Halk' ammoisien, pitkäin ajast'aikain,
vuostuhanten, ain' olet noussut noin
yl' ihmisheimon orjakohtaloin,
valkeinna kartanoilla kuolon haamun,
heloittain vankeuteen Niilin rantain
ja Galileaan, maahan Pilatuksen,
kaukaista koita vapauden aamun
ja kirkkautta ylösnousemuksen
kehdossas alkuliekkisessä kantain.
Oi, Aurinko, kuin kauan meitä kiusaat
vallassa varjon! Koska saapuu Hän,
valosi laps, Messias elämän,
ja päästää rikoksien ristinpuusta,
vaientaa valheen, väärän vapauden,
tuon Antikristuksen, tuon lammassuden,
min huuto verenjanoisesta suusta
saa veljen veljeänsä iskemähän,
maan saartaa hurmehuurun hämärähän!
Lie kiertokaudellasi määrää vailla
määrättä lyöneet ajan myrskyveet,
on valtakunnat nousseet, vaipuneet,
huvenneet vuodet kehään loputtomaan.
Mut ensi kertaa, Kaikkinäkeväinen,
näkyä kammon katsonet sa moista,
kuink' ihmiskunnan sydän-onkaloista
luikertaa lohikäärme tuhatpäinen
upottain hampahansa lihaan omaan.
Kultainen kehrä vanhain Pääsiäisten,
ajaneet liekkivaunus voittain on
taivaalla halki aikain ahdingon
ijäisyys-ikävästä ihmislasten
ja jumal-unelmastaan siivet saaden:
_on_ ylösnousemus, _on_ aamu kerran,
mi haudat halkaisee ja kuolinpaaden
kohottaa yltä sieluin autuasten
seuraamaan ääntä kaikkeuden Herran.
Pyhäinen valo vanhain Pääsiäisten,
kuin enkel Maarialle lohduks' saa!
Oi lausu: käärinliinat aukeaa
tään kuolonlaakson, sielut vapautuvat
vallasta Vainoojamme, alta aineen,
ja Rakkaus ristinpuulla hiljallensa
nyt riutuu pois vain ylösnoustaksensa;
oi lausu: kauhut nää kuin hourekuvat
luo ijäks umpeen uni unhon laineen!