On niin ihmeen hauskaa olla yksin, rauhassa päivän

melulta ja melskeeltä."

Ja sitten hän lisää, kuvaten omaa olentoaan:

"Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä

minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin

iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei

vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista

loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti

hienona."

Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä

"muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä

edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä

Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun

täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G.

Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja

kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia

enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen

niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti,

"sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä

minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."

Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen

viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään

(11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta

taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa

välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista".

Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan

ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta

puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja

siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen

mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna

kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:

"Aina kun vain ehdin, sepitän runoja, se on niin kovin hauskaa."

Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen

runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa,

enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava

sävy kuin varhemmin mainituissa.

Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää

sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika),

josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä

luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä

metsässä paimentaen karjaansa:

Och lätt om hjärtat, lugn och säll

till skogen hurtigt vandrar,

jag ilar öfver dal och fjäll

och ingens lycka klandrar.

-- -- --

Jag muntert sjunger visor små

och boskapshjorden vallar,

jag blåser uti hornet -- då

ett eko berget skallar.

[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti

metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea

kadehtimatta. -- Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan,

ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]

Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin

Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta

viheriöivistä metsistä.

Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana

hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun

ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas

henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena,

mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja

riemuihin.

Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin,

sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli

aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi

toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä

oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.)

Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen

ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2

Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin

22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.

Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan

väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa

toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset

kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi

lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä

huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä

asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä,

jossa pieni toimittaja lausuu:

"Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä,

julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia

ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja

kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä,

jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."

Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot

ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta

on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja

kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat

hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja

ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja

uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija)

antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja

Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin,

kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja

häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt

eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun

muassa sanoo:

"Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia

olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan

ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja

ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin

kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät

koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä

viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa

tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua.

Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies,

joka kunnialla elättää itsensä.'"

Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni

sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja

sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat

hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta

samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus,

jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.

Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin

nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan,

vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin

pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää

maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy

seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa

lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."

Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka

osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä

tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa

"En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos

maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna

hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan

kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä

se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt

osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:

Manne det är synd att tänka

eller önska sig hvad här

fåfängt är att hoppas, vänta?

Månne sådant synd ock är?

-- -- --

Skall jag säga hvad jag tänkte,

i min arma barnslighet,

som mitt hjärta njutning skänkte --

Jo! se här min hemlighet:

-- -- --

Att bland fosterlandets store

ock mitt ringa namn engång

ifrån släkt till släkte fore --

sedan tystnad var min sång.

-- -- --

nu jag hoppet sviket finner,

tröstlös, hopplös står jag här.

-- -- --

Mina drömmar far med vinden,

sjunga ren -- sin afskedssång.

[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä

täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? -- Sanoisinko

mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. --

Kas tässä salaisuuteni. -- Jospa isänmaan suurien miesten parissa

minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni

jo oli vaiennut -- nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana,

toivottomana seison tässä. -- Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo

-- jäähyväislauluaan.]

Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla,

sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu

kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman

tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe

myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se,

ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa,

joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä

paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan

pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman

pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin

palaamaan takaisin.

Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli

toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja

hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:

"... Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni

hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea

sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei

sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia

oikein paljon."

Sama alakuloinen sävy pistää myös esiin hänen jatkaessansa:

"Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja

hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä

tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut,

ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas

taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua

mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."

Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä

kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene

hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius

oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön

nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta

Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä

ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään

Fannylle palaa tähän asiaan.

Niinpä hän lähes kolme vuotta myöhemmin (8/10 69) kirjoittaa:

"En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva

Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen

välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan

seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta,

niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen

maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla

edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18

vuoden vanha"

Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä

olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä

tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää

ennen Sotkamosta lähtöä:

"Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten

virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan

taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka

saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi

avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään

Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"

Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka

se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta

vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita,

kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon

tässä sijansa:

Jag längtar bort, jag längtar bort,

från denna dystra nejd.

I dessa låga klyftor jag

ej vinner ära, frejd.

Mot slägt och vänner står jag här

i dagligt öppen fejd.

Jag längtar bort, jag längtar bort,

från denna dystra nejd.

-- -- --

Jag fågeln är -- jag fågeln är

i burens stängsel än.

Från okänd värld, som fånge förd,

förutan hem och vän.

Ty ingen känner och förstår

den fångne fågelen.

Jag fågeln är -- jag fågeln är

i burens stängsel än.

Till öppen värld, till öppen rymd

jag längtar svinga mig.

Min framtid, fast af molnen skymd

skall klar utveckla sig.

Och under himlens fria hvalf

jag sjunger gladelig.

Till öppen värld, till rymden fri

jag längtar svinga mig.

[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa

rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni

vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. -- Mä lintu olen

häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja

ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu

olen häkissä. -- Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni,

joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan

holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]

Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin

Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen

aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli

hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan

ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse.

Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli

paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka,

niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä

nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä

Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita,

hoidotta jääneitä taimia."

Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas

Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin

puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin

asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset

aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie

kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut

tarjosivat viileää varjoansa.

Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen

lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä,

joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia

kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä

kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen

mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet

muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti

mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli

aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen

ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta

vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja

oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina

Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään

lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena

salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka

olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."

Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut

kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin

oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.

Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus

kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin

vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp

että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen

koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä

niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan

suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa

ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina

olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan

sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin

10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli

sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin

koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar,

seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa

kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan

ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän

kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka

nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten

hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa

kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on

tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin

lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä

kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut,

koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee

yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään

ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.

Koulu olikin tänä syksynä Louisen ainoana ilona, sillä pastori

Liliuskin rouvineen oli muuttanut edellisenä keväänä Isoonkyröön eikä

kirkkoherra Snellmanin perhe, vaikka heillä olikin nuorisoa, voinut

palkita entisiä monivuotisia ystäviä. Fannylle Louise valittaa surujaan

ja antaa samalla varsin humoristisen kuvauksen heidän yhdessä olostaan:

"Kaikki tytöt ovat minua vanhemmat ja kiemailevia ja tunteettomia. Kun

käyn Snellmanilla, istumme me tavallisesti salissa yhdessä vanhempien

ihmisten kanssa, pastorin rouvan, äidin tai ketä siellä nyt sattuu

olemaan ja sitten me juttelemme: Onko neiti Snellman itse ommellut

pukunsa? Onko neiti Snellman käynyt nimismiehessä? Minkälaisia

leninkikankaita te olette saaneet? j.n.e. Tai me istumme aivan ääneti

ja katselemme salaa toisen uudenaikaista pukua tuumien: sellaisen

minäkin haluaisin!"

