Ui harmaata ja kultaa vieno verho
kuin tuntu tulen, jään,
harteilla metsän, otsall' auringon.
Palteella lumipilven päivän perho
räpyttää siipeään
kuin sielu, joka kuolon tuskass' on.
Puhkeeko ruusuiks kalvas sädevihma?
Ei. Yöksi pimiää
maan harmaan odotuksen salaisuus.
Pandoran lippaan kohtalokas rihma
lie päivänkaiho tää:
jos katkeaa se, katoo ihanuus!
Taas vaivat, kauhut kansain ylle sataa...
Miks säikyt, sydän sä?
Jo pyytäisitkö alta kuorman tään
valoista liitämähän linnunrataa!
On sielun hedelmä
yön ristinpuussa luotu kypsymään.
On kultaa, harmaata kuin kaunis taulu
eess' sielun silmien,
kuin satu hunnutettu Salliman,
kuin hartauteen hiljentynyt laulu,
kysymys ikuinen...
Mut milloin saapuu vastuu Jumalan?