Maan äiti Maaria taivaastaan
maan tarhoja katsoo, ja huokaa hiljaa...
Me hänelle etsimme tähteä, liljaa,
kuninkaan-alkuja ylhäisen maan...
Pois niskanne jäykät, te mahtavat maan!
Hänen prinssinsä teiskaa ei seljässä ratsaan,
ei pyydä hän kunniaa kunniapatsaan,
vitivalkeaa sielujen liljaa vaan.
Pois kätenne ahnaat, te ansiokkaat!
Valevalkeus ei, mesikielinen melu,
hyve röyhkeä, ons' isänmaallistelu
ole kukka, min taivaalle tarjota saat!
Se kukka on arka ja koskematon.
Teist' tien ritareista se ei ole kukaan.
Teilt' tuoksunut sielu on tuulien mukaan
tai onneensa maalliseen maatunut on!
Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen!
Koht' umpeen on painuva murheesi haava,
koht' oot sinä tähtikruunusi saava,
ja seppeleen vitivalkoisen!
Hän on tallella, taivaalle mieluhinen!
Hänt' tervehdämme me aamu ja ilta,
hänt' estämme elämän kiusauksilta:
hän on suojassa suojelushenkien.
Omantuntonsa vyötämme liekkisin vöin,
me kyynelin huuhdomme silmänsä terää,
me kehräämme polttavaa nystyräkerää
hänen povensa pohjassa päivin ja öin!
Me murskaamme autuuden ajallisen,
joka syystä me kannamme synkeän veron!
Me riistämme laakerit kulmilta neron
ja myrtit kutreilta morsiamen.
Sun kuninkaas, emo Maaria maan,
ain' astuvi luokses kuin tuli kerran
pyhän murheesi Poika, voideltu Herran:
vain orjantappurat otsallaan.
Pyhi kyynelees, pyhä Maariainen:
paratiisi on hohtava tähteä, liljaa.
Me kaitsemme untesi valkeaa viljaa
kautt' aikojen näin iankaikkisten!