Joulu 1867 toi Louisen runoiluhalulle uutta virikettä, sillä

joululahjojen parissa, jotka enimmäkseen olivat tarpeellisia, oli myös

lastenlehti "Trollsländan", josta koitui tytölle iloa ja ajanvietettä

koko vuodeksi. "Se oli paras kaikista joululahjoista", sanoo hän

Fannylle.

Ja jo helmikuun 1 p:nä 1868 hän kirjoittaa jälleen Fannylle: "Minulla

on kolme kertomusta valmiina 'Trollsländaa' varten: Prinsessan

Mariada, Den förtrollade spegeln (Lumottu peili) ja Blommornas

drottning (Kukkasten kuningatar)." Näitä kertomuksia ei kuitenkaan

julkaistu lehdessä, mutta mahdollista on, että viimeksimainittu

ainakin aiheeltaan on sama kuin vieläkin tallessa oleva samanniminen

suomalainen kertomus, "Kukkasten kuningatar", jonka kieli ja tyyli

kuitenkin viittaa siihen, että se on kirjoitettu vasta Jyväskylässä.

Eräs ruotsinkielinen kertomus "Var lydig" (Ole tottelevainen) on

kuitenkin vielä tältä ajalta tallessa, joka niinikään oli aiottu

"Trollsländaa" varten. Sen loppuun on näet liitetty seuraava kirje:

"Rakas Trollslända! Voitko ottaa tämän pienen kertomuksen monien

kauniitten kertomustesi pariin, joita kerrot meille? Vaikkei se

voikaan kultana kimallella siivilläsi, niin ota se sittenkin, rakas

pieni Trollsländani. Se on tositapaus veljestäni. Ota jos voit, pyytää

L:e. Yksi Trollsländan pienistä ystävistä."

Kertomus kuvaa erästä ikävää tapaturmaa Aspin perheessä, kun vanhin

veli, Fredrik luvatta otti ladatun pyssyn seinältä ja ampui sillä

jalkaansa niin pahasti, että hän oli vietävä Kajaaniin lääkärin luo ja

sai sairastaa siellä useita viikkoja.

Millä ilolla ja riemulla tyttönen odotti rakasta "Trollsländaansa",

käy esiin runosta "Till vår Slända", (Sländallemme), joka v. 1869

painettiin lehden palstoille ja josta nuori runoilija sai palkinnoksi

kaksi kirjaa. Samalla toimitus kehoitti häntä kuitenkin toisella

kertaa panemaan parempaa huolta muotoon ja lausumaan ilmi ajatuksensa

selvemmin. Tyttönen kiittää tästä neuvosta, ja että nuo sanat kytivät

hänen mielessään käy esiin eräästä myöhemmin (elok. 1871) kirjoitetusta

kirjeestä "Trollsländalle."

"En koskaan voi unohtaa kaunista, kilttiä Trollsländaa, joka kolmen

vuoden kuluessa on ollut melkein ainoana ilonani täällä Pohjolassa..."

sanoo hän siinä. "Emmekö joskus voisi saada pientä esitystä runoudesta

ja runoilutaidosta tai jotain muuta sen kaltaista, josta me pienet

vasta-alkajat saisimme neuvoja ja ohjausta sillä alalla?"

Mutta palatkaamme jälleen tyttösen elämään talvella 1868. Tämä talvi

oli kova monessa suhteessa, sillä täydellinen kato oli kohdannut

näitä pohjoisia seutuja edellisenä kesänä, jolloin juhannukseen asti

suuremmat järvet olivat olleet jäässä ja maamies turhaan sai odottaa

kesää, joka ei koskaan tullut. Puute ja hätä oli ääretön, vaikka sekä

valtio että yksityiset parempiosaiset koettivat parhaansa mukaan sitä

lievittää. Tämän raskaan talven maininkeja tuntuu tyttösenkin kirjeissä

Fannylle. Huhtikuun 24 p:nä hän kirjoittaa:

"Kevät tekee tuloaan. Oi, kuinka hauskaa. Ilma onkin jo ollut hyvin

kaunista, auringonpaistetta, lämpöä ja kesäsadetta. Mutta tänään on

jälleen ruma ja kolkko sää, lunta tuiskuttaa, ja maa, joka oli jo

melkein paljas, on jälleen lumen peitossa. Täällä on hirveän köyhää.

Miten surkeaa se onkaan! Ihmisiä kuolee nälkään kymmenittäin päivässä.

Nälkää ja sairautta! Kerjäläisiä on aivan kauheasti. Vilja on hirveän

kallista. Jospa Jumala armahtaisi näitä kärsiviä ihmisparkoja ja

antaisi meille hedelmällisen vuoden!"

Myöhemmin kesällä hän palaa vielä samaan asiaan:

"Nyt vihdoinkin on kesä tullut pohjolaan. Iloni on suurempi kuin

koskaan ennen. Se, joka kaiken talvea on tuntenut maallista onnea ja

saanut elää ylellisyydessä, ei käsitä, minkä ilon kevään tulo tuottaa

niille raukoille, jotka kaiken talvea ovat saaneet kärsiä kurjuutta ja

hätää ja joilla ei ole ollut edes leivänpalaa kodissaan, ainoastaan

pakkasta, nälkää ja sairautta ja jotka ovat saaneet myödä lehmänsä ja

ostaa viimeisellä rovollaan leipää ja ajaa lapsensa kerjuulle. Niin,

kuinka surkea tämä talvi onkaan ollut, kuinka pitkä ja hirveä joka

ainoa päivä"

Kaunis kesä, joka seurasi katovuotta ja kovaa talvea, innostutti

tyttöstä sepittämään runon "De fattiges vårsång" (Köyhien kevätlaulu).

Sen kahdessa ensimäisessä säkeessä hän lausuu kiitoksensa Jumalalle

kesän tulosta:

O, Gud! Du som oss sände

en sommar varm och skön!

Oss frälste från elände

och upptog menn'skors bön.

Dig prisa nu vi måge

och tacka dig med fröjd;

ja, ljude från oss låge

ditt lof till himlens höjd.

[suom.: Oi Jumala! Sinä joka lähetit meille lämpimän ja ihanan kesän!

Pelastit meidät kurjuudesta ja kuulit ihmisten rukoukset. -- Sinua

me nyt ylistämme ja kiitämme iloisin mielin, niin, kaikukoon meidän

alhaisten huulilta sinun ylistyksesi taivaaseen.]

Ja viimeinen säkeistö ilmaisee sen toiveen, joka varmaan sinä keväänä

kohosi jokaisen sydämestä Pohjolassa:

Välsigna årets gröda,

gif oss ej fåfängt hopp.

Oss alla gif vår föda,

ja, spisa själ och kropp!

[suom.: Siunaa vuoden sato, älä anna toiveiden pettää. Anna meille

kaikille ravintomme, niin, ravitse sekä sielumme että ruumiimme.]

Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän

kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia

sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta

tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella

ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista

hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin

ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin

väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva

kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä

hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen

hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän

varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä

tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan

tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän

muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta,

pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen

mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:

Den ena går en stund förut,

den andra efter! men till slut

i himmelen de mötas.

[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin

taivaassa he tapaavat toisensa.]

Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö

ei voinut aavistaa!

Ja sitten hän kirjoittaa:

"Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!... Hän (Joel Backman)

kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana

nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei!

Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka

ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu

lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa,

hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti

vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä

nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä... Julma kuolema!

Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah,

jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla

kertaa... Pian hänet -- haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi --

sulkeutunut!" --

Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel

Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu

ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä

paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka

olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:

Jag tänker på dig ofta

o, hulda goda vän!

Där rosor evigt dofta

skall jag dig se igen.

Nyss ifrån knoppen vecklad

din ungdomsblomma var;

i lifsens bok dock tecknadt

ditt namn och dina dar.

Ren bröts din blomsterstängel,

o, hur jag saknar dig!

Sä säll du är, o engel,

ack, bed du ock för mig!

Ack, slumra saligt stilla,

o, sof i Jesu namn!

Din själ från världens villa

ren är i säker hamn.

Engång i himlens salar

dig träffa får min själ,

så hoppet till mig talar,

till dess ett långt -- farväl!

[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä

ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. -- Vastikään

nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli

sittenkin nimesi ja päiväsi. -- Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua

kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! -- Oi,

nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä

on jo varmassa satamassa. -- Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa

sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää -- hyvästi!]

Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat

varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen"

antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti

sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän

kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa,

monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä

hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki

elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää

häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään.

Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:

Med vemodsfulla blickar ser

den bleka månen neder,

till jorden från sin klara sfer

och stum naturen beder.

-- -- --

-- -- --

Men månen vandrar städs sin gång

och blickar ner till kullen

och vågen sjunger städs sin sång

för grafvarna i mullen.

[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta

avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. -- Mutta kuu jatkaa alati

kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille

maan povessa.]

Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista

hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja

luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:

Förskjuten jag är ibland vännernas tal,

förskjuten, att ensam här lida mitt kval,

förskjuten, att ensam här gråta och le,

förskjuten, så ensam i glädje och ve.

I världen så ensam, så ensam jag går,

i världen för alla i vägen jag står;

i världen så okänd jag irrar blott här,

i världen mig ingen en glädje beskär.

Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.

Jag hoppas på Herren i lif och i död.

Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;

jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.

[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin

kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä

olen yksin ilossa ja surussa. -- Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien

tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa

vailla. -- Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan

elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma

toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]

Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin

parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet

oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa.

Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija

rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa

runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin

puolesta) hän puhkeaa sanomaan:

Låt honom -- Gud! -- befordra det,

som är för Dig blott godt och rätt,

gif honom vishet, kraft och mod,

Du störste konung, Herre god!

[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja

oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin

kuninkaista, rakas Herrani!]

Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat

lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon

viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:

Gif o Herre! att på jorden

under hans regeringstid

Jesu rike vidgadt vorde

blefve genom ordets frid.

[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan

laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]

Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan

ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin,

Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin

uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt,

niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka

varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen

haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa).

Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät

nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:

Ej människovisdom dödens skörd kan hindra,

ej tårars flöden här vår smärta lindra;

blott tron och hoppet, som af Herran går,

kan själen trösta, läka hjärtats sår.

[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä

tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi

lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]

Samoinkuin elämän ulkonaiset tapahtumat vuoroin tänä aikana toivat

iloa, vuoroin surua, samoin näyttävät Louisen mielialatkin olleen

milloin iloisia milloin vakavia. Mikä nuoruuden ilo ja tyytyväisyys

ilmeneekään hänen kirjeestään 4:ltä p:ltä kesäkuuta, jossa hän sanoo

Fannylle:

"Minulla on täysi syy olla iloinen ja kiitollinen, kun Jumala on

antanut meille niin ihanan kesän jälleen... Täällä Pohjolassa sydän

nauttii kaikkein enimmin kesän ilosta. Ei täällä ole suuren maailman

huveja. Mutta kun tyynenä aamuna tai viileänä ja ihanana iltahetkenä

lähtee ulos nauttimaan kauniista luonnosta, kun kuuntelee hartain

mielin lintujen viserrystä, katselee synkkää, juhlallista metsää tai

rehevää koivu-, leppä- ja haapalehtoa ja kosken kohinan säestäessä

laulaa sellaisia lauluja, jotka soveltuvat hetken mielialaan, silloin

ei mieli kaipaa meluavia huveja. Suuri kaunis metsä on meidän

teatterikatsomomme. Hyttyset ja perhoset siellä näyttelevät osiaan.

Linnut ovat meidän laulajiamme, jos haluamme lähteä konserttiin, ja

koko luonto on mitä ihanin 'tableau vivant'. Ullakoltamme johtavat

leveät portaat katolle, missä on luukku, ja kun siellä seisoo, niin

tuntuu siltä, kuin olisi Mont Blancilla ja näkisi allaan Italian

alpit, järvet, kaupungit ja kansat."

Tuollaisena hetkenä epäilemättä on syntynyt tunnesävyltään erittäin

reipas laulu "Sommaren" (Kesä), joka kuvaa miten kevät voittaa talven

vallan ja kesä saapuu heinäntekoineen ja elonkorjuineen:

Kom och beskåda!

Härlig naturen

synes för ögat

och tjusande ler.

Himlen sig hvälfver,

blånande, vida.

Värmande solen

blickar hit ner.

[suom.: Tule ja katso! Ihanana luonto silmään hohtaa ja hurmaten

hymyilee. Taivas kaareutuu sinisen avarana. Lämmittävä aurinko

silmäilee alas maahan.]

laulaa nuori runoilija. Mutta keskelle iloa pujahtaa sittenkin sekaan

surunvoittoinen sävy:

Hinner nog sorgen

komma till Eder

fast I nu leken

i jubel och sång.

Smärta, bekymmer,

gråna skall håren,

blekna ock kindernas

rosor engång.

Barnen de leka

glada i gräset

fria af lifvets

tusende kval.

Leken, o leken,

utan att ana

ännu de sorger

af tusende tal.

Se huru våren

vacker och härlig

doftar af vällukt

Eder emot!

Vänten I käre!

Hösten den följer

snart efter våren

med stormarnas hot.

[suom.: Kyllä suru vielä teidät ennättää, vaikka leikittekin nyt

riemuiten ja laulaen. Tuska, huoli harmentaa hiukset, kalventaa myös

kerran poskien ruusut. -- Lapset leikkivät iloisina heinikossa, vapaina

elämän tuhansista suruista. Leikkikää, oi leikkikää aavistamatta noita

tuhansia suruja. -- Katsokaa kuinka kevät kauniina ja ihanana tuoksuaa

teitä vastaan! Odottakaa armaat! Syksy seuraa pian kevättä myrskyjen

uhkaamana.]

Tuo vakava piirre, joka on niin ominainen kaikille tyttösen

varhaisemmillekin runoille, puhkeaa tänä kesänä ehkä sitä valtavampana

esille, siksi että hän kävi rippikoulua kirkkoherra Snellmanin luona

yhdessä tämän pojan ja tyttären kanssa. Miten tuo aika vaikutti häneen,

kertoo hän useita vuosia myöhemmin kirjeessään Sally Thauvónille (6/1

72):

"Rippikouluni päätyttyä olin ensin sanomattoman onnellinen, minusta

tuntui kuin olisin ollut hyvin lähellä Jumalaa. Mutta kauan ei tuota

autuutta kestänyt, aloin epäillä, tokko ansaitsin sellaista armoa.

Luotin liiaksi omiin voimiini ja omaan kykyyni enkä tahtonut turvata

Häneen, jonka välityksellä me yksin voimme tulla autuaiksi, ja siten

eksyin yhä kauemmaksi oikealta tieltä."

Tänä rippikoulu-aikana, jolloin tuollaiset ristiriitaiset tunteet

taistelevat tytön sielussa, on varmaan sellainen runo kuin "Vårt lif"

(Elämämme) syntynyt, jossa nuori tyttö kysyy itseltänsä:

Hvad är vårt lif, hvad är vår lott,

då vi på jorden irra?

Det är en flyktig stormil blott,

som tanken kan förirra!

Vår lott är idel sorg och kif.

Hvad är vår lott, hvad är vårt lif

Så flyktig är på jordens rund

vår fröjd -- så obeständig.

Den kommer -- och i samma stund

man är så arm, eländig.

Man njuter den så sällan blott.

Hvad är vårt lif? Hvad är vår lott?

[suom.: Mikä on elämämme, mikä kohtalomme, kun harhailemme maailmassa?

Vain kevyt tuulenpuuska, mi ajatukset saattaa harhaan. Kohtalomme

on vain surua ja kiistaa. Mikä on kohtalomme, mikä elämämme? --Niin

lyhyt maailmassa on ilomme -- niin epävarma. Se tulee -- ja samassa

meolemmekin jälleen köyhät ja kurjat. Harvoin vain siitä saamme

nauttia. Mikä on elämämme? Mikä kohtalomme?]

Nuoren tytön rauhatonta, alati läikkyvää mieltä kuvaa myös seuraava

pieni runo "Tillmitt hjärta" (Sydämelleni), jonka yksinkertaisista

säkeistä kuulemme jo "Aallon kehtolaulun" kaukaista huminaa:

Tankar komma, tankar ila,

känslor födas, känslor dö,

stormby, när skall du dig hvila?

Bölja, när blir lugn din sjö?

Tanke, när skall du ock finna

gränsen på din vida färd?

Hjärta, skall ej ro du vinna,

när blir stillhet dig beskärd?

[suom.: Ajatukset tulevat, ajatukset kiitävät, tunteet heräävät,

tunteet haihtuvat, myrsky, milloin rauhan löydät? Aalto, milloin

tyyntyy kuohusi? Ajatus, milloin sinäkin pääset avaran kulkusi perille

Sydän, etkö lepoa löydä, milloin rauhan saavutat?]

Tähän samaan kehityskauteen kuuluvat niinikään runot "Tidens dyrbarhet"

(Ajan kalleus), ja "Kvällen och hoppet" (Ilta ja toivo). Edellisessä

ilmaantuva isänmaanrakkaus ja halu saada työskennellä oman maan

puolesta on varsin harvinainen hänen ruotsinkielisille runoilleen.

Ensi kertaa niissä nyt myös ilmenee, tosin aivan tiedottomana ja vain

sattumasta riippuvana, varhaisen kuoleman aavistus. Toisen runon

sävy on paljoa valoisampi kuvastaen sitä iloa ja tyydytystä, minkä

runoileminen hänelle tuottaa.

Pieniä koti-interiöörejä kuvaavat monet tyttösen kehtolauluista.

Sattui kai useinkin, että äidin mennessä jollekin asialle tai kylään

vieraisille talon nuorin taimi uskottiin vanhimman sisaren hoitoon, ja

hänen tuudittaessaan pienokaista syntyi pieniä runoja, joista toiset

ilmaisevat kärsimättömyyttä, kun oli pakko istua kahlehdittuna kehdon

ääressä, toiset taaskin, niinkuin runo "Vaggvisa" suurta hellyyttä,

melkeinpä äidillistä rakkautta pientä veljeä kohtaan:

Slumra lilla, snälla broder,

slumra sakta, slumra tyst,

sen så kärleksfullt din moder

dig på runda kinden kysst.

Nu dig syster vaggar stilla,

sjunger dig sin lilla sång:

sof så roligt kära, lilla!

Sof, så blir du stark och lång!

När dig morderskyssar inga,

följa kärleksfullt till sömns,

när de sånger, som nu klinga

ha förklingat och förglöms,

äfven då jag önskar detta,

slumra ljufligt, liksom nu!

Hjärtats slag förblifve lätta,

oskuldsfull och salig du!

Herrans englar milda, rena

sjunge sina sånger då.

Tills sin röst du får förena

med de sällas du också!

[suom.: Nuku, pieni kiltti veli, nuku hiljaa, ääneti. Äidin hellästi

suudeltua pyöreätä poskeasi. -- Nyt sisko sinua tuudittaa, laulaa

sinulle pienen laulunsa: nuku rauhassa, armas pienokainen! Nuku, niin

kasvat vahvaksi ja pitkäksi! -- Kun äidin suudelmat eivät hellinä enää

saata sinua uneen, kun nämä laulut ovat vaienneet ja unohtuneet --

niin silloin toivon, että nukkuisit yhtä suloisesti kuin nytkin! Sydän

kevyesti tykyttäköön ja mielesi olkoon viaton ja onnekas! -- Herran

lempeät puhtaat enkelit laulakoon silloin sinulle lauluansa. Kunnes

saat itsekin yhtyä autuaitten lauluun!]

Täten elämä Suomussalmella tyttöseltä kului hiljaisessa työssä ja

haaveilussa, kunnes vuosi 1870 toi suuren muutoksen sekä hänen että

koko perheen elämään. Yhtiö, joka omisti Ämmän ja Kurimon tehtaat,

oli vuoden 1869 lopulla tehnyt vararikon ja työ pysähtyi niissä nyt

pariksi vuodeksi. Asp, jonka toimeentulo kokonaan riippui tehtaista,

oli pakoitettu hankkimaan itselleen työtä muualta ja ostettuaan Parola

nimisen talon Puolangalta, muutti hän kevättalvella 1870 perheineen

uuteen kotiinsa.

Vaikka muutto aluksi tuntuikin koko perheelle raskaalta, sillä

Suomussalmi, jossa he olivat asuneet toistakymmentä vuotta, oli heille

hyvin rakas, niin kotiutuivat he piankin uudella paikkakunnalla ja

kiintyivät siihen lujilla siteillä. Asp itse pääsi täälläkin useihin

kunnan luottamustöihin, toimien kunnankirjurina sekä jonkun aikaa

nimismiehen apulaisena, ja kun Kurimon tehdas, joka sijaitsi vain

kahden peninkulman päässä Puolangalta, v. 1872 tuli jälleen käyntiin,

sai hän siellä entisen toimensa, jolloin hän vuoroin asui tehtaalla,

vuoroin tilallaan Parolassa.

Parolan talo tuli ikäänkuin koko perheen varsinaiseksi kotipaikaksi.

Täällä vanhin tytär vietti hempeimmät nuoruutensa vuodet, täällä

nuoremmat sisarukset varttuivat aikaihmisiksi, täältä kukin läksi

maailmalle alottaakseen omaa elämää ja tänne he alituisesti palasivat

vanhusten ja lapsuusmuistojen pariin. Ja lastenlapsille tämä Parolan

talo vuosien kuluessa tuli rakkaimmaksi paikaksi maailmassa, jossa

vanhan isoisän kuoltua vanha mummo vielä eli kahdessa pienessä

kamarissa vanhojen perintökalujen ja -muistojen ympäröimänä. Eipä

siis ihme, jos lasten ja lastenlasten mielestä tuntui kuin osa heistä

itsestään olisi näivettynyt, kun 21 p. huhtikuuta 1912 tuli tuhosi

tämän vanhan kodin kaikkine muistoineen ja aarteineen. Mustuneet hirret

ja puoleksi sortuneet uuninpiiput kertovat täällä enää siitä ajasta,

joka kerran oli.

Mutta luonto Parolan talon ympärillä on vielä ennallansa. Puolangan

järven laineet huuhtelevat sen lehteviä rantoja, kirkko kohoaa

vastakkaisella puolella ja järven pohjukasta siintää Kiiskilän pappilan

rakennukset. Koillisella taivaalla kohoavat Leipi- ja Kuirivaara

suojellen pohjoistuulia vastaan. Luonto Puolangalla on kaunista

tunturimaisemaa. Kun idästäpäin nousee Leipivaaran rinnettä ylös ja

pääsee sen korkeimmalle laelle, leviää silmien eteen ihana, laaja

maisema. Sinertäviä vaaroja joka puolella ja alhaalla vaaran juurella,

ikäänkuin syvässä kattilassa parin kilometrin pituinen kapea järvi,

jonka rannalla vaalean kirkon torni kohoaa kuin haamu metsän tummaa

taustaa vastaan. Minkä valtavan vaikutuksen tämä näky mahtoikaan

tehdä nuoreen neitoseen, jonka mieli oli niin herkkä kaikelle

luonnonkauneudelle! Tosin hänen silmänsä Suomussalmella oli hyvinkin

tottunut kauniiseen luontoon, mutta sittenkin Puolanka voitti hänen

sydämensä kaikista ennakkoluuloista ja vastustelemisista huolimatta.

Sillä kaikkea muuta kuin iloisella mielellä tyttönen ajatteli

poismuuttoa Ämmän tehtaalta, niinkuin näemme runosta "Afskedssång"

(Hyvästijättölaulu), jonka hän kirjoitti vähää ennen poismuuttoa

Suomussalmelta, sekä seuraavasta kirje-otteesta (11/3 70):

"En odota mitään erityisempää iloa tästä muutosta, sillä jos täällä

olemme eläneetkin erossa kaikista huveista ja seuroista, niin siellä

tulee elämä kaksin verroin hiljaisemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Ei

mitään muuta kuin kaunis luonto, ei ketään muita säätyläisiä kuin

pappilalaiset... 'Dit ut till världen står min håg -- den sväfvar,

sträfvar bort' -- siten on minulla tapana laulaa. Saa nähdä, enköhän

pian pääse pois näiltä synkiltä seuduilta."

Mutta että hän oli erehtynyt uuden kotinsa suhteen, eikä niinkään

vähäisessä määrässä, käy esille jo 6 p:nä kesäkuuta Parolasta

kirjoitetusta kirjeestä Fannylle:

"Rauhallisena ja vaatimattomana seisoo kotimme tyynen järven rannalla,

vihantien niittyjen keskellä; joka puolelta siintävät korkeat vaarat,

jotka juhlallisina koristavat taivaanrantaa. Tänne näkyy useita

taloja: kirkko -- pappila -- lukkarin asunto, y. m. Maantie kulkee

aivan läheltä, jotta voimme usein saada ohikulkevia matkustajia

vieraiksemme."

Syynä siihen, että tyttö heti alusta aikain viihtyi Puolangalla ja

että olo siellä muodostui rikkaaksi sekä kehitti suuressa määrin hänen

henkisiä lahjojansa, oli se, että paikkakunnalle muutti melkein yhteen

aikaan kuin Aspinkin perhe, hienosti sivistynyt, kirjallisuutta ja

valistusta harrastava kirkkoherra J.F. Thauvón.[nykyään kirkkoherrana

Iissä.] Hänen kodissaan, jossa kasvoi Louisea tosin kahta vuotta

nuorempi, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt, vilkasluontoinen ja

lahjakas tytär, Sally,[Sally Thauvón, naimisissa metsänhoitaja

Heikelin kanssa Oulussa.] sai Louise paljon rakkautta osakseen ja

häntä kohdeltiin melkein kuin perheeseen kuuluvaa jäsentä. Sallyyn hän

kiintyi heti lujilla ystävyydensiteillä, ja pappilassa, jonne järven

poikki oli vain kilometrin matka, hän kävi melkein joka päivä, jatkaen

yhdessä Sallyn kanssa lukujaan tai lukien kaunokirjallisuutta, jota

pappilassa oli runsain määrin. Monasti häntä pappilassa autettiin myös

ompelutyössä, joka edelleen oli hänen vaikein loukkauskivensä, ja

väsymättömällä rakkaudella ja kärsivällisyydellä rouva Thauvón, joka

samoinkuin hänen miehensäkin, oli hienosti sivistynyt, lämminsydäminen

ja jaloluontoinen, ohjasi ja neuvoi tyttöstä. Siten Louiselle avautui

oikea onnela Kiiskilässä, joka olikin aikansa kaikkein edistyneimpiä

ja henkisesti virkeimpiä pappiloita. Sillä täällä hän sai osakseen

runsaassa määrin ymmärtämystä ja hänen runolliset taipumuksensa

kannatusta ja kehoitusta.

Minkä arvon hän itsekin osasi antaa Thauvónin perheelle ja kuinka

kiitollinen hän oli heitä kohtaan, käy kauniilla tavalla esille

seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti Sallylle Jyväskylästä 3 p.

syyskuuta 1872, siis pari kuukautta ennen kuolemaansa:

"Milloin ja miten olisin kehittänyt sieluani, jotta olisin voinut

jättää sinut jälkeeni? Etkö muista kuinka kehittymätön olin

tutustuessani ensin sinuun ja äitiisi? Sally! etkö sinä juuri

opettanut minua tuntemaan ja ajattelemaan. Sinun ystävyytesi, sinun

seurasi on tietämättäsi kehittänyt minua."

Ja kesäkuun alussa Louise kertoo Fannylle ihastuneena uusista

ystävistään (9/6):

"Nyt olemme saaneet tänne kirkkoherra Thauvónin Kuolajärveltä. Se

on erittäin hauska perhe, johon kuuluu herra, rouva ja neljä lasta,

vanhin tyttäristä on 15-16 vuoden vaiheilla. Hänen nimensä on Sally

Hän on hyvin suloinen ja hauska ja meistä on jo tullut oikein hyvät

ystävät. Jo toisena päivänä heidän saavuttuansa Puolangalle tulivat he

meille käymään ja sen jälkeen on kummin puolin vierailtu ahkerasti.

Jo ensimäisenä iltana Sally ja minä tulimme tuttavallisiksi. --

Täällä maalla ei välitetä hienommista tavoista, vaan eletään vapaasti

ja ilman minkäänlaista pakkoa ja nautitaan täysin määrin siitä

hauskuudesta, jota maaelämä voi tarjota. Ja koska täällä ei ole muuta

kuin kaksi perhettä, jotka voivat seurustella keskenään, niin me heti

liityimme tuttavallisesti toisiimme; sitä paitsi ovat Thauvónit kaikki

niin herttaisia ja hauskoja, että ilolla ja riemulla seurustelee

heidän kanssaan. Eilen viimeksi olin pappilassa. Täti toivoisi, että

olisin alituisesti siellä, sillä hän pelkää, ettei hänen rakas pieni

Sallynsa viihdy Puolangalla."

Louiselle oli todellakin iloinen yllätys se, että hän saattoi viihtyä

niin hyvin Sallyn seurassa, josta hän oli luullut nuoremman sisarensa,

Betyn, saavan itselleen toverin. Mutta jo ensimäisenä iltana, kun tytöt

istuivat käsitöinensä yhdessä ja juttelivat, selvisi kumpaisellekin,

että juuri heistä molemmista tulisi eroamattomat ystävät. Samalla

kertaa keksittiin tavallaan myös nimi Isa, jonka nuori tyttö sittemmin

omisti itselleen. Sally luki näet hänelle ääneen erään kertomuksen,

jossa puhuttiin Isa nimisestä tytöstä, ja vaikka tuo nimi seminaarissa

vasta varsinaisesti tuli käytäntöön, niin nimittivät uudet ystävät

häntä tästä lähin jo joskus tällä nimellä.

Syksyllä 1870 tuli neiti Edla Niska [sittemmin rouva Lundgren,

oli kansakoulunopettajattarena Verlan tehtaalla.] Oulusta Sallyn

kotiopettajaksi, ja hänestä sanoo Isa, joksi mekin tästä lähin tahdomme

häntä nimittää, Fannylle (18/11), että "hän on hyvin suloinen ja kelpo

tyttö". Ja sitten hän kertoo heidän elämästänsä seuraavasti: "Me kolme

tyttöä huvittelemme täällä parhaamme mukaan, Sally tanssii, Edla laulaa

ja minä kirjoitan runoja, ajattelehan kuinka oppineita naisia me

olemme. Kirjallisuutta on meillä myös vaikka kuinka paljon."

Nuo kolme tyttöä olivatkin alituisesti yhdessä. Tuntien loputtua he

istuivat käsitöineen ruustinnan kamarissa, jolloin aina luettiin jotain

kirjaa ääneen, tai he leikkivät yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu

paperinukeista, joita hän itse piirusti ja leikkeli, ja kerran hän

kirjoitti suunnitelman näytelmääkin varten, jota oli määrä esittää

paperinukeilla. Milloin tuo suunnitelma "Familjen Arnskjölds memoirer"

(Arnskjöldin perheen muistelmat) on kirjoitettu, on epävarmaa, mutta

luonteenkuvaukset siinä todistavat jo varsin suurta kypsyyttä ja

hyvää huomiokykyä. Mutta varsinkin juhla-, nimi- ja syntymäpäivät

antoivat paljon ilonaihetta. Paitsi välttämätöntä kahvikestitystä,

johon molemmat perheet täysilukuisina kerääntyivät, kirjoitti Isa

tilaisuutta varten aina runoja, joita jollakin tutulla nuotilla

laulettiin. Lukuisat ovat ne vielä tallessa olevat runot, joita hän

kirjoitti Jaakon päivänä isälleen, Emilian päivänä Sallyn äidille,

Fredrikin päivänä veljelleen tai Sallylle hänen syntymäpäivänänsä.

Sallyn kunniaksi Isa kerrankin sepitti runomittaisen vuoropuhelun,

jonka esittämiseen perheiden pienemmätkin lapset saivat ottaa osaa.

Siinä metsänhaltija tulee yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa

toivottamaan onnea päivän sankarille ja kukin lapsista tarjoaa hänelle

lahjoja: mikä rakkautta, mikä onnea, toivoa, ahkeruutta, tyytyväistä

mieltä ja mielenrauhaa. Toisen kerran nuoret esittivät uskollisuuden,

rauhan, ilon, rikkauden ja rakkauden symboleja kukin lausuen pienen

runopätkänsä. Joskus Isa sepitti nuorempia sisariaan varten runot

suomeksi, koska ruotsinkielen käyttö kävi heiltä kankeammin; näitä

sepustuksia ei kuitenkaan ole enää tallella.

Isan 18:tena syntymäpäivänä, jolloin ystävät vuorossaan herättivät

hänet laululla, sepitti hän runon "På min 18:de födelsedag" (18:tena

syntymäpäivänäni) tulkiten siinä tunteitaan tänä tärkeänä päivänä, joka

merkitsi suurta ratkaisua hänen elämässään, hän kun nyt oli saavuttanut

sen iän, jota seminaariin pyrkijöiltä vaadittiin. Tuo runo on ikäänkuin

hyvästijättö lapsuudelle, sillä tämän jälkeen hänen on astuttava

tuntemattomaan maailmaan. Kiitettyään lapsuutensa tähteä seuraavin

sanoin:

Haf tack ännu, min barndoms blida stjärna

för hvarje fröjd som gafs!

O! kom ännu att mildt belysa, värna,

när vägen bär till hafs,

till vida stormars ras, från barndoms lugna strand,

en seglare så ung och darrande på hand.

Jag känner icke gömda skär och bankar,

ej vet, hvart kosan bär.

Hvar finns en fridfull hamn, där jag får kasta ankar,

där lugna målet är?

O kom, o kom! min blida barndoms stjärna,

den vilse seglarn led, belys och värna.

[suom.: Kiitos sulle, lapsuuteni lempeä tähti, joka ilosta, jonka mulle

annoit! Oi, tule vielä ja valaise lempeästi ja suojaa, kun nuori ja

pelokas purjehtija lähtee lapsuuden rauhalliselta rannalta merelle,

keskelle myrskyn raivoa. En tunne kareja enkä särkkiä, en tiedä matkan

suuntaa. Missä on rauhaisa satama, jonne saan ankkurini heittää, jossa

saavutan rauhallisen matkani määrän? Oi tule, oi tule! Lapsuuteni

lempeä tähti, ohjaa eksynyttä purjehtijaa, valaise ja suojele häntä.]

Isan ja Sally Thauvönin välinen ystävyys, niin lämmin ja luja kuin

se olikin, ei sittenkään ollut vailla "auringonpimennyksiään" --

Isa nimitti näet Sallyä auringokseen, ja silloin tällöin sattuvia

erimielisyyksiä auringonpimennyksiksi ja siihen varmaan oli Isan

kiihkeä ja mustasukkainen luonne syynä. Niitä monia vaiheita, joiden

alaisena tämä ystävyys oli, voimme seurata päiväkirjasta, jota Isa piti

keväällä 1871. Pienen kellastuneen vihkosen nimenä on "Dagbok eller

aftontankar för mars månad 1871. Ensam för Louise Asp". (Päiväkirja eli

iltamietteitä maaliskuulla 1871 yksinomaan Louise Aspia varten) ja sen

mottona ovat seuraavat sanat:

Göm sorgsna minnen. Glada minnen göm!

Göm mången sviken lycklig ungdomsdröm!

Göm hoppets gudagnista. Göm också

en önskligt glad fullbordan däruppå!

[suom.: Ota talteen surulliset muistot. Ota talteen iloiset muistot!

Ota talteen nuoruuden pettyneet onnenunelmat! Ota talteen toivon

jumalallinen kipinä. Ota talteen myös toive sen onnellisesta

täyttymisestä.]

Päiväkirjaa jatkuu kuitenkin maaliskuuta pitemmällekin, aina toukokuun

loppuun asti.

Isa alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa, niinkuin hän sanoo, siksi että

hänen ja Sallyn välinen ystävyys "on saanut kolauksen". Ja syynä tähän

oli se, että tyttöset eräänä iltana jutellessansa olivat tunnustaneet

toisilleen suuren rakkautensa ja lapsellisuudessaan asettivat sen

jälkeen toisilleen liian suuria vaatimuksia. Isan kiihkeys tympäisi

Sallya, joka ei ollut yhtä haaveellinen kuin hän eikä jaksanut seurata

Isan hehkuvia tunteita, jotka väsyttivät ja ärsyttivät häntä. Isaa

vuorossaan loukkasi Sallyn väliäpitämättömyys ja kylmyys, joksi

hän selitti Sallyn hillitymmät tunteet. Sitä paitsi hän oli ylpeä

luonteeltansa, ja kun hänen sydämessään heräsi epäilys, ettei hän

toiselle ollutkaan kaikki kaikessa, tuli hän kopeaksi ja katkeraksi.

Hän koetti tukahduttaa ystävyydentunnettaan, tekeytyä kylmäksi ja

väliäpitämättömäksi hänkin, mutta se ei onnistunut. "Kuinka voisin

olla sydämetön ja tunteeton! Miten voisin tukahduttaa sydämeni! Kuinka

voisin teeskennellä, minä, joka aina olen halveksinut teeskentelyä

muissa ihmisissä!" sanoo hän. Syyt tyttösten välisiin eripuraisuuksiin

olivat kuitenkin hyvin vähäpätöisiä, ja oikeastaan ne vaikuttivat vain

pientä tyytymättömyyden karehtelua ystävyyden pinnalla, rikkomatta

koskaan hyvää suhdetta, sillä Sally oli yhtä kiintynyt Isaan kuin

Isakin häneen, vaikka hänen oli vaikeampi osoittaa tunteitansa.

Suhde Sallyyn tulikin entistään läheisemmäksi ja viimeinenkin epäsovun

varjo poistui tyttösten väliltä, kun Isa, Thauvónin perheen kerran

ollessa Kurimon tehtaalla vieraisilla, kirjoitti runon "Solen"

(Aurinko) Sallylle. Sen viimeinen säkeistö huokuu mitä sydämellisintä

ihailua:

Förutan dig är natt uti mitt hjärta;

du ensam hittills kunnat skingra den.

En blick af dig bortjaga kan hvar smärta,

i hjärtat gjuta friden -- sällheten.

[suom.: Sinutta on yö sydämessäni; sä yksin tähän asti olet voinut sen

karkoittaa. Sinun katseesi voi poistaa kaiken tuskan, sydämeen valaa

rauhan -- onnen.]

Pienessä suorasanaisessa kuvauksessa on Isa myös allegorisesti kuvannut

suhdettaan Sallyyn:

"Aurinko tuottaa suurta siunausta pienelle, pimeälle ja vähäpätöiselle

maalle", sanoo hän siinä. "Kuinka onneton maa olisi ilman sitä! Sen

elämä ja valo riippuu kokonaan siitä. Aurinko valaisee, virkistää ja

lämmittää maata ja kiitollisena kaikesta tästä hyvästä kiertää maa

ikuisesti ja uskollisesti aurinkoa. Sisäinen vetovoima lähentää ne

toisiinsa. Mutta joskus kuu peittää auringon maan katseilta. Topelius

sanoo: Silloin kuun varjo lankeaa maan päälle ja peittää meiltä

auringon ja sitä me kutsumme auringonpimennykseksi... Mutta hetken

kuluttua vaihtuu maan ja kuun asento. Kaikki kirkastuu jälleen.

"Minäkin tunnen pimeän ja vähäpätöisen maapallon, joka itsessään on

kylmä ja pimeä, mutta Jumala on antanut sillekin auringon, joka sitä

valaisee ja kirkastaa. Maa rakastaa aurinkoaan, mutta joskus tulee

kateellinen kuu ja peittää häneltä auringon. Silloin maa suree, linnut

lakkaavat laulamasta, kukat painuvat näivettyneinä maata vasten.

Kaikkialla on pimeää, autiota ja kylmää. Mutta hetken kuluttua loppuu

maan koettelemus. Aurinko paistaa jälleen; kuu väistyy tieltä. Maa

virkistyy, linnut laulavat, kukat hymyilevät. Pimeys katoaa ja kaikki

lausuvat auringon tervetulleeksi. Kuu katselee kadehtien kaukaa heidän

onneaan. Mutta hän ei voi muuttaa kaikkivaltiaan lakeja."

Isan mieli tänä talvena oli herkkä kuin järven pinta, joka vuoroin

myrskynä lainehtii, vuoroin on tyyni ja kirkas. Istuessaan yksin

iltasin ja pannessaan ajatuksiaan paperille, hän saattoi alakuloisena

sanoa:

"Olen sietämätön, ilkeä, inhottava, köyhä, ruma ja epähieno." Ja

toisen kerran hän selittää laajemmalta synkkää mielialaansa (12/3):

"En voi vastustaa sitä haikeaa ajatusta, että olen kovin onneton;

tunnen olevani kaukana Jumalasta; ei kukaan voi täyttää sitä tyhjyyttä

eikä poistaa sitä kaipausta, jota tunnen sielussani; maallisessakaan

suhteessa en ole oikealla alalla, sillä ei suinkaan minua luotu näin

omituiseksi elääkseni vain täällä; ei kukaan ymmärrä minua enkä

kellekään voi sydäntäni avata eikä minulla ole ainoatakaan tosi

ystävää, joka täyttäisi sekä ulkonaiset että sisäiset vaatimukseni."

Usein Isa suree myös sitä, ettei hänellä ole oikeaa työalaa ja että

aika häneltä hupenee vain hukkaan (13/3):

"Jos voisin, niin opiskelisin, lukisin niitä runoja ja kertomuksia,

joita olen saanut luvan lainata pappilasta ja sepittäisin runoja.

Mutta sen sijaan, että tekisin jotain tosityötä, tuhrin vain

turhanpäiten, kuljeskelen ympäri taloa, autan hiukan äitiä, haaveilen

ja mietiskelen. Siten ne päivät kuluvat, jolloin olen kotona, eikä

niistä ole muuta hyötyä kuin että saan toruja ja nuhteita äidiltä. Ja

ollessani pappilassa en saa myöskään mitään kunnollista aikaan." Ja

viikkoa myöhemmin hän kirjoittaa (20/3): "Olen toimeton siksi, ettei

työalani ole täällä. Tahdon toimia ja kylvää toisella maaperällä ja

niittää toisia hedelmiä, ajatuksen ja neron aarteita. Olen tyytymätön,

kun en saa kehittyä siksi, joksi olen luotu." Mutta ajatellessaan

toisella kertaa mahdollista seminaariin menoaan on hänen mielensä taas

hilpeä ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin: "Iloitsen ajatellessani

tulevaa rauhallista työtäni. Silloin minulla ei ole aikaa turhaan

huolla ja sureksia. Tahdon uhrata aikani kaikkeen jaloon, hyvään ja

hyödylliseen sekä isänmaani hyväksi"

Yhtä selvästi kuin Isan päiväkirjasta voimme seurata hänen vaihtelevia

mielikuvijaan myöskin niistä runotuotteista, joita hän tänä

talvena sepitti. Useassa runossa huomaamme entistäänkin suurempaa

alakuloisuutta ja epäilystä omaan kykyyn, joka varmaan johtui siitä,

että hän tänä aikana tutustui niin monen suuren runoilijan teoksiin ja

huomasi, miten heikkoja ja vajanaisia hänen omat yrityksensä olivat.

Mutta toisaalta hänen runoiluintonsa sai vielä entistään suurempaa

vauhtia ja samalla aivan uusi puoli hänen luonteestaan puhkesi esille.

Tänä aikana syntyi näet muutamia runoja, joissa ei ole vähintäkään

alakuloisuuden eikä hempeämielisyyden vivahdusta, vaan ovat ne

leikillisiä sävyltään ja aiheeltaan rakkausrunoja. Taiteellisesti ehein

näistä